Kaiken keskellä istun mä paikallaan

Eilen törmäsin kaupungilla erääseen, joka muinoin oli ystävä, tai miltei enemmän kuin. Nyt se kertoi asuvansa avoliitossa sellaisen naisen kanssa, johon se tutustui tänä kesänä - se on valmis muuttamaan koko elämänsä mallin, koska tämä on niin suurta, panostamisen arvoista.

Minä hymyilin, onnittelin, olin vilpittä iloinen. Panin merkille, että me emme enää halanneet kohdatessamme, mutta koska olen niin kohtuuttoman itsekeskeinen, se ei ollut asia joka minua eniten suretti.

Ajattelin itseäni ja toisia, sitä miten kaikkien muiden elämä tuntuu etenevän, kehittyvän, muuttuvan paremmaksi. Miten se tuntuu olevan luonnollinen suunta, maailman järjestyksen mukainen malli: sykli, jossa ehkä romahdetaan, mutta sitten noustaan ja edetään vääjäämättä kohti parempaa, kauniimpaa, onnellisempaa. Toiset, ne tekevät niin.

En haluaisi uhrata enää yhtään aikaa tai energiaa tunteisiin, jotka eivät vie minnekään. Mikseivät ne, joista minä kirjoitan lauluja, tee omiaan minusta?

Ei mul oo suuntaa ollenkaan

kun mä ootan aloillaan

et muistot susta helpottaa

vasta sitten voin aloittaa

Miks aina täytyy käydä näin?
Taas asemalle yksin jäin,

ei ovet aukee minnekään

Joo mä jään, aina jään, tänne jään

Mun elämä vaan pyörii ympyrää

- TikTak: Ympyrää

Sun suu on auki ja sieltä tulee puhetta. Miksi?

Olen viimeiset kaksi päivää istunut palavereissa eri asioiden tiimoilta ja nyt riittää. Ei enää jaarittelevia, poukkoilevia puheenvuoroja, kokouksen henkilökohtaisena itsensätoteuttamisen areenana käyttämistä, alatyylistä argumentointia ja hapettomia neuvotteluhuoneita. En jaksa, en halua kuulla enkä kirjata mitään ylös, pitäkää typerät mielipiteenne ja suunnanmuutoksenne ja ties mitkä, kuunnelkaa toisianne edes hetki ja olkaa sitten hiljaa.

Minussa elää sinnikkäänä usko kuohuvasta temperamentistani. Mielikuvissani olen lähes etelämaalaisen kiihkeä, salamana syttyvä ja joka kerran sydänverisen tosissani. Niinpä hämmennyn liki toimintakyvyttömäksi, kun saan palautetta rauhallisuudestani - eritoten rauhoittavasta vaikutuksestani muihin ihmisiin. Saan kuulla olevani sellainen, josta muut hakevat tukea, imevät tyyneyttä ja jolle uskotaan vastuutehtäviä, sillä minut luotetaan niiden arvoiseksi. Ei varmasti ole mitenkään tavatonta, että ihmisen sisäinen (kokemus)maailma on huomattavasti ulkoista vinhempi, värikkäämpi tai dramaattisempi. Mutta mistä siinä on kyse? Tunteeko ihminen itsensä kehnommin kuin muut? Kumpi todellisuus on se oikea? Onko sen toisen, sen "todellisen minän" peittäminen osoitus kaksinaamaisuudesta, pyrkyryydestä, opportunismista - vai kenties käytöstavoista, itsehillinnästä, tilannetajusta?

Ensi sunnuntaina on taas isänpäivä, pyhistä ainoa, johon minulla ei ole minkäänlaista osinkoa. Se on minulle täysin merkityksetön ja juuri siksi äärimmilleen ladattu; ehkä siksi unohdankin sen tulon joka vuosi.

Tänä vuonna minusta tuntuu, että se satuttaa tavallistakin enemmän: sinä veit sen minulta toiseen kertaan. Typeriä, hyödyttömiä ajatuksia kiertämässä toisiaan kuin korppikotkat raatoa: entä jos, sinisessä talossa, sinä ja minä ja ne, yhdessä kevätkesäsyksytalvi aina. Ei saisi ajatella enkä ajattelekaan, koko ajan vähemmän. Ja jos tietäisin, mihin kaukosäädin on kätketty, vaihtaisin kanavaa sydämenlyönnissä, voitte uskoa että vaihtaisin.

