Muutama viikko sitten satutin vähän polveni, ihan viattomasti kolautin. Olin juuri päässyt treenaamisessa uudelle tasolle: lenkkeilin, luistelin kuin en koskaan ennen, vesijuoksin, riuhdoin rautaa salilla - harkitsin jopa vapaille illoille kotijumppaamista. Tuntui hyvälle, kotoisalle upottaa itsensä hikeen ja lihassärkyyn, pyykkikone mylläsi illat läpeensä treenivaatteita ja teki mieli syödäkin hyvin, oikeaa ruokaa ja terveellistä. Edes se, että vanhat farkut ovat alkaneet kiristää reisien ja pakaroiden ympäriltä, ei oikeastaan haitannut, ei tosissaan.
Lauantaina luistelin ensi kertaa miltei kahteen viikkoon. Eteenpäin pääsin, mutten paljon muuta. Harmitti niin, etten edes osannut sanoa - istuin treenihallin reunustalla niin happamena, ettei minulle kuulemma uskaltanut puhua.
Illalla menin baariin, monen viikon tauon jälkeen. Ilonpidon keskellä kävi niin, että holtiton nauraminen ja innostunut elehdintä (no hyvä on, ehkä myös hieman se taskulämmin viski ja kuohuviini lasiin pudotettuine salmiakkimakeisineen) saivat minut keikahtamaan korkealta baarijakkaralta lattialle - se hyvä polvi edellä.
Hätä ei kuitenkaan ollut sen näköinen: baaripolvi ei kestä kosketusta, mutta toimii täysin moitteettomasti.
Tänään luistelin jälleen.
Arvatkaa, kaaduinko sille huonolle polvelle. Uudestaan. Ja uudestaan, niin, että viimeisimmän jälkeen konttasin radalta ja minulle tuotiin jääpussi juosten. Nyt jalassa näyttää olevan puolivälissä jenkkifudispallo ja sekä koukistaminen että ojentaminen ovat huonoja ideoita.
Luulisi minun olevan jälleen pääsemättömissä raivoni kanssa: se ainoa asia, joka elämässäni tuotti riemua, on väliaikaisesti pilalla.
Mutta se ei tunnu miltään. Miksi?
Unohtelen ihmisten syntymäpäiviä, näen kuuraisia unia, luen kännykästäni vastausviestejä kysymyksiin, joita en tiennyt esittäneeni. Eikä hälytysajoneuvojen ulina kadullani lakkaa koskaan.
1 kommentti:
BS!
Lähetä kommentti