Luonteeltaan kekevyt iloinen esitys

Aurinkoiset päivät tekevät toiveikkaaksi. Ihan kohta on niin lämmin, että voi käpertyä seinän viereen tuulettomaan paikkaan, kääntää kasvot valoon ja saada vuoden ensimmäiset kesakot nenälleen. Äidin kanssa Ikeassa rohkenen tarttua tuntematonta remonttipoikaa katseesta ja hymyillä sille, ihan varovasti vain, mutta vastakaiun herättäen. Myöhemmin seison suuren peilin edessä tarkastelemassa itseäni ja ison osan aikaa pidän näkemästäni. Illalla tehdään äidin kanssa sushia ja juodaan kuohuviiniä, wasabi polttaa kyynelkanavissa saakka enkä oikeastaan kaipaa tästä mihinkään.

Tänään taivas on väritön ja sylkee maahan märkiä roiskeita. Olen koonnut uuden jakkarani, siivonnut koko talouden ja levittänyt lattialle uuden lehmäntaljan (se näytti niin silkkiseltä, että minun oli heittäydyttävä sille meritähdeksi, muistellakseni mille eläimen karva kasvoja vasten tuntuu). Kuuntelen Soundgardenia ja hetken tuntuu aivan samalle kuin 90-luvun puolivälissä, kun sää varsinaissuomalaisessa pikkupitäjässä oli aina harmaa ja räntäinen, aikaa oli loputtomasti mutta tekemistä ei juuri lainkaan eikä kukaan ymmärrä mua.

Päätän alkaa katsoa ihmisiä silmiin ja hymyillä niille. Ehkä tämä on vielä ihan hyvä näin. Ehkä minä olen.