"Kumpi on pahempaa, että mitään tuonpuoleista ei ole vai että on kaikkivaltias jumala, joka antaa ihmisille kaipuun onneen ja kyvyn tuntea tuskaa ja sen jälkeen sallii luomustensa satuttaa toisiaan tavoilla, jotka tekevät ihmisen tarpeesta uskoa omaan arvokkuuteensa lohduttoman vitsin?"

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

This is how we roll

Vietin viikonlopun Lontoossa, tuossa suuren kaupunkirakkauteni kohteessa. Hostellin homeisessa suihkussa seistessäni mietin, miten kertoisin kaikesta siitä: yhteisöstä, joka pitää huolen omistaan, sanoo "totta munassa!" kun aprikoit ääneen, pitäisikö ottaa olut, lainaa rahaa kun korttisi ei toimi, puhelimesta on akku lopussa ja lento kotiin lähti kaksi minuuttia sitten ilman sinua. Pelistä, joka voitettiin murskalukemin (296-46) ja pelaamisen helppoudesta, hetkellisestä vaivattomuuden illuusiosta joka syntyy kun juuri silloin, juuri sen peliparin kanssa aivan kaikki menee kuten sen suunnitteleekin menevän, vastustaja pysyy takana eikä tuomarinkaan tarvitse viheltää. Riehakkuudesta, huolettomuudesta, rullaportaissa heitetystä kuperkeikasta, urheiluhallin pihassa laaditusta räpäytyksestä. Rick E. Leen kohtalon selvittelystä, laiskasta päivästä Camden Townissa, roller discosta, Dodo-sorsasta.

Halusin löytää tismalleen sen äänensävyn, jota käyttämällä tulisi ymmärretyksi; ne sanat, joista jokainen tietäisi millaista se oli. Miten tunsin olevani kuolematon ja ilmaa kevyempi.

Miten en ajatellut sinua kertaakaan.

Lapsena muistan tunteneeni tyttöjä, jotka nauttivat toisen ilon pilaamisesta. Ne ottivat kursailematta sen viimeisen palasen tai jonkun toisen annoksen, ryöstivät muiden keksinnöt ja jutut ja ystävät, pussasivat ihan tahallaan juuri sitä poikaa johon joku muu oli ihastunut.

Aikuisena sama ilmiö saa minut yhä, sivustakatsojanakin surulliseksi, vihaiseksikin: että joku, joka on pettynyt omaan elämäänsä, menee ja kostoksi tärvää toisenkin tunnelman. Rikkoo luottamuksen, monenkin, tuhoaa jotain ainutkertaista ja iskee kiilaa pienen ja tiiviin yhteisön sisään.

Ja ne toiset, jotka lähtevät siihen mukaan, nauravat niiden kanssa, pussaavat takaisin, vaikka tietävät että se joka oikeasti tykkää näkee kaiken. Tekevät sen, kun eivät uskalla olla rehellisiä ja tosissaan - tekevät sen kuin eivät ymmärtäisi, etteivät ihmisten väliset lupaukset aina vaadi sanoja.

Kuinka sanoa sille jota sattuu että minä ymmärrän, tiedän ja tunnen. Sanon vittuun nuo runkkarit ja mä haen sulle kaljan ja se tietää että minä tiedän.

Rohkea ja temperamenttinen, hyväntuulinen. Luonteeltaan vakaa ja koulutettavissa. Itsepäinen, erittäin ihmisystävällinen.

Minulla on aivan järjetön koirakuume. Näin muutama yö sitten unta, sellaista miltei pelottavan eloisaa unta, jossa olin nukkumassa. Makasin sängyssä vatsallani, kasvot tyynyn uumenissa siten, etten nähnyt ympärilleni. Tunsin kuitenkin, kuinka jokin keveä ja useajalkainen loikkasi sängylleni, tassutteli tovin edes-takaisin ja vaipui sitten syvään huokaisten kylkeeni kiinni. Alun kauhufilminomainen jähmettymispaniikki (mä olen yksin tässä asunnossa, mä tiedän että olen!) vaihtui hellyyteen ja onneen eläimen läheisyydestä.

