Tämä on sininen sillä harmaa on sanaton ja ne muut ovat lauluja toisten

Tähän aikaan vuodesta rakastun kaupunkiini aina yhä uudestaan. Tuhannet kylminä planeettoina hohtavat katuvalot, Punavuoren kaduilla riveinä marssivat ja äänekkäästi debatoivat nuoret ystävysarmeijat, näkymät valaistuihin, lämpimiin ja kutsuviin asuntoihin. Minusta todellista kaupunkilaisuutta on se, että aivan ydinkeskustassakin on asuinhuoneistoja, eikä kaikkien ole muutettava kirjainjunankantaman päähän nukkumalähiöihin - vain siksi, että itse kaupunki on pyhitetty toimitiloille.

Etenkin nyt, Leppävaarassa työskennellessäni tämä kaikki korostuu. Kävelemme äidin kanssa illalla teatterista kaupungin halki ja huomaan ikävöineeni tätä: eltaantuneen voin väristen lehtien vuoraamia bulevardeja, vastaankäveleviä ihmisiä, rakennuksia, jotka ovat olleet paikoillaan jo kun isoäitini oli vielä nuori. Kosteilla kiskoilla vislaavia raitiovaunuja, ruokaravintoloiden ja kapakoiden remuisia seurueita. Sitä tunnetta, joka valtaa minut aina iltaisessa kaupungissa: että kuka tahansa voi tulla vastaan, mitä hyvänsä voi sattua.


Muuten elän kelaa, jossa mikään ei onnistu. Kassaneidin nimi on Sorja ja sen pääte menee tilttiin juuri kohdallani. Kerään ostokset takaisin koriin hien valuessa pitkin selkääni toppatakin alla, rasvaisten hiusten ja myttyisten vaatteiden hajuinen setä ehtii etuilla minut jonossa enkä jaksa edes sanoa sille mitään.

Töissä alan ensimmäistä kertaa kieltäytyä tarjotuista projekteista, mitä jos alkaisit pitää meille blogia? en mä taida, kiitos vaan, pidän ohjenuoranani sitä etten anna tähän hintaan enää kaupanpäällisiä, etenkään sellaisille jotka eivät niitä arvosta.

Luulen olevani erityinen, enemmän kuin toiset, kunnes huomaan etten olekaan. Maailmaan mahtuu sanoja enemmän kuin ehdin ymmärtääkään, ja vaikka minun jos kenen se pitäisi tietää, yllätyn joka kerran siitä etteivät ne johdakaan tekoihin. Sä saattaisit olla se jota voisin rakastaa - se ei ole edes puolittainen lupaus enkä usko siitä tavuakaan, mutta silti se tekee olon omituisen honteloksi, avaa kuin salaa jonkin pienen kellarin ikkunan jonka olen unohtanut teljetä kiinni ja antaa hopeisen tuulen puhaltaa rintalastan alle.

Ja kun mitään todellista ei ole, haikailen menneitä ja ripustaudun vanhoihin valheisiin. Mietin, mitä kuuluu kenellekin ja ajattelevatko ne minua koskaan. Ajattelevatko, muistavatko minun olleen jotain muuta, enemmän kuin kukaan milloinkaan.

You're the train that crashed my heart
You're the glitter in the dark
Uh Laura you're more than a superstar
You'll be famous for longer than them
Your name is tattooed on every boy's skin
- Bat for Lashes: Laura