I wish you had a favourite beauty spot That you loved secretly 'Cause it was on a hidden bit That nobody else could see

Minä pidän ihmisissä eniten siitä, mikä on yksityistä. Siitä, mille ne näyttävät kun ovat juuri heränneet. Siitä, miten niiden tukka menee suihkun jäljiltä. Ilmeistä, joita ne tekevät kun luulevat ettei kukaan näe. Äänestä, jolla ne puhuvat itselleen. Kuvittelen naiivisti pääseväni lähemmäs niitä noiden pienten salaisuuksien myötä, kuvittelen, että ne ovat niiden kautta vähän enemmän minun.

Kuvittelen olevani erityinen, etten oikein istu mihinkään joukkoon saumattomasti. Että minussa on aina liikaa jotain, tai useimmiten ei kylliksi. Siksi joudun suunnattoman hellyyden valtaan, kun näen jotain erityisen tunnistettavaa tai lajityypillistä. Noin just, noin me ihmiset toimitaan! ajattelen ja tunnen kerrankin kuuluvani johonkin, joihinkin.

Aina toisinaan, itseäni sivistääkseni pyrin lukemaan maailmankirjallisuuden klassikoita. Parhaillaan minulla on meneillään Ernest Hemingwayn varhaisteos Ja aurinko nousee, josta sanotaan takakannessa seuraavaa:

"Hemingway esittelee tässä romaanissa tavaramerkikseen muodostuvan kovaksikeitetyn tyylinsä, joka väheksyy tunteita ja tapahtumia ja keskittyy tarkkoihin havaintoihin ja ytimekkääseen kuvaukseen."

Olen lukenut kirjaa nyt noin kolme neljännestä, enkä ihan allekirjoita väitettä. Ensinnäkin minua alkaa aina välittömästi hieman syyhyttää, kun joku tai jokin naulaa jonkun toisen tyylin jollakin näinkin värittyneellä sanalla kuin kovaksikeitetty. Toisekseen en ole ihan varma, voiko tarkkoja havaintoja välittää tunteita ja tapahtumia väheksyen. Kieli ei kai koskaan ole täysin neutraalia ja arvovapaata - arvot puolestaan kuvastavat esittäjänsä tunteita. Ylipäänsä kieli peilaa käyttäjänsä maailmankuvaa: se, mihin nuo tarkat havainnot kulloinkin kohdistuvat, kertoo edelleen omaa tarinaansa havainnoijan näkökulmasta ja, taas kerran, maailmankatsomuksesta.

Se, mitä kirja onnistuu välittämään, on yläluokan pitkästymisen 1920-luvun eurooppalaisissa suurkaupungeissa, saakelin nappijutku! Ehkä takakannen väittämällä pyrittiinkin kertomaan, miten kirja luo omituisen Levottomat-henkisen tunnelman siitä, että vaikka tapahtumaa on runsain mitoin ja kenties tunteitakin, ne eivät oikeastaan jätä jälkeään kokijaan eikä mikään lopulta osu.

Mutta ei se ole kovaksikeitettyä, se on kyynistä ja tavattoman typerää.

I'm just a little bit caught in the middle

Viime viikolla tapahtui seuraavaa:

Vaihdoin hiusvärini muutaman kuukauden blondista syrjähypystä jälleen takaisin siniseen ja mustaan. Tukka tuntuu hyvin kotoisalta ja niittää kiitosta oikealta ja vasemmalta. Itse olen itsevarmempi ja mielialaltani kepeämpi tässä värissä - vaikka äiti voivottelikin näkyä naama mielipahasta mytyssä kuin joku itseään vanhempi.

Kävin istumassa neljä tuntia neulattavana, minkä tuloksena oikeassa olkavarressani on nyt puolivalmis tatuointi. Siitä tulee ensimmäinen värilliseni ja rakastan sitä jo tässä vaiheessa tulenpalavasti. Sun näkönen, omakuva, sanovat ihmiset, ja vaikkei se ihan totta olekaan, hymyilen onnellisena ja ylpeänä kuin tuore vanhempi.

Päätin alkaa kirjoittaa jälleen blogiin aktiivisesti. Kerran viikossa vaikka, sen verran ajatuksia nyt kai on simpanssillakin. Ensin pitää jälleen ylittää se ujostelu, se rimakauhu joka aina kohoaa minun ja tekstini väliin, kun liian pitkään pidän omia ajatuksiani arvottomina kerrottavaksi.

Kävin joitain viikkoja sitten esimieskoulutuksessa. Koulutuksen aluksi puhuttiin asenteesta ja siitä, miten ihmisistä keskimäärin viisi prosenttia asettaa aktiivisesti tavoitteita elämänsä eri osa-aluielle, kolme prosenttia kirjoittaa nämä ylös ja vain yksi prosentti palaa itselleen laatimaansa tavoitelistaan. En tiedä, mihin tutkimukseen luvut perustuivat, mutta kornia kyllä halusin välittömästi alkaa elää kuin se yksi prosentti: halusin ryhtyä tietoiseksi, tavoitteitteni eteen valintoja tekeväksi ihmiseksi, jolla on elämässään suunta, rytmi ja vauhti oikein mitoitettuna.

Viime ajat (hyvä on, kaiketi jo vuoden tai pidempään) olen tuntenut olevani tuuliajolla, kiinni vain konkreettisessa arjessa mutta kaikesta muusta irrallaan, elänyt elämääni vain tunnista toiseen, merkillisen avuttomasti räpiköiden. Ehkä siksi ajatusten kiinnittäminen tavoitteisiin tuntui hyvälle, aikaansaavalle, sellaiselle että tässä nyt känsäinen koura kiertyy lapion kahvaan ja alkaa raivata peltoa kivikosta ja polttava keskipäivän aurinko ja uurteisilta, tomun tahraamilta kasvoilta noruva työmiehen hiki ja ristiselkää kalvava työasento ja varjossa liinakko länkien välissä odottamassa iltaa ja kotimatkaa.

Toki olen suunnitellut tavoitteiden asettamista aiemminkin, turvallisen etäältä epäileväisesti tähystellen. Että kirjoittaisi oikein ylös, mitä elämältään tahtoo - sehän on koppavuutta, pyrkyryyttä, kaaosta ja sattumanvaraisuutta vastaan nousemista! En ole koskaan kokenut olevani niin vanha, että minun ihan todella tulisi piirtää itselleni tällaisia suuntaviivoja, pohtia ja sanallistaa, millaista elämää haluan viettää ja mitkä ne onnellisuuttani edesauttavat palikat ovat nyt ja mitä niiden kuvittelen olevan neljän vuoden kuluttua.

Ehkä kyse ei olekaan vanhuudesta vaan siitä paljon mainostetusta kypsyydestä? Ensimmäistä kertaa elämässäni en fokusoi siihen, mitä seuraa jos en saavutakaan tavoitteitani asettamiini määräaikoihin mennessä vaan mitä sitten käy jos saavutankin.

Kai kevät on eniten minun aikaani. Tunnen, kuinka jokin vanha valuu ulos ja jättää jälkeensä onton tilan, tilan joka toistaiseksi täyttyy äärimmilleen ei-mistään mutta jossa on odotuksen tuntu ja kaikki maailman mahdollisuudet.