Juuri nyt en voi ottaa koiraa, olosuhteet eivät salli, pitäisi olla vähintään parisuhteessa tai vaihtoehtoisesti sellaisessa työssä, että koiran voisi ottaa mukaan. Haluaisin sellaisen silti kovasti, ihan ikiomaksi, kyllä mä hoitaisin sen ihan itse. Lainakoirat ovat toki mahtavia - ja taittavat usein pahimman kärjen kuumeelta - mutta sittenkin vain korvikkeita, jonkun toisen omia jo ja minulla vain tovin kerrallaan. Oma bullterrieri, jonka nimi olisi Kaaos, minuun leimautunut, ponteva ja iloinen, se saattaisi tehdä tästä asunnosta kotinsa ja tuoda onnen tullessaan.

Minusta olanylilukijat ovat vaivaannuttavia; silti saan itseni tavan takaa kiinni siitä, että vilkuilen muina naisina jonkun toisen tekstiä, sanoja ahnaasti harppoen, peläten että sivu kääntyy ennen kuin ehdin loppuun saakka. Viime viikolla viereeni istui bussissa nainen, joka kaivoi kirjan esiin heti paikalleen asettauduttuaan. Vilkaisin, ihan vähän vain. Sivun yläreunassa kerrottiin isästä, joka oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana joku Turo soitti ilmeisesti kertojalle. Ilmiselvää kotimaista nykykirjallisuutta, päättelin, ja yritin muistella, ketkä olivatkaan syksyn julkaisijoiden joukoissa.

Illalla kotiin päästyäni tartuin seuraavaan kirjaan lainastopinossani, Miika Nousiaisen Metsäjättiin. Ja kas, muutamia sivuja luettuani olin kohdassa, jossa isä oli liian humalassa päästäkseen mukaan synnytykseen ja alempana Turo soitti kertojalle. Tunsin outoa kosmista yhteyttä tuohon tuntemattomaan naiseen, joka jossain itäisessä Helsingissä luki omaa Metsäjättiään. Kummallista, miten pienet ja aivan arkiset yhteensattumat tuntuvat toisinaan saavan itseään suurempaa lastia kannettavakseen, nimenomaan satunnaisuutensa vuoksi. Mietin, entä jos olisinkin sattunut lukemaan kyseistä kirjaa täsmälleen samaan aikaan: olisin istunut penkissä kaikessa rauhassa romaaniin syventyen, huomannut kenties sivusilmällä vierustoverini kirjavalinnan ja todennut sen samaksi kuin omani. Olisinko kohottanut omaa kappalettani hieman, jotta nainen olisi havainnut yhtenevyytemme, hymyillyt tietäväisesti ja nyökännyt tunnistamisen merkiksi? Olisinko ryöpsähtänyt nolostuttavan kiihkeään monologiin kotimaisen nykykirjallisuuden tilasta? Olisinko hymähtänyt itsekseni yllättyneenä ja palannut omille sivuilleni?

Olisinko edes huomannut?

Tänään, ensi kertaa puoleen vuoteen tunsin suopeutta vieraita ihmisiä kohtaan. Kävellessäni töistä juna-asemalle vastaani tuli pariskunta, joka oli ilmiselvästi ensitreffeillä. Pojan rehvakas haarakäynti, tytön suoraan eteen naulitut, pidätellystä hymystä säkenöivät silmät, ilmassa vielä äsken kerrottu vitsi, jonka jäljiltä kummallakaan ei juttuun notkeasti niveltyvää sanottavaa. Toivon, etteivät ne jääneet viimeisiksi.

Juna-aseman liepeillä minut ohitti keski-ikäinen pari pikkujoulutamineissaan. Naisen hämmentävän lyhyt nuttu ja vastapainoksi siveettömän korkeat korot, miehen silkkikravatti ja korviini kantautuvat sanat "...ei sun kato ehdi kylmä tulla kun päästään tosta jo sisälle taas...". Äänestä kuultava lempeys, tuttuus ja siitä huolimatta - sen vuoksi? - välittäminen, huolenpito ja kaikki se kaunis, mitä uskon kaikilla muilla ihmisillä olevan. Pitkästä aikaa se ei saanut minua lohduttoman osattomuuden valtaan.

"En vieläkään tiedä, voiko onnea olla. Jos on, tunnistanko sitä. Mutta eilen illalla, kun kävelin katuvalojen hunnuttamilla kaduilla ja pysähdyin juomaan viiniä ja katselemaan ohikulkijoita kahvilan ikkunasta, minulla oli vähän aikaa keveä olo."

- Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

(otsikko bullterrierin rotumääritelmästä, www.kennelliitto.fi)