Perseestä kuin kakka

Räkätauti on saavuttanut myös minun tonttini. Tänään, kun pakkanen vihdoin alkoi kuulemma lauhtua, makasin kotona. Lähinnä nukuin ja viihdytin krapulaista Fridaa mutta myös luin. Kierroksessa on jälleen Kallion kirjaston bestsellerosastolta (damn you, you damned! Seitsemän päivän laina-aika, kamoon, tässä pitäisi ehtiä tehdä muutakin!) löydetty Tuomas Kyrön 700 grammaa, jota takakansi pahaenteisesti luonnehtii romaaniksi pituushypystä. Yleisurheiluromaanithan eivät ole tavanneet olla lempiluettavaani (ks. se postaus, jossa nuijin Maaninkavaaran) tai muutenkaan kovin kiinnostavia, mutta siinäpä olinkin harhautua: ei 700 grammaa ole pituushyppyromaani, se on romaani isistä, pojista ja unelmista. Kyllähän siinä pituutta hypätään, jo vain, mutta ei siinä siitä ole kyse. Tarina kerrotaan jumalaperspektiivistä, keskiössä Ilmari Kivi, mies joka luonnehtii itseään komeroon kasvavaksi puuksi. Ja joka hyppää pituutta.

Tämän postauksen otsikko on malliesimerkki Kyrön iskevästä kielestä ja timanttisiksi hiotuista, oivaltavista lauseista. Sanojeni takeeksi siteeraan seuraavaksi romaanin ensimmäisen puolikkaan pysäyttävintä pätkää, jossa Kivien toinen poika, pikkukivi, syntyy pahasti keskosena ja vain 700 gramman painoisena kamppailee elämästään ensi kuukautensa. Enkä analysoi yhtään.

- - kun tässähän on sellainen mutka, että ei ihmisellä ole elämää ennen kuin pyristelynsä elämäksi ymmärtää. Jos ei ymmärrä menettävänsä mitään, menettääkö mitään, jos pikkukivi vapautettaisiin elämästä, ei hän mitään menettäisi, hänen vanhempansa ja veljensä sen menetyksen kokisivat. Merkitsin keltaiselle tarralapulle, että ihmiset sekoittavat toiset itseensä ja itsensä toisiin. He eivät anna toisilleen tilaa tai antavat liikaa siimaa, päästävät karkuun kun pitäisi ottaa kiinni ja jäävät kaipaamaan. Pitävät kiinni kun kannattaisi päästää leijailemaan. Syntymästään saakka ihmiset vaikuttaisivat olevan toisistaan pääsemättömissä, solmussa, he kaipaavat yksinäisyyttä, jossa he kaipaavat muita ihmisiä, muiden ihmisten seurassa he haaveilevat laiturista ja henkilökohtaisesta viskipullosta järven rannalla ilman velvollisuuksia. Noita solmuja he kiskovat liian lyhyiksi saksituilla kynsillä auki, kylmillä sormilla, jäykillä ojentajilla. Nimesin solmut kerran, vaikka se tuntui lapselliselta, etten sanoisi laskelmoidulta. Huoli, suru, pettymys, välinpitämättömyys, kylmyys, etäisyys ja kyvyttömyys. Kaipaus, halu, ystävyys, läheisyys.
Ihminen on toiselle ihmisille tunne.
Itseään he eivät tunne.

Suunnattoman mukavaa on se, että kun tällaisena potemispäivänä joku laittaa viestin ja kysyy, tarvitseeko kaupasta tuoda mitään ja kun sille vastaa että kaikkea muuta on mutta herkkuja puuttuu, niin se saapuu mukanaan suunnaton säkki suklaahippumuffinsseja, appelsiineja, Jaffaa, salmiakkia, Tropicana-mehua ja kurkkupastilleja. Nenäliinat se oli harmikseen unohtanut, mutta onneksi ne eivät olleetkaan minulta vielä loppu.
Myöhemmin illalla se toi minulle vielä hurjan hienon dalmatialais-t-paidan, joka on sen päällä ollut mukana sammuttamassa kymmeniä oikeita tulipaloja. Voitte olla varmat sen päätyvän T-totalleriin pian.

T-totaller

Sellasta vaan, että perustinpa uuden blogin. Se on minun versioni muotiblogista: se kertoo t-paitaobsessiostani ja sen nimi on T-totaller.
Ei mulla sitten muuta.

Et tiedä mihin siellä törmäät, et tiedä kenen saaliiksi jäät

Luin vastikään miltei perättäin Turkka Hautalan romaanin Salo ja Miikka Nousiaisen uutukaisen Maaninkavaara saaden yliannostuksen pikkukaupunkien keski-ikäisistä suomalaismiehistä ankean näköalattomine sielunmaisemineen ja periksiantamattomine fanaattisuuksineen. Kylläännyin suunnattomasti siihen pienten maalaispitäjien ahtaaseen ja hapettomaan tunnelmaan, joka kirjoista välittyi varsin autenttisena; siihen näiden kansamme kovan ytimen edustajien täydelliseen kyvyttömyyteen a) tunnistaa tunteita, omiaan tai toisten ja b) puhua niistä sekä c) havainnoida ympäristöään ja siinä esiintyviä toisia ihmisiä reaaliajassa ja sillä tavalla todenmukaisesti, että siitä olisi mitään iloa kenellekään. On ankeaa, tuhnuista ja ikuinen lokakuinen räntä tuulilasissa ja lenkkitossujen alla, toisten hernekeittoon räkivät alkoholiongelmaisten perheiden koulukiusaajalapset, pinttyneen hien ja märkien villasukkien hajuiset pukusuojat, vaatimattomat vaimot sämpylätaikinaprojekteineen.

Sitten oli vielä se nykyromaanin pinta pahimmillaan: nolostuttava muka-nykykieli, epäonnistuneen latteat itsekeksityt analogiat ja piittaamattomasti päällevärittävä kuvailevuus. Voi kunpa, kunpa vain minulla olisi mainita esimerkit näistä, vaan niinpä vein sen toisenkin tänään jo takaisin kirjastoon.

Tällaisen jälkeen Kjell Westön uusimman lukeminen tuntuu sille kuin saisi kahden viikon ketjuravintoladieetin jälkeen kattilallisen maailman maukkainta siskonmakkarasoppaa Soul Kitchenissä: jotain, jolla on juuret ja sydäntä. Minusta on lohdullista lukea Helsingistä, joka toistuu kirjoissa sellaisena kuin se on äidin nuoruuskertomuksissa. Se tuntuu kodille, jossa elävät oikeat ihmiset.
Westön kieli on kaunista ja ajallisesti tarkkaa; en voi olla arvostamatta vaivaa, jonka vesitiiviin historiallisen miljöön luominen on vaatinut. Kirjailijan rakkaussuhde kaupunkiimme ei aiemminkaan ole jäänyt salaisuudeksi. Sen lisäksi Westö onnistuu rakastamaan päähenkilöitään niin, etteivät he syvistä inhimillisistä puutteistaan huolimatta tunnu sen inhottavimmille tai vieraammille kuin nekään ystävät, joiden kaikkia toimia ei voi varauksetta hyväksyä, mutta joita ilman ei osaisi kuvitella elämäänsä.

Muuan ystäväni oli lukenut teosta pitkin hampain, nippelitiedosta ja turhan laveasta maalailusta sitä kritisoiden. Sanoi loputtomien levynkansien kuvailujen puuduttavan; kaipasi syväluotaavampaa psykologiaa ajankuvan detaljien kanssa nyhräämisen sijaan. Minä puolestani olen sitä mieltä, että yksityiskohdissa toden totta piilee jos nyt ei jumala niin monia kelpo apostoleita kuitenkin. Uskon, että pinnan alla risteilevät linjat ja pääsuonet voi paljastaa myös kuopsuttamalla niiden vierestä; pidän siitä että imeytyessään kirjan tunnelmaan saattaa vähitellen ymmärtää jotain paljon olennaisempaa, jopa suurempaa mittakaavaa luonnostelevaa.

Ne pienet asiat, erinomaisen romaanin maailmaan hukuttautuminen lähijunassa, yllättävä ystävään törmääminen kirjastossa, iltapalaksi tehdyt ja vahingossa erinomaisiksi osoittautuneet chilitonnikala-herkkusieni-ananas-lämpöiset voikkuleivät, hullunkurinen, remmiään retuuttava pikkukoira kotimatkalla, pilvetön ja uskomattoman sininen iltataivas. Ne tekevät olosta sellaisen, ettei enää oikeastaan haittaa että aamulla joutui odottamaan junaa puoli tuntia, että kylpyhuoneen lattiaviemäri löyhkää mädälle valkosipulille jo kolmatta päivää, että nenään sattuu jatkuva niistäminen ja että yllättävät tekstiviestit tulevat aina sellaiselta taholta, josta ei osaa sanoa että onko se imarteleva vaiko vain hieman pelottava.

Cogito, ergo tissit

Minulla on hieman epäkypsä tapa hoitaa toisinaan pahaa mieltäni oraalisilla nautinnoilla. Olen lohtusyöjä henkeen ja vereen: saan upotettua uskomattomia määriä mitä moninaisimpia ruoka-aineksia päätyen tavallisesti tilanteeseen, jossa fyysisesti tukalaksi käynyt olo onnistuu ylittämään henkisen huonovointisuuteni hetkellisesti.
Se on kuitenkin ehdottomasti yksityistä ja yksinäistä puuhaa: seurassa en kehtaa mättää, ja toisaalta jos seuraa on, voi olon parantamisen kanavoida vaikkapa yhdentekevyyksien vatvomiseen tai vain yhdessä möllöttämiseen ylensyömisen sijaan.

Olen myös lohtujuoja, mikä on siitä mainio juttu, että sen optimaalisen toimivuuden saavuttamiseksi teen sitä ainoastaan seurassa. Niinpä perjantaina meidän piti lähteä Nuun kanssa ihan parille vaan. Kummankin tila oli kuitenkin jo valmiiksi niin epästabiili, että eihän se siihen jäänyt. Tikkurilalaisen Pub Hertaksen jätimme rauhaan kahden skumppapullon jälkeen ja siirryimme lähijunalla keskustaan, ohittaen matkallamme käpyläläisen coctailbaari Les Pekan lähietäisyydeltä.
Rocksissa ehdin kääntää selkäni käyttääkseni saniteettitiloja, minä aikana Nuu ehti ystävystyä pikkuruisen kemiläisen kanssa. Juotuamme sangrianpohjat loppuun lähdimme luovimaan kolmin kohti Kallion karaokebaareja. Matkalla yritimme auttaa hankeen juuttuneita autoilijalähimmäisiä, tuloksetta. Joku heitti jonkun toisen vastahankitun kasvispurilaisen hankeen, tuuli oli kaiken aikaa kylmä ja vastainen.
Karaokelassa joku läiskytti olutta toisten päälle nauraen kuin pahatapainen lapsi; jotakuta pokattiin koko 150-senttisen, iäkkään rekkalesbon mitalta; jotakuta pyydettiin poistumaan ja lopulta kannettiin ulos; joku sai ylistävää palautetta kliseisistä lauluvalinnoistaan, jotka kuitenkin tulkittiin asiaankuuluvan sydäntäraastavasti. Joku päätyi saunomaan Oulunkylään; joku kerjäsi puhelimitse huomiota ja myötätuntoa.

Lauantaina oli suurten lupausten lunastamisen aika. Nuu ja Sakkehan saivat minulta ja Fridalta joululahjaksi kauneinta mitä nainen voi toiselle antaa: tissibaari-illan. Valmistauduimme iltaan nauttimalla asiaan kuuluvia virvokkeita luonani Kallion minkinpesässä sekä läpikäymällä asiaan kuuluvia teemoja. Teemahäät "Tissit ja tussut" kirvoitti luovia suunnitelmia (tekeeköhän Mimosa Pale hääkeikkoja, tarjoten vieraille mahdolllisuuden kokea kirjaimellinen uudestisyntyminen?); loimme myös kevyttä kotipornoa, sellaista Alastonsuomi.com-sivustolle sopivaa materiaalia. Totesimme myös, että riipaisevin itsemurhaviesti liittyisi Pikku G:n kappaleessaan Me ollaan nuoriso asettamissaan odotuksissa epäonnistumiseen (Pikku G käski, mutta mä en pystynyt!), ja että strippareiden kotipaikka on tietystikin Nakumaa.
Itse tissibaari oli hyvin kiinnostava sosiaalinen koe neljän naisen haltuunottamana. Luulen, että tätä minun kannattaa pohtia joskus toiste tarkemmin, kun en ole näin epäkoherentilla ja harottavalla tuulella. Pettymyksen määrä oli kuitenkin melkoinen, kun sylitansseja ei myyty eikä siten voitu ostaakaan.

Hintavat juomat ja kalsea tunnelma ajoivat meidät jatkamaan joululahjailtaa tuttuun rokkibaariin, jonka asiakaskunnasta tuli välittä selvä kuva. Astuttuamme baariin sisään tiemme katkaisi keski-ikäisehkö, rasittavassa jankutushumalassa ollut setä, joka avasi keskustelun kanssani:

- Hei anteeks, treffailetsä tyttöjä vai poikia?
- Etkös haluaisikin tietää? *kujeilevasti silmää iskien*
- No haluisin, eikun oikeesti.
- Mä en ymmärrä, miten se liittyy mihinkään ja miksi sä haluat sen tietää.
- Nokun... tai siis kerro nyt. Että tyttöjä vai poikia.
- *jo hieman kyllästyen* Mitä ihmettä se oikeastaan sulle kuuluu, ketä mä omalla ajallani panen.
- Onhan se tosi tärkee tietää!
- Ethän sä nyt oikeasti avaa keskustelua kenenkään kanssa noin. Toi on tosi tökerö lähestymistapa, se on mun yksityisasia eikä mua kiinnosta kertoa sulle siitä mitään.
- No mitä, oottekste oikeesti huoria vai näytätteks vaan siltä?
- Ootsä oikeesti noin saatanan tyhmä vai näytätkö vaan siltä?

Tämän jälkeen edes baariminnan kehut tukkani uudesta väristä eivät saaneet kohotettua mielialaani kovin korkealle.
Tänä vuonna olen onnistunut osumaan jo kahden huorittelijan tielle. Kummallekin olen tehnyt erittäin selväksi, etten ota moista puhetta vastaan yhdeltäkään ihmiseltä; en silti voi lakata ihmettelemästä käytöstapojen ja pelisilmän täydellistä puuttumista näiltä yön sankareilta. Että mitä helvettiä, eikö näillä ihmisillä ole äitejä ollenkaan, tai tuntevatko ne ylipäänsä yhtään ihmistä? Tajuavatko ne mistään muustakaan mitään?

Tiedättehän kun palovaroittimen paristo alkaa vedellä viimeisiään, niin se laite alkaa piippailla hirmuisen hermostuttavasti ja lujaa minuutin välein? Erityisen vaikealle moinen kiusanteko tuntuu kestää, kun se alkaa klo 06.30 sunnuntaiaamuna, lauantain venähdettyä pikkutunneille saakka; vielä hankalammaksi asian tekee asunnon huoneistokorkeus, joka tekee mahdottomaksi ulottua palovaroittimeen edes tuolilla seisten. Kasasin peltiset remonttitikkaani täyteen mittaansa tänä aamuna ennen seitsemää, irrotin varoittimen ja tein sen vaarattomaksi siivouskaapin oveen liimatuista ohjeista luntaten.
Olo on edelleen rohteinen, tuntuu kuin flunssa tekisi tuloaan. Päivän parhaat hetket koinkin pötkötellessäni Kardaanikissan ja Fridan välissä sängylläni, Isoäidin kutoman torkkupeiton alla Team Americalle höröttäen ja noutopizzaa suoraan laatikosta suuhuni sulloen. Jokaisella ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus ihmissandwichiin juuri silloin, kun ulkona on pakkasta niin et se punanen ei oo ikinä ollu niin lyhyt, junat eivät kulje ja ihmisten ilmoille poistumisen ajatuskin pelottaa.

Prinssi ja kelmi

En vieläkään tunne olevani kokonaan oma itseni, kotonani näissä talvisissa päivissä. Olen ihan liian äkäinen ja samaan aikaan lohduttoman surullinen, sellaisella tavalla, että laskeutuessani Kampin liukuportaita minua alkaa varoittamatta itkettää. Kun ajan Tampereelta kotiin täydellisen kirkkaassa talvisessa auringonlaskussa ja on niin kaunista että joudun taas nieleskelemään ja horisontista erottuu illan ensimmäinen tähti: saan toivoa.

Että sen olisi hyvä. Että minä saisin sen.

Siinä oli jo kaksi. Kumpi?

Että sen hyvä olisi yhtä kuin minun hyvä; että se olisi Me.

Laulan Egotrippiä rengasmelun yli ja haluaisin, että olisi helpompaa. Yksinkertaisempaa. Selkeämpää. Sellaista että. Tietäisin miten olla, luottavaisesti ja vaivatta.
Että on joku, joka tekee minusta samaan aikaan suunnattoman surullisen ja aran ja onnellisemman kuin koskaan.


Ulkonäköfasismi on yhtäkkiä räjähtänyt täysin käsiini. Näen Dr Philin jakson, jossa aikuiset ihmiset on koottu studioon keskustelemaan vakavasti lökäpöksyistä ja niiden kieltämisestä lailla. Argumentteinaan puoltajat käyttävät siveellisyyttä: kuka suojelee kolmivuotiaan silmiä, kun leikkipuistossakin vilkkuvat kalsarit? Joku sanoo kokevansa moisen pukeutumistyylin loukkaavana.

Työtoverini kertoo, kuinka he olivat miehensä kanssa Kampin skeittiliikkeessä joutuneet viiden pipopäisen nuoren naismyyjän ignoroimaksi. "Että ehkä ihmiset kokee, että pipopäiset ei ole niin asiakaspalveluhenkisiä", tämä kolmekymppinen nainen sanoo, aivan vakavissaan. Niin, ja ehkä ihmiset ei pidä vaaleanpunaista pashminaa käyttäviä kovin älykkäinä.

Keskustelemme parin kollegani kanssa hiustyyleistä: luonnonkiharasta tukastaan kärsivä mies suunnittelee ajavansa murheenkryynipörrönsä pois kokonaan. Minä totean - hyvä on, hieman provosoivasti - että ajaisin omani pois välittömästi, jos kalloni olisi sirompimuotoinen ja poskeni vähemmän pyöreät. Toinen kollegani, 25-vuotias nainen, sanoo: "Onneks et oo ajanu tukkaas, mä en kyllä vois olla sun kanssa samassa duunipaikassa sitten!", johon vastaan salamana olevani iloinen siitä, että kollegani arvostaa minua nimenomaan sisäisten ja ammatillisten ominaisuuksieni vuoksi.

Yksi alaisistani, suunnattoman suloinen joskin toisinaan hieman hitaalla käyvä hädin tuskin täysi-ikäinen tyttö toteaa herttaisesti ja viattomasti olevansa positiivisesti yllättynyt siitä, että firmaamme on palkattu minunkaltaisellani habituksella varustettu henkilö. Kun aiemmin firman pukeutumis- ja muu ulkonäkökoodisto on kuulemma ollut huomattavasti joustamattomampaa. Ajattele, meillä on töissä yks tyttö jolla on tatuointeja ja sinistä tukassa ja se on silti ihan kiva!

Ihmisten keskuudessa eläessään joutuu tekemään kompromisseja ja on olemassa riski, että joutuu näkemään välillä myös sellaista omaa visuaalista silmää vastaan rikkovaa materiaalia. Jos sitä ei kestä, lienee paras muuttaa Pohjoiskalotille naalinkasvattajaksi - tai vain pysyä kotona. Minua tällainen tasapäistäminen ja rajoittaminen silkan mielivallan ja jonkun parempimakuisen absoluuttisten määräysten nojalla suututtaa sanomattoman paljon: ettäkö asiantuntijuus, ammattitaito tai uskottavuus rakentuisivat yksinomaan ulkoisista seikoista. Että ihmiset antavat omien ennakkoluulojensa ja jäykkien ulkonäköpreferenssiensä jyllätä täysin kontrolloimattomasti, antavat niiden sekaantua asioihin, joiden kanssa niillä ei pitäisi olla mitään tekemistä ja jyrätä järjen molempiin suuntiin posottaessaan.
Että me elämme 2000-luvulla ja tällaiset keskustelut tuntuvat yhä olevan aivan relevantteja: että keskiruskeasta keskitiestä piirunkin verran poikkeava joutuu näkemään tuplavaivan todistaakseen olevansa silti ihan hyvä tyyppi ja pätevä työssään.

Ihan oikeasti jätkät hei. Nyt se pää pois pyllystä, jooko.

He was deep as a graveyard and wide as a tv

Eräs ystäväni kuuli viime viikolla uuden työpaikkansa johtohenkilöistä mielenkiintoisia juttuja. Kävi ilmi, että hänen lähin esimiehensä, sangen simpseä kolmikymppinen kisu seukkailee koko yrityksen pomon, noin viisikybäisen, ihan mukavan mutta silti hei keski-ikäisen setämiehen kanssa. Ensityrmistyksen laannuttua huomio kääntyi paitsi häiritseviin mielikuviin myöskin rumiin ajatuksiin: termit reittä pitkin ja keittiön kautta tuntuivat nousevan kielen päälle hakematta.
Puhuimme ystäväni kanssa siitä, miten hirvittävän epäreilua - ja samalla oikeastaan väistämätöntä - moinen spekkailu onkaan: kuka sen voi tietää, vaikka kyseessä olisi syvä sielujen yhteys ja vuosisadan rakkaustarina? Miksi sitä pitäisi sen kummemmin perustella - ja mitä se kenellekään oikeastaan edes kuuluu?
Ystäväni sanoi, että tällä hetkellä nähdessään kumman tahansa osapuolen häntä alkaa ensin kontrolloimattomasti hihityttää, sitten ujostuttaa ja sitten vähän ällöttää. Toi on ton kanssa alasti.

Minä puolestani olen aivan varma, että aina kun jostain naapuristani kuuluu jonkinmoista läiskytystä, jyskettä tai äännähtelyä, siellä varmasti paritellaan hurmiossa. Aivan varmasti. Pitäköön tunkkinsa. Minä sentään saan asioita aikaiseksi, kun en seurustele. Minä käyn töissä ja salilla ja kiipeilemässä ja. Ja? No siis, olihan tuossakin vaikka miten monta juttua jo. Tänäänkin siivosin.

Enää kaksi päivää ja sitten kymmenen päivän työputkeni on lusittu ja edessä on nelipäiväinen viikonloppu. Ensin pääsen kampaajalle, sitten Vantaalle laulamaan karaokea ja lopuksi vielä toivottavasti Malmille tissibaariin.
Kyllä nuokin jutut saa kuulostamaan tylsälle jos oikein yrittää.

Päästä kuuluu prii

Olen nykyään alituiseen kärsimätön, äkäinen sekä käsittämättömän nopeasti ja moninaisista asioista pinnani käräyttävä. Minulla on jatkuvasti nälkä, eikä mikään ärsyttävä pikku nälkä vaan sellainen oksennan-ja-pyörryn-jos-en-välittömästi-saa-ravintoa -verensokeriromahdus. En koskaan tunnu saavan nukuttua kyllikseni enkä näe ikinä aurinkoa.
Ensimmäinen, joka vitsailee minun olevan raskaana, ovuloivan tai kärsivän PMS-oireista saa tuplaturpaanvedon ja kaupan päällisiksi kahvakuulasta munuaisilleen.

Junat eivät vain kulje aikatauluissaan: hyvä. Sen olen jotenkin zeniläisesti onnistunut sisäistämään ja sietämään. Asia, jota en edelleenkään oikein voi hyväksyä, on Valtion Rautateiden onneton tiedotus asian tiimoilta. Aamun radiouutisissa kyllä tiedetään kertoa poikkeusaikatauluista, mutta Reittioppaaseen saati VR:n omiin matkahakuihin niitä ei suinkaan ole viitsitty päivittää, ei, vaikka siellä on ihan erikseen sellainen Poikkeusinfo-osio. Olenkin viime aikoina katsonut parhaaksi taapertaa kinoksissa sutien omin pikku jaloin Pasilaan ja sitten, jos jokin juna sattuu menemään sopivasti, tuntuu melkein kuin olisi saanut pienen lahjan. (Jos se sitten kotiinpäin tultaessa sattuu vieläpä olemaan Y-juna, on se tuplajättipotti ja sellaisena lyhyen voitontanssin paikka). Useimmiten kuitenkin saamme muiden onnettomien paikallisjunauhrien kanssa värjötellä oletetulla lähtölaiturilla - turhaan, kunnes poikkeusinformaatio tavoittaa meidät kuulutusten muodossa - liian myöhään.

Hyviä -tai edes kestettäviä - mainoksia huomattavasti helpompaa (tai ehkä vaihtoehtoisesti selvästi halvempaa) tuntuu olevan laatia raivostuttavuudessaan pään valtasuonia katkovia mainoksia. Hotels.com. Polly-makeiset. Ja sokerina pohjalla Radio Helsingillä pyörivä Keskustan eläinkauppa. Ei se jumalauta voi olla noin vaikeaa

Facebookin uusi ulkoasu on ihan tyhmä ja käytettävyys olematon. Asuntooni syntyy kaaosta sillä välin, kun itse olen poissa - tavallisesti työssä tai baarissa, missäs muualla - enkä siis edes kotona sotkemassa sitä. Joudun istumaan palavereissa tyhjää jaarittelevien, itseään toistavien ja kuulemaansa ymmärtämättömien ihmisten kanssa, jotka haaskaavat minun aikaani eivätkä muutenkaan oikein tunnu aina olevan tehtäviensä tasalla.

Ihan tyhmää. Haluan olla taas kiva ja hyväntuulinen enkä vain tyhmä ja kitisevä ja verenpaineinen.
TyhmÄH

We go together like traffic and weather

Jos minulla on paha päivä, minä en mene purkamaan kiukkuani ja vastoinkäymisten keräämää aggressiota Alepan kassaneitiin.
Jos kohtaan ongelmia jonkin palveluntarjoajan, vaikkapa nyt puhelinoperaattorin tai sähköyhtiön taholta, täytyy kyllä myöntää etten aivan ensimmäiseksi syytä sitä ja koko sen henkilökuntaa vehkeilystä, petkutuksesta ja asioiden tahallisesta sabotoinnista.
Jos joudun selvittelemään joitain seikkoja jonkin minulle entuudestaan tuntemattoman tahon, oletettavasti oikean elävän ihmisen kanssa, en aloita asianhoitamista nimittelyllä, uhkailulla tai antamalla karkeaa arviotani taloon vuosien varrella kantamastani rahakeosta.
Taidan olla hieman naiivi ja helposti poljettava.
Edes infantiili ylemmyydentunne, minä sentään osaan muotoilla sanottavani ymmärrettävällä suomella, ei riitä kantamaan asiattomien, tarpeettomien ja yksinkertaisesti typerien työsähköpostien lukemisen yli, kun on maanantaiaamu kello yhdeksän ja seuraavaan vapaapäivään aikaa kymmenen vuorokautta.

Olisin halunnut tänään seinällä rimpuillessani oivaltaa jotain olennaista lajista, maailmasta tai edes itsestäni. Sen sijaan haaveilin nakeista ja sadattelin kramppaavia raajojani.
Kotiinpäästyäni kuorin murenevia kynnenjäämiäni ja ahmin täysin hallitsemattoman himon kourissa puoli pakettia Popsin kevyt 10 -nakkeja kylminä, jääkaapin edessä seisten.

Ulkona näyttää sille, ettei huomennakaan tarvitse kuvitella pääsevänsä ajoissa töihin. Lyhyen tähtäimen tavoitteeni ovat muutenkin sangen maltilliset:
- selvitä ensi viikon torstaihin saakka saamatta infernaalista raivokohtausta töissä
- pinnistäytyä salille kahdesti viikkoa kohden, sekä kenties vielä kertaalleen seinälle
- nukkua jokaisena yönä yli viisi tuntia yhtäjaksoisesti
- nähdä edes jotakuta ystävistäni, edes yhtä noin niin kuin viikkotasolla

Nyt unille, etteivät hyvät aikeet romutu heti alkuunsa.

Myöntäjä sanoo: tilaa lisää kuohuvaa!

Jos pöydässä istuu neljä ihmistä, joista kaksi on aloittanut kuudelta, yksi liittyy seurueeseen tunnin kuluttua mutta ei juo skumppaa, ja viimeinen tulee mukaan kymmenen maissa, puoliltaöin pöydässä on neljä tyhjää skumppapulloa ja puolitoista tölkillistä Guinnessia sekä joitain tyhjiä oluttuoppeja, mikä on illan saldo?
Ota yhteyttä Myöntäjään!

Vapaapäivät ovat siitä mainioita, että niinä ehtii tehdä paljon mukavia asioita, vaikkei oikeasti olisi pakko tehdä yhtään mitään. Kuten nähdä sitä suosikkisukulaista myöhäisen lounaan merkeissä, vaihtaa mp3-soitinshoppailusuunnitelmat Batman-laukku- ja kosmetiikkaostoksiksi ja kahvihetki kuohuviini-istunnoksi ja vastaanottaa muikeita joululahjoja.
Sen jälkeen voi nieleskellä sapenmakua taksissa, olla nenäkäs puhelimessa ja nukahtaa täsmälleen siinä ajassa, mikä pizzalta kestää lämmetä sekä herätä täsmälleen kahta tuntia myöhemmin ulko-oven kolahdukseen.
Oikeasti jätkät hei, oonko se vain mä vai oliko meillä hävyttömän hauskaa?

Sitten tuli lauantai, edelleen vapaapäivä, jona säntäsin ensin Pasilan asemalle kiikuttaen eräitäkin autonavaimia eräänkin lähisukulaisten kadottamien originaalien tilalle, samalla yrittäen tunnustella, onko olo kasassapysyvä vai osiinsapurkautuva. Sullouduin Kardaanikissan seuraksi täpötäyteen, ihmistuhkakupille haisevaan Z-junaan, aloittaen Seikkailun.
Lahden Moottoripyörämessujen saldoksi tuli paitsi erinomainen lounas ja perustarpeiden täyttymisestä syntyvä autuas olo myös erittäin järkevät ja edukkaat ajokengät sekä maailmankaikkeuden ehdottomasti asiallisin ja nahanhajuisin rotsi.
Iltaohjelman feidasin itsekkäästi ja tylysti, olinhan suoriutunut reippaasti ja holtittomasti edellisen illan yllätysiskusta.

Tänään puin sen uuden nahkatakin ja alle jotain kolme villapaitaa, koska ehkä nahkatakki on hieman liioittelua pakkassäällä, vaikka se olisikin laadukas ja vuoritettu. Kävin tutustumassa uudelleen avattuun Kallion kirjastoon ja lainasin taas niin monta kirjaa, etten varmastikaan ehdi niitä lukea laina-ajan puitteissa. Lounastin jälleen ravintolassa hyvän ystävän seurassa; tuntui melkein ihan sille kuin ennen vanhaan, kun minä ja Taalasmaa kulutimme helposti puolikkaan työpäivänmitan istuksimalla kahviloissa ja puhumassa siitä, miten paljon parempi paikka maailma olisikaan, jos kaikki olisivat kuin me.

Tänään myös katsoimme Punaisen kanssa herra Clooneyn uutuuselokuvan Up in the Air, jonka opetuksena oli, että elämä on mukavampaa kun on seuraa.
Tänään törmäsin entiseen melkein-poikaystävään, joka selvästikin oli paraikaa treffeillä.
Tänään luin Hesarista eräästä kymmenen vuoden takaisesta ihastuksesta, joka oli mennyt naimisiin.
Tänään mietin, kvaalaavatko suoritettu A-ajokortti ja huonompipalkkaiseen vaihdettu työpaikka sekä useat kariutuneet ihmissuhdeyritelmät kahden vuoden sisäisillä suorituksilla samaan sarjaan avioliiton ja aktiivisen, päämäärähakuisen deittailun kanssa.

Tiedättekö mille tuntuu, kun on saanut auki tärkeän puheyhteyden, kun kuulee, miten toisella on sanottavaa, mutta miten sen keinot loppuvat eikä se keksi, miten itseään ilmaisisi? Kun sitä ei voi nähdä, että ottaisi sen syliinsä, silittäisi selkää ja sanoisi kaiken järjestyvän, tai ei sanoisi mitään ja se silti ymmärtäisi, ja sitä ymmärtäisi. Miten kaikki, mitä siitä tällä hetkellä saa, on puolikkaat puhelut ja sen vähättelevät tunnelmakuvaukset; on kuin se kaikin voimin pusertaisi ajatuksiaan nyrkeissään tehdäkseen niistä pienempiä ja vähemmän satuttavia, ohitettavan kokoisia. Miten kuulostaa kuin se ei haluaisi tuntea kaikkia niitä tunteita, miten se koettaa tehdä niistä epätodellisia ja kulmistaan pyöristettyjä vaikenemalla niistä. Miten sille haluaa kertoa olevansa sillä taajuudella edelleen, odottamassa kärsivällisesti kohinan seasta sukeltavia kokonaisia lauseita, muttei halua kuulostaa painostavalle tai kärttävälle.
Muttei osaa sitä itsekään, ja koska kumpikaan ei saa sanottua ääneen sitä mitä eniten haluaisi, päätyy vain loukkaamaan toista ja hankkimaan itselleen surkean ja itkettävän olon.

Seems like I should be getting somewhere, somehow I'm neither here nor there

Myöhästeleviä juniakin enemmän raivostuttavat kanssamatkustajat.
Vieressä seisova aknenaamainen tyttö, joka tuijottaa umpimielisesti suoraan eteensä kieltäytyen itsepintaisesti ottamatta katsekontaktia kehenkään ja siirtymättä askeltakaan lähemmäs ketään, jotta tilaa löytyisi myös muille.
Varhaiskeski-ikäinen laskettelutakkinen blondi, jonka rasvainen pipon alla hautuneen hajuinen ja pörrödonitsilla sidottu yläponnari hipoo toistuvasti kasvojani naisen nakellessa keimailevasti niskojaan kauniille nuorelle matkaseuralaiselleen.
Intialaisen näköinen mies, joka nakuttaa tekstiviestiä koko matkan Pasilasta Leppävaaraan verkkaisesti ja epätahtiin, näppäinäänet täysillä.
Eivätkö ihmiset oikeasti yhtään katso ympärilleen? Eivätkö ne tajua vai eikö niitä kiinnosta? Vai onko toisten huomioonottaminen kertakaikkisesti a) liikaa vaadittu tai b) niin viime tiistaita ettei mikään? Mitähaloo.

Töistä lähtiessä satuin onneksi Sellon parkkihalliin samaan aikaan hupsuimman rekkarin kanssa pitkään aikaan. PIR-10:n eli pirinollan täytyy, kuten Nuu havainnostani kuvaviestitse raportoituani oivalsi, olla Meno-Anun pussywagon. Mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Tunnelma parani välittä.

Kotimatkalla kurvasin keskustan kautta. Suorittaessani neljästä siideristä ja pussillisesta juustonmakuisia nachoksia koostuvia ostoksiani kassan täti katsoi minua tutkivasti ja pitkään - ja pyysi saada nähdä henkilöllisyystodistukseni. Riemastuin niin, että olin vähällä kiljaista ääneen; en niinkään siksi, että olisin mielestäni liian iäkäs tai muuten väärän ikäinen vaan siksi, että joku pitää minua edelleen potentiaalisena teininä. Se kiteyttää paitsi sen, kuinka hirveän vaikea kenenkään ikää on silmämääräisesti arvioida (ja nostaa siis minut toivottoman määrittelijän kategoriasta vain keskiverroksi veikkailijaksi) myös sen, minkä verran pukeutumisellaan todella voi viestiä viitekehyksestään. Olen sangen hyvilläni siitä, että arkiasuni vapaamuotoisuuden vuoksi tunnen oloni uskomattoman päteväksi ja täysikasvuiseksi sen harvan kerran, kun vedän niskaani jonkun korporaatiounivormun ja jätän pääkallo- ja niittiasusteet kotiin.

Huomenna minun ei tarvitse mennä töihin. Olen juonut puolitoista siideriä ja syönyt noin sataviisikymmentä grammaa irtomakeisia ja huomaan ahdistuksen hiljalleen hellittävän. Huomisesta olisi toki voinut tulla vielä moninkertaisesti parempi, mutta jo työvelvoitteen raukeaminen itsessään tuntuu huojentavalta; huomisen jälkeen tulee lauantai, johon olen kohdistanut melkoisia odotuksia.
Ja sitten on vielä sunnuntaikin.

En ole menossa minnekään, ei missään tule minun luokseni

Olen joutunut elämässäni tilanteeseen, jossa matkani varrelle osuu säännöllisesti monia rumia solmukohtia: rautatieasemien odotushalleja, kehäteiden varsien pysäkkejä, bussiterminaaleja. Ihmiset päivystävät vaitonaisina omaa vuoroaan. Ohi vyöryy tympeä ja katkeamaton autojen vuo, joka kaukaa katsottuna näyttää vähitellen hiipuvassa illassa kauniille timanttimerelle, mutta joka kohdalle ehdittyään on muuttunut pahanhajuiseksi ja itsekeskeiseksi massaksi.

Kehätiet, kulkuyhteyksien kannalta suorastaan nerokkaat mutta muuten luotaantyöntävyydessään vertaansa hakevat maiseman arvet kuluvat päivä toisensa perään miljoonien renkaiden alla: aina on joku jolla on kiire, joku jolla on aikataulu, joku joka pakenee, joku joka palaa.
Linja-auto on joka kerran myöhässä ja kuski ajaa vihaisen nykivästi, pysäkeille vastentahtoisesti liiraten, raottaen ovia mahdollisimman säästeliäästi. Sitä kiukuttavat sääolosuhteet, riittämätön auraus, piittaamattomat kanssa-autoilijat ja happamena mulkoilevat kyytiläiset.
Minä istun ikkunapaikalla aivan edessä ja olen turhautua hengiltä. Minun ei tarvitse kiiruhtaa, en ole myöhässä mistään, enkä silti tahdo kestää paikoillani enää hetkeäkään. Ei näin, aja paremmin, mene jo, jarruttaisit, kulkeeko tämä reitti aina tästä.

Tulisi aamu, jona saisi nukkua pitkään ja turvallisesti.
Tulisi perjantai.
Tulisi se, jota kaipaan.
Tulisi onni.

Onni on sitä, että unelmat ja taakka ovat yhtä.
- Pirjo Hassinen: Sano että haluat

Onnelliseksi ja odottamaan kuolemaa

Olisi päästävä irti syyllisyydestä, tunteesta, että tekee jatkuvasti liian vähän ja vääriä asioita. Luottaisi itseensä ja omaan arvostelukykyynsä, uskoisi kun mieli sanoo että riittää ja kääntäisi päänsä vaateliaiden katseiden ulottumattomiin. Osaisi ottaa hieman kevyemmin elämän ja sen mukanaan kantamat vaatimukset, istahtaisi toisinaan liinavaatevaraston lattialle ja lintsaisi hetken, kuuntelisi työtoverin rupattelua keskittyen, kokonaan näppäimistöltä kääntyen ja tilanteeseen paneutuen.
Lakkaisi tuntemasta syyllisyyttä siitä, että tuntee syyllisyyttä.


Tulin tänään ajatelleeksi, kuinka huonosti kestän ihmisten pelkuruutta. Fyysinen varovaisuus ja omien rajojensa tunteminen ovat tyyten eri asioita enkä puhu nyt niistä: tarkoitan sellaista itsensä säästelyä ja kyvyttömyyttä asettautua alttiiksi, panna persoonansa likoon; ihmisiä, jotka liikkuvat kuin olisivat jatkuvasti koe-esiintymisessä, valmiina esittämään itseään Aku Louhimiehen ohjaamassa aikalaisdraamassa. Siviilirohkeuden puuttumista, kyvyttömyyttä irrottautua vanhasta ja aikansa eläneestä, antaen silkan mukavuudenhalun ja sen verhoamiseksi kehrättyjen tekosyiden nousta muutoksen tielle, jäädä itse kaivamaansa poteroon omia polviaan halaten ja silmiä itsepintaisesti umpeen puristaen.

Vaan toisaalta, kenties niillä keinoin onnistuu saamaan ihan mukiinmenevän elämän. Mitäpä minä siitä tietäisin. Ehkä pelkäänkin, että jonakin päivänä riskien ottaminen, tilanteisiin heittäytyminen, hetkeen tarttuminen osoittautuvat turhaksi nuorallatanssiksi, tarpeettomaksi temppuiluksi, itsetarkoitukselliseksi äärielämysten hankkimiseksi. Ehkä pelkäänkin äkkiä huomaavani, etteivät ne tarjonneet elämään sen enempää sisältöä, onnea tai menestystäkään kuin turvallisuushakuinen, itsetehosteeton polku. Että kaikki ponnistelu ja toistuva mukavuusalueelta poistuminen eivät kantaneetkaan hedelmää saati tuoneet onnea tai edes tyytyväisyyttä. Että mitä sitten?


On päiviä, joina kaikkea tuntuu olevan sopivasti. Päivän askareet seuraavat toisiaan täsmällisellä tahdilla, tehtävät vaativat keskittymistä juuri sopivasti ja tulevat valmiiksi säädyllisessä ajassa. Maailma tuntuu lepäävän maltillisesti öljytyillä kuulalaakereilla eikä luista pois jalkojen alta vaan etenee hyvässä järjestyksessä. Kun sellaisina päivinä pitää puhua pankkiterminologiaa vieraalla kielellä, ei sitä muista edes jännittää vaan osaa ihan helposti ja onnistuu vitsailemaankin.

On päiviä, jolloin mitään ei ole kylliksi tai sitten sitä on aivan liikaa. Niinä päivinä ei saa tartuttua mihinkään, vaan juuttuu tuijottamaan junan ikkunasta talviauteretta, koskematonta lumiaavaa joka näyttää samalle kuin viilin pinta, käytävän toisella puolella istuvan nukkaantunutta villakangastakkia. Haaveet ja kaipaus takertuvat ajatuksiin kuin asvalttipiki uusiin tennareihin. Sellaisina päivinä ei haluaisi nähdä ketään, puhua kenellekään, ainakaan kenelle tahansa, sillä tietää ettei ole aivan yhteiskuntakelpoinen tai ainakaan vuorovaikutukseen kykenevä.

Molempien päivien iltoina tulee kotiin, vaitonaiseen ja hämärässä odottavaan. Kiertää itsensä peiton alle tiiviiksi ihmispalloksi ja tahtoisi ottaa sylikoiran kokoisen teddyhevosen kainaloonsa nukkumaan.
Viimeiseksi ennen uneen vajoamistaan huomaa ajattelevansa, ettei enää edes haaveile tosissaan. Ikävöi vain, kuin edellistä kesää, alistuen.

Voi olla että eksyn elämään tai voi olla että tähän jään

A) Minulla ei ole mitään sanottavaa.
B) Sanottavaa on, muttei aikaa prosessoida sitä sanoiksi saakka.
C) Prosessoitua sanottavaa löytyy, muttei viitseliäisyyttää naputella sitä koneelle.
D) Jokin muu syy, mikä? mitä se kenellekään kuuluu

Minulla on sangen laaja henkilökohtainen reviiri. En pidä siitä, että lähelleni tullaan pyytämättä; ahdistun väentungoksessa helposti enkä halua keskustelukumppaniani liian likelle kasvojani kertomaan asiaansa. Kuitenkin päästyään tietyn rajani ylitse joistakuista tulee sellaisia, että en malttaisi ollenkaan antaa niiden olla koskematta. Muistin tämän viikonloppuna, kun ensin halailin muutamaa ystävääni toivoen voivani jäädä siihen rutistukseen maailman ääriin saakka, sekä kun puhuimme Kardaanikissan kanssa reviiriasioista. Miksi joidenkuiden läheisyys tuntuu uhkaavalle ja toisten taas tyynnyttävälle - ja miten hämmentävälle täytyykään tuntua silloin, kun nuo kaksi läheisyyden laatua sekoittuvat.

Näin jälleen eläinaiheista unta ja aloin jälleen kerran kiihkeästi kaivata itselleni koiranpentua. Oikeastaan kahta: ottaisin joko veljekset tai kaksi jotain ihan erilaatuista, ja panisin niille nimiksi Laava ja Perro. Kunpa tietäisin voivani tarjota hauvavauvoille kyllin hyvän elämän. Silloin en tuumisi enää hetkeäkään vaan lähtisin oitis koiranpentukaupoille.

Viikonloppuna mursin henkilökohtaisia raja-aitoja. Muutama vuosi sitten muistan naureskelleeni rva Taalasmaalle ei-niin-hyväntahtoisesti, kun se eräänä lauantai-iltana oli ohjelmoinut puhelimeensa muistutuksen olla juomatta liikaa. Tänä lauantaina, