Olen tunnetusti hauskanpidon ystävä. Jos siis sääpiäisenvietto alkaa nukkumalla niin pitkään kuin napa nipottaa, toimittamalla tyhjää alkuiltaan saakka ja saamalla auringonlaskun aikaan loistokasta, juhlimaan altista seuraa, ovat puitteet Minkille mieleiselle vapaapäiväputkelle otolliset.
Pitkän perjantain sanomaksi muodostuivat nuorukaiset. Pasificossa nautimme kannullisen sangriaa, seurasimme poikamaista kurmoottamista ("Mä en uskalla mennä röökille kun mä saan turpaani noilta!") ja pillien nenääntyöntelyä, sovittelimme nuorten miesten lippa-asusteita sekä saimme samat piltit syömään kädestämme (jos pojan syntymävuosi on 1990 ja oma sijoittuu seitsenkymmenluvun lopulle, onko moraalitonta jallittaa sitä? Täysi-ikäinenhän se kuitenkin on, joten rikoksen tuntomerkit eivät täyttyne?).
Kustaa Vaasaan siirtyminen pudotti tiellemme Attacin pantavannäköisen pääjohtajan, kovaäänistä tilitystä sekä lopulta Kallion valomerkin. Kotimatkalla totesin upottaneeni illan aikana miltei enemmän rahaa grilliruokatuotteisiin kuin alkoholijuomiin.
Lankalauantaina heräsin karapoulousvapaaseen, sädehtivän keväiseen aamupäivään, mistä riehaantuneena säntäsin kaupungille hankkimaan silmänympärysvoidetta. Reinon kanssa vietetty kahvituokio ja Serkkutytön keittiöremontin (joka muuten maksettiin pil- rahalla. Rahalla.) lopputuloksen tarkastaminen muuttuivatkin skumppalounaaksi ja kevään ensimmäisiksi pussilonkeroiksi Kaisaniemen puistossa. Illan ohjelma oli tuttu, mutta seura uutta: jos sisarussarja Jessie (8 vuotta), Jeesus ja Soulord Matikainen (iät tuntemattomat) ovat hunningolla tai Mauri Israel Mikkola käyttäytyy huonosti, katseet voi suunnata persaukisten baarin pizzatiskille. Illan drinkit olivat mansikkaisia, lukuunottamatta Chichi-kannullista sekä Panttari-shottia (panttari panttaa siinä missä salmari salmaa, luonnollisesti). Suunnitelma ensi vuoden palmusunnuntaita varten on myös laadittu: jos sinun rappukäytävässäsi kajahtaa kyseisenä aamuna reipashenkinen "NYT VIRVOTAAN! (Ihanaa Leijonat ihanaa!)", tiedät keille soittaa.
Loppuun vielä dadaistisuudessaan vertaansa hakeva keskustelu minun ja Serkkutytön välillä lauantaina:
m: - Millon te meette JP:n kanssa naimisiin?
St: - No emmätiedä, JP on jo niin vanhakin ettei sitä kiinnosta silleen enää.
- No mut haluisitsä?
- Eeemmä kyllä vielä kotiin haluais lähteä.
- Jjjust.
Tahtoisin toisin, mutta kustaat lienevät vaasattu osaltani tältä pääsiäiseltä.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Kuva-arvoitus
Kysymys: Miten seuraavat, Lontoossa napsitut kuvat, liittyvät minun pääsiäiseeni?
- drag queen -musikaali?
- viskikitara?
Vastaus: Jos et keksi, yritä kovemmin!
- drag queen -musikaali?
- viskikitara?
Vastaus: Jos et keksi, yritä kovemmin!
torstai 9. huhtikuuta 2009
Mahtuuko kypärä?
Kiirastorstait näyttäisivät viime vuosina sisältäneen huomattavia määriä merkityksekkyyttä tulevaisuuteni kannalta, tavalla tai toisella.
Kaksi vuotta sitten otin kyseisenä päivänä toisen tatuointini, Raikan.
Viime vuonna välilevyni räjähti.
Tänä vuonna ajoin ensimmäisen moottoripyöräajotuntini.
Niukkasanainen ajo-opettajani tuuppasi minut aluksi pienen punaisen kevarin selkään, ja perussisäänajon jälkeen käski minun suhata Oulunkylän kenttää edestakaisin nykivän pikkuprätkän satulassa. Voin kuulkaa kertoa, että oli hankalaa:
- hitaasti ajaminen on paljon vaikeampaa kuin edes vähän nopeammin
- liikkeelle lähteminen moottoria sammuttamatta on vaikeampaa kuin autolla, sillä kytkin on prätkässä jotenkin paljon luontevampaa vapauttaa salamana
- käsille riittää alussa koko ajan tekemistä, enkä oikein tohdi ajatellakaan, millaista räveltämistä liikenteessä ajaminen onkaan
Jonkin ajan kuluttua olin selvästikin kypsä siirtymään oikean pärrän selkään. Koulun 600-kuutioinen järkytti minua silkalla painollaan niin, että olin tuuskahtaa kenttään heti kättelyssä, vaikka itseäni kohtalaisen vahvana pidänkin. Mutta katso: isoa oli paljon iisimpi ohjastaa! Se tuntui kiikkerän kaksipuolikkaan jälkeen mukavan vakaalle ja varmalle ja teki melkein rykimättä kaiken pyytämäni. Tunnin loputtua hymyilin leveämmin kuin huhtikuinen aurinko, eikä yhtään haitannut vaikka tunsin ripsarien levinneen viimassa enkä päässyt pakettiauton peilittömyyden vuoksi asiaa heti edes tarkistamaan.
Ajo-opettajani. Olisi varmasti ollut mielestäni 10 vuotta sitten sietämättömän kuuma; sen näköinen, jota yläasteikäisenä pitää aika varmana tyylin huipentumana ja kaikin puolin sikakovana jätkänä. Se on tosiaan sangen vähäpuheinen, mutta ihan mukava hieman lämmettyään ja kiva hymy sillä on. Pikkuinen mutta väsymätön viihdyttäjä sisälläni halusi nähdä enemmänkin tuota uhanalaista poskikramppia, niinpä lohkaisin mielestäni kerrassaan nokkelan, itseironisen ja vastustamattoman hauskan sutkauksen: ennen ajo-opetuksen alkamista ilahduin vilpittömästi siitä, että jo ensimmäinen, ihan tavallisten, siropäisten tyttöjen kypärä mahtui päähäni aivan hankaluuksitta. Tästä riemastuneena tekstasin Nuulle ilouutiset - ajamasta palattuani havaitsin Nuun vastanneen, niin avoimen kannustavasti ja ymmärtäen, että turskahdin nauramaan ääneen. Ajo-opettajani tähän:
- (uteliaana) No mitä?
- (muina miehinä) Ei kun kaverille tekstasin että jännitin kypärän mahtumista ja se komppas.
- (asiallisesti) Onhan tuolla aika laaja valikoima noita kypäriä.
- (kujeillen) Väärä vastaus! Sun olis pitänyt sanoa, että eihän sun pää nyt NIIN iso ole! (naurun pidättelyä)
- (ei edes hymynkaretta) ...
Kahden viikon päästä lisää. Sain tosin jo yhden epävirallisen ajokutsunkin, asia, mistä olen varsin otettu mutta mihin suhtaudun melkoisen pelokkaana: sitten kuitenkin mällään sen hienon Bemarin tai ajan sen varpaiden yli tai aivastan visiirin vihreäksi. Ja kuinkas suu sitten pannaan?
Kaksi vuotta sitten otin kyseisenä päivänä toisen tatuointini, Raikan.
Viime vuonna välilevyni räjähti.
Tänä vuonna ajoin ensimmäisen moottoripyöräajotuntini.
Niukkasanainen ajo-opettajani tuuppasi minut aluksi pienen punaisen kevarin selkään, ja perussisäänajon jälkeen käski minun suhata Oulunkylän kenttää edestakaisin nykivän pikkuprätkän satulassa. Voin kuulkaa kertoa, että oli hankalaa:
- hitaasti ajaminen on paljon vaikeampaa kuin edes vähän nopeammin
- liikkeelle lähteminen moottoria sammuttamatta on vaikeampaa kuin autolla, sillä kytkin on prätkässä jotenkin paljon luontevampaa vapauttaa salamana
- käsille riittää alussa koko ajan tekemistä, enkä oikein tohdi ajatellakaan, millaista räveltämistä liikenteessä ajaminen onkaan
Jonkin ajan kuluttua olin selvästikin kypsä siirtymään oikean pärrän selkään. Koulun 600-kuutioinen järkytti minua silkalla painollaan niin, että olin tuuskahtaa kenttään heti kättelyssä, vaikka itseäni kohtalaisen vahvana pidänkin. Mutta katso: isoa oli paljon iisimpi ohjastaa! Se tuntui kiikkerän kaksipuolikkaan jälkeen mukavan vakaalle ja varmalle ja teki melkein rykimättä kaiken pyytämäni. Tunnin loputtua hymyilin leveämmin kuin huhtikuinen aurinko, eikä yhtään haitannut vaikka tunsin ripsarien levinneen viimassa enkä päässyt pakettiauton peilittömyyden vuoksi asiaa heti edes tarkistamaan.
Ajo-opettajani. Olisi varmasti ollut mielestäni 10 vuotta sitten sietämättömän kuuma; sen näköinen, jota yläasteikäisenä pitää aika varmana tyylin huipentumana ja kaikin puolin sikakovana jätkänä. Se on tosiaan sangen vähäpuheinen, mutta ihan mukava hieman lämmettyään ja kiva hymy sillä on. Pikkuinen mutta väsymätön viihdyttäjä sisälläni halusi nähdä enemmänkin tuota uhanalaista poskikramppia, niinpä lohkaisin mielestäni kerrassaan nokkelan, itseironisen ja vastustamattoman hauskan sutkauksen: ennen ajo-opetuksen alkamista ilahduin vilpittömästi siitä, että jo ensimmäinen, ihan tavallisten, siropäisten tyttöjen kypärä mahtui päähäni aivan hankaluuksitta. Tästä riemastuneena tekstasin Nuulle ilouutiset - ajamasta palattuani havaitsin Nuun vastanneen, niin avoimen kannustavasti ja ymmärtäen, että turskahdin nauramaan ääneen. Ajo-opettajani tähän:
- (uteliaana) No mitä?
- (muina miehinä) Ei kun kaverille tekstasin että jännitin kypärän mahtumista ja se komppas.
- (asiallisesti) Onhan tuolla aika laaja valikoima noita kypäriä.
- (kujeillen) Väärä vastaus! Sun olis pitänyt sanoa, että eihän sun pää nyt NIIN iso ole! (naurun pidättelyä)
- (ei edes hymynkaretta) ...
Kahden viikon päästä lisää. Sain tosin jo yhden epävirallisen ajokutsunkin, asia, mistä olen varsin otettu mutta mihin suhtaudun melkoisen pelokkaana: sitten kuitenkin mällään sen hienon Bemarin tai ajan sen varpaiden yli tai aivastan visiirin vihreäksi. Ja kuinkas suu sitten pannaan?
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
C-a-t-
Takakontissani on pieni kissa, jolle olen jonkin aikaa etsinyt kotia,
mutta näille miekkailijaherroille en sitä voi tarjota.
Välillä se saa minut itkemään, kun ajattelen mitä sille kuuluu siellä.
Olen tavallaan sen vapauden tiellä,
koska pelkään, ettei se selviä yksin.
Vaikka voisin antaa sen mennä menojaan,
antaa sen olla kaunis ja urhea avaruuskissa,
ja niin avaan takakontin vauhdissa
ja kissa sinkoaa kohti mustaa aukkoa keskellä avaruutta,
ja pysähtyy ikuisuudeksi sen viereen ja kehrää.
Miikka
mutta näille miekkailijaherroille en sitä voi tarjota.
Välillä se saa minut itkemään, kun ajattelen mitä sille kuuluu siellä.
Olen tavallaan sen vapauden tiellä,
koska pelkään, ettei se selviä yksin.
Vaikka voisin antaa sen mennä menojaan,
antaa sen olla kaunis ja urhea avaruuskissa,
ja niin avaan takakontin vauhdissa
ja kissa sinkoaa kohti mustaa aukkoa keskellä avaruutta,
ja pysähtyy ikuisuudeksi sen viereen ja kehrää.
Miikka
Tuo voisi olla meidän
Olisi mukavaa olla Toimija: nainen, joka tekisi tiettyjä asioita siksi, että on aktiivisesti valinnut tekevänsä niitä eikä siksi, että äkkiä huomaisi tekemisen olevan ainoa vaihtoehto. Huomaan kuitenkin olevan asioita, joihin taipumista en edes välitä vastustella. Niin luonteville ja itsestäänselville ne tuntuvat. Voisi kuvitella, että nuo asiat olisivat hyväksi; voisi kuvitella, että edes itse tietäisi, mikä itselleen olisi hyväksi; voisi kuvitella, että yrittäisi toimia juuri sen eteen, sen saavuttaakseen.
Niinhän sitä luulisi.
Joitakin ihmisiä ei vain opi vihaamaan, vaikka toisinaan se voisi olla terveellistäkin ja oikeaan suuntaan sysäävää. Niille toivoo pelkästään hyvää, parempaa: jos se tarkoittaa elämää ilman minua, on se toki valitettavaa, muttei yhtään vähemmän toivottavaa.
If you want better things
I want you to have them
- Rilo Kiley: Go Ahead
Ikävä ei kuole 15 viikoittaisella treenikerralla, töihinajoreittiä vaihtamalla tai tuoppiin itkemällä. Ehkä on olemassa ikävää, joka ei suremalla lopu. Se kuitenkin hellittää hetkellisesti, kun tietää sen toisen olevan vajaan kilometrin päässä, aivan yhtä eksyneenä ja yksin.
Niinhän sitä luulisi.
Joitakin ihmisiä ei vain opi vihaamaan, vaikka toisinaan se voisi olla terveellistäkin ja oikeaan suuntaan sysäävää. Niille toivoo pelkästään hyvää, parempaa: jos se tarkoittaa elämää ilman minua, on se toki valitettavaa, muttei yhtään vähemmän toivottavaa.
If you want better things
I want you to have them
- Rilo Kiley: Go Ahead
Ikävä ei kuole 15 viikoittaisella treenikerralla, töihinajoreittiä vaihtamalla tai tuoppiin itkemällä. Ehkä on olemassa ikävää, joka ei suremalla lopu. Se kuitenkin hellittää hetkellisesti, kun tietää sen toisen olevan vajaan kilometrin päässä, aivan yhtä eksyneenä ja yksin.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Coats and phantoms
Viime postauksen jälkeen on tapahtunut seuraavaa: olen rakastunut.
Lontooseen.
Simply smitten, kuten paikalliset sanovat. Mutta mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?
Kertoisinko, kuinka kiertoajelubussin sisäänheittäjäpoika pysäytti minut kadulla juuri kaupunkiin saavuttuamme kysyäkseen hiusvärini luonnollisuudesta vaiko siitä, kun hotellin vastaanottovirkailija tiedusteli miltei ensitöikseen, edustanko hiusteni vuoksi jotain kulttia vai olenko ehkä salagootti?
Kertoisinko, miten pikkuinen ja kummallinen hotellihuoneemme oli, miten sen ikkunat antoivat roskakatokselle, katossa risteili kosteusvauriojuova ja kylppärin lavuaari oli lähes tukossa; miten kun avasin matkalaukkuni, lattialla ei enää mahtunut kävelemään ja miten hiukset piti föönata sokkona, sillä ainoa peili sijaitsi kylppärissä, missä puolestaan ei ollut töpseliä lainkaan? Miten joka aamu hotellissa myös majoittuva hullu kiinalaisnainen tuli käytäville käymään taistelua näkymättömän kumppaninsa kanssa ja olisi karjunnallaan herättänyt vainajatkin? Miten juuri tyynypäädyn takana kulkevat vesiputket saivat olon tuntumaan varsin tidaaliselle yläkerran naapurin huuhtoessa vessansa?
Kertoisinko, kuinka ensimmäisenä iltana osallistuimme kahden tunnin fantastiselle Jack the Ripper -teemakävelylle, jolla ripperologi-John kertoi herra Viiltäjän töistä ja metsästyksestä niin karmivan elävästi, palavasilmäisesti ja taidolla, että kotimatkalla vilkuilimme säikkyinä pimeisiin porttikonkeihin ja juttelimme kukkasista perhosista saippuakuplista koiranpennuista vain painajaiset välttääksemme?
Kertoisinko, kuinka emme onnistuneet yhtenäkään päivänä syömään kylliksemme, sillä pubit eivät - ulkomainonnastaan huolimatta - suostuneet tarjoilemaan meille enää illalla ruokaa, ja mennä kituutimme lounaan ja jonkin pikaruokahenkisen iltapalan sekä pullotetun veden turvin; kuinka aina onnistuttuamme saamaan oikeaa ruokaa se osoittautui parhaaksi ikinä - eikä edes maksanut paljonkaan?
Kertoisinko, miten torstaina ostamani musikaalilippu oli perjantaiaamuun mennessä kadonnut mystisesti, jälkiä jättämättä, ja miten lippumyymälän poika aivan mutkitta printtasi lippukopion minulle soperrellessani toivoni menettäneenä ja äärimmäisen nöyränä koko tarinan; kuinka metroliikenteen takkuilun vuoksi myöhästyimme näytöksestä kuusi minuuttia mutta pääsimme sisään emmekä menettäneet kuin avausinstrumentaalin; kuinka itse show - Priscilla, Queen of the Desert - oli parasta koskaan näkemääni musiikkiteatteria, pääosan vetävästä Jason Donovanista jokikiseen kuoro- ja tanssiryhmäläiseen saakka lavastuksineen, puvustuksineen ja valaistuksineen päivineen; miten yleisö - teeman mukaisesti leninkeihin ja höyhenboiin sonnustautuneita miehiä ja naisia flipflopsandaaleissa - antautui kappaleelle täydellisesti, laulaen ja tanssien mukana, fosforoituja drinkkejä nauttien ja suosiotaan estotta osoittaen?
Kertoisinko, miten monia uskomattoman hienoja Converseja ja Superstareja löysin lukuisista, pelkästään sneakereihin keskittyneistä myymälöistä mutta sain ostettua vain yhdet, vinyylimustat Converset; miten emme löytäneet puoliakaan aiotuista liikkeistä, joiden osoitteet olimme jopa etukäteen netistä tarkistaneet, mutta sen sijaan kymmeniä toinen toistaan houkuttelevampia puoteja, kuten senkin skeittikaupan, jonka keesipäinen, pinkillä kajalilla silmänsä rajannut myyjäpoika luukutti Disturbedia ja kaivoi herttaisesti hymyillen minulle erikokoisia printtipaitoja pyynnöstäni (ostin yhden käsirauta-aiheisen, sillä niistä kaikkein siisteimmistä ei ollut kokoja); miten lumouduin Camden Townin tunnelmasta, ostin sarjakuvalaukun ja himoitsin reisiluuprinttipaitaa kuumeisesti?
Kertoisinko Buckinham Palacen vartijaparaatista, maailman parhaimman tuoksuisista miehistä joita käveli vastaan metrotunneleissa ja kadulla ja liukuportaissa, Reetun ja Nelson Mandelan patsaista, London Eyen hämmentävästä maisemaan sopimattomuudesta ja Big Benin edustalla parvelevista G20-mielenosoittajista, paikallisten ambulanssien varustelutasosta, liikenneympyrän keskellä lounastavista kaupunkilaisista, Harrod'sille pystytetystä Dianan ja Dodin muistosuihkulähteestä ja hävyttömän halvasta viskistä?
Vai kertoisinko eilisestä, pubi-illasta Camdenissa, jonka aikana ehdin muun muassa seuraavaa:
- keskustella pilkkunaamaisen, kodittoman näköisen miehen kanssa, joka sanoi tulleensa juttelemaan kanssani siksi, että kaikki katsoivat häntä karsaasti ja minä näytin ystävälliselle, ja kysyi, minkälaista on elää Suomessa
- saada huomiovyöry t-paitavalintani vuoksi ja joutua kertomaan New Yorkin matkastani sitä taustoittaakseni
- hengailla piirua vaille kaksimetrisen naistenalusvaatekauppiaan ja tämän ystävien (sydänkirurgi, intialainen yliopisto-opettaja ja vanki) kanssa, vastaanottaa tarjottuja drinkkejä sekä kohteliaisuuksia ja jutella muun muassa robottitanssista, kielitaidosta sekä rottweilerista nimeltä MacKenzie
- vaihtaa pubista klubiin, jonka katto oli matalammalla kuin Lady Moonissa ja lisäksi täynnä violetteja ilmapalloja, jossa kaikki juomat tarjoiltiin muovisista tarjoiluastioista, jossa soi vanha ysäripoppi ja jonka unisexvessassa seisoskeli mies, jonka työnä oli asetella vessassakävijöille tarjolle tikkareita isoon ChupaChupsin tikkarin malliseen telineeseen
- väistellä vuohenjuuston makuista kieltä ja liian innokkaita käsiä
- lähteä kotiin kahdesti, kun ensimmäinen kerta päättyikin "vielä yksiin" ensimmäisessä pubissa
- huomata silmäpelin toimivan taian lailla ja päätyä komean uusiseelantilaisen kokin juttusille sulokkaiden silmäniskujen ja paraatihymyn väläyttelyn seurauksena
- ajaa kotiin aidon mustan taksin takapenkillä, spekuloiden liiallisen ja sopivan flirttiasteen välillä kulkevasta rajasta
- tuntea olevani sangen viehättävä, haluttu ja muutenkin varsinainen ykköspalkinto
?
Tänään palasin kotiin, lopen uupuneena mutta onnellisena. Jälleen kaupunki, johon pitää päästä palaamaan.
Lontooseen.
Simply smitten, kuten paikalliset sanovat. Mutta mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?
Kertoisinko, kuinka kiertoajelubussin sisäänheittäjäpoika pysäytti minut kadulla juuri kaupunkiin saavuttuamme kysyäkseen hiusvärini luonnollisuudesta vaiko siitä, kun hotellin vastaanottovirkailija tiedusteli miltei ensitöikseen, edustanko hiusteni vuoksi jotain kulttia vai olenko ehkä salagootti?
Kertoisinko, miten pikkuinen ja kummallinen hotellihuoneemme oli, miten sen ikkunat antoivat roskakatokselle, katossa risteili kosteusvauriojuova ja kylppärin lavuaari oli lähes tukossa; miten kun avasin matkalaukkuni, lattialla ei enää mahtunut kävelemään ja miten hiukset piti föönata sokkona, sillä ainoa peili sijaitsi kylppärissä, missä puolestaan ei ollut töpseliä lainkaan? Miten joka aamu hotellissa myös majoittuva hullu kiinalaisnainen tuli käytäville käymään taistelua näkymättömän kumppaninsa kanssa ja olisi karjunnallaan herättänyt vainajatkin? Miten juuri tyynypäädyn takana kulkevat vesiputket saivat olon tuntumaan varsin tidaaliselle yläkerran naapurin huuhtoessa vessansa?
Kertoisinko, kuinka ensimmäisenä iltana osallistuimme kahden tunnin fantastiselle Jack the Ripper -teemakävelylle, jolla ripperologi-John kertoi herra Viiltäjän töistä ja metsästyksestä niin karmivan elävästi, palavasilmäisesti ja taidolla, että kotimatkalla vilkuilimme säikkyinä pimeisiin porttikonkeihin ja juttelimme kukkasista perhosista saippuakuplista koiranpennuista vain painajaiset välttääksemme?
Kertoisinko, kuinka emme onnistuneet yhtenäkään päivänä syömään kylliksemme, sillä pubit eivät - ulkomainonnastaan huolimatta - suostuneet tarjoilemaan meille enää illalla ruokaa, ja mennä kituutimme lounaan ja jonkin pikaruokahenkisen iltapalan sekä pullotetun veden turvin; kuinka aina onnistuttuamme saamaan oikeaa ruokaa se osoittautui parhaaksi ikinä - eikä edes maksanut paljonkaan?
Kertoisinko, miten torstaina ostamani musikaalilippu oli perjantaiaamuun mennessä kadonnut mystisesti, jälkiä jättämättä, ja miten lippumyymälän poika aivan mutkitta printtasi lippukopion minulle soperrellessani toivoni menettäneenä ja äärimmäisen nöyränä koko tarinan; kuinka metroliikenteen takkuilun vuoksi myöhästyimme näytöksestä kuusi minuuttia mutta pääsimme sisään emmekä menettäneet kuin avausinstrumentaalin; kuinka itse show - Priscilla, Queen of the Desert - oli parasta koskaan näkemääni musiikkiteatteria, pääosan vetävästä Jason Donovanista jokikiseen kuoro- ja tanssiryhmäläiseen saakka lavastuksineen, puvustuksineen ja valaistuksineen päivineen; miten yleisö - teeman mukaisesti leninkeihin ja höyhenboiin sonnustautuneita miehiä ja naisia flipflopsandaaleissa - antautui kappaleelle täydellisesti, laulaen ja tanssien mukana, fosforoituja drinkkejä nauttien ja suosiotaan estotta osoittaen?
Kertoisinko, miten monia uskomattoman hienoja Converseja ja Superstareja löysin lukuisista, pelkästään sneakereihin keskittyneistä myymälöistä mutta sain ostettua vain yhdet, vinyylimustat Converset; miten emme löytäneet puoliakaan aiotuista liikkeistä, joiden osoitteet olimme jopa etukäteen netistä tarkistaneet, mutta sen sijaan kymmeniä toinen toistaan houkuttelevampia puoteja, kuten senkin skeittikaupan, jonka keesipäinen, pinkillä kajalilla silmänsä rajannut myyjäpoika luukutti Disturbedia ja kaivoi herttaisesti hymyillen minulle erikokoisia printtipaitoja pyynnöstäni (ostin yhden käsirauta-aiheisen, sillä niistä kaikkein siisteimmistä ei ollut kokoja); miten lumouduin Camden Townin tunnelmasta, ostin sarjakuvalaukun ja himoitsin reisiluuprinttipaitaa kuumeisesti?
Kertoisinko Buckinham Palacen vartijaparaatista, maailman parhaimman tuoksuisista miehistä joita käveli vastaan metrotunneleissa ja kadulla ja liukuportaissa, Reetun ja Nelson Mandelan patsaista, London Eyen hämmentävästä maisemaan sopimattomuudesta ja Big Benin edustalla parvelevista G20-mielenosoittajista, paikallisten ambulanssien varustelutasosta, liikenneympyrän keskellä lounastavista kaupunkilaisista, Harrod'sille pystytetystä Dianan ja Dodin muistosuihkulähteestä ja hävyttömän halvasta viskistä?
Vai kertoisinko eilisestä, pubi-illasta Camdenissa, jonka aikana ehdin muun muassa seuraavaa:
- keskustella pilkkunaamaisen, kodittoman näköisen miehen kanssa, joka sanoi tulleensa juttelemaan kanssani siksi, että kaikki katsoivat häntä karsaasti ja minä näytin ystävälliselle, ja kysyi, minkälaista on elää Suomessa
- saada huomiovyöry t-paitavalintani vuoksi ja joutua kertomaan New Yorkin matkastani sitä taustoittaakseni
- hengailla piirua vaille kaksimetrisen naistenalusvaatekauppiaan ja tämän ystävien (sydänkirurgi, intialainen yliopisto-opettaja ja vanki) kanssa, vastaanottaa tarjottuja drinkkejä sekä kohteliaisuuksia ja jutella muun muassa robottitanssista, kielitaidosta sekä rottweilerista nimeltä MacKenzie
- vaihtaa pubista klubiin, jonka katto oli matalammalla kuin Lady Moonissa ja lisäksi täynnä violetteja ilmapalloja, jossa kaikki juomat tarjoiltiin muovisista tarjoiluastioista, jossa soi vanha ysäripoppi ja jonka unisexvessassa seisoskeli mies, jonka työnä oli asetella vessassakävijöille tarjolle tikkareita isoon ChupaChupsin tikkarin malliseen telineeseen
- väistellä vuohenjuuston makuista kieltä ja liian innokkaita käsiä
- lähteä kotiin kahdesti, kun ensimmäinen kerta päättyikin "vielä yksiin" ensimmäisessä pubissa
- huomata silmäpelin toimivan taian lailla ja päätyä komean uusiseelantilaisen kokin juttusille sulokkaiden silmäniskujen ja paraatihymyn väläyttelyn seurauksena
- ajaa kotiin aidon mustan taksin takapenkillä, spekuloiden liiallisen ja sopivan flirttiasteen välillä kulkevasta rajasta
- tuntea olevani sangen viehättävä, haluttu ja muutenkin varsinainen ykköspalkinto
?
Tänään palasin kotiin, lopen uupuneena mutta onnellisena. Jälleen kaupunki, johon pitää päästä palaamaan.
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Mennään niin pitkälle kuin ikinä pääsee
Monesti elämäni matkat ovat sattuneet ajankohtaan, jolloin mieli on kaivannut taukoa jostakin kotikontuun sidotusta. Tuolloin lähteminen on tuntunut paitsi erityisen tarpeelliselle myöskin huojentavalle. Olen toteuttanut ikivanhaa illuusiota omasta elämästäni pakenemisesta, mennyt kliseisesti kauas jaksaakseni katsoa lähelle - ottanut hetken vapaata itsestäni, kadonnut toviksi muihin ympyröihin, joita varten olen saanut luoda itseni uudelleen, uudenlaisena.
Pidemmiltä reissuilta - Skånesta, interraililta, Amerikan kesästä - palatessani kovimmat kulttuurishokit ovat aina liittyneet siihen liikkumattomaan, sameaan virtaan, joksi kotoisan ja turvallisen arkeni olen tuntenut. Itse vierailla mailla jokapäiväisten pulmien kanssa kamppailtuaan ja siinä ohessa valovuosia kasvaneena on miltei mahdoton sopeutua ajatukseen siitä, ettei pienissä tutuissa ympyröissä mikään ole muuttunut. Aika noruu eteenpäin siirappimaisen tahmeana, päivät seuraavat toisiaan edellisen kaltaisena eikä kurjina hetkinä voi lohduttautua sillä, että se todellinen elämä on jossain ihan toisaalla ja tässä on kyse vain eräänlaisesta roolileikistä ja pakomatkasta, joka loppuu kyllä ennen pitkää.
Juuri nyt tuntuu jälleen hyvälle päästä hetkeksi hengittämään toisenlaista ilmaa, olkoonkin että vain muutamaksi päiväksi. Täällä vuorokauden jokainen osanen on edelleen painava muistoista ja kaipauksesta eikä maailma tunnu liikkuvan mihinkään. Jospa näkisin unieni lisäksi edes Lontoon väreissä.
Pidemmiltä reissuilta - Skånesta, interraililta, Amerikan kesästä - palatessani kovimmat kulttuurishokit ovat aina liittyneet siihen liikkumattomaan, sameaan virtaan, joksi kotoisan ja turvallisen arkeni olen tuntenut. Itse vierailla mailla jokapäiväisten pulmien kanssa kamppailtuaan ja siinä ohessa valovuosia kasvaneena on miltei mahdoton sopeutua ajatukseen siitä, ettei pienissä tutuissa ympyröissä mikään ole muuttunut. Aika noruu eteenpäin siirappimaisen tahmeana, päivät seuraavat toisiaan edellisen kaltaisena eikä kurjina hetkinä voi lohduttautua sillä, että se todellinen elämä on jossain ihan toisaalla ja tässä on kyse vain eräänlaisesta roolileikistä ja pakomatkasta, joka loppuu kyllä ennen pitkää.
Juuri nyt tuntuu jälleen hyvälle päästä hetkeksi hengittämään toisenlaista ilmaa, olkoonkin että vain muutamaksi päiväksi. Täällä vuorokauden jokainen osanen on edelleen painava muistoista ja kaipauksesta eikä maailma tunnu liikkuvan mihinkään. Jospa näkisin unieni lisäksi edes Lontoon väreissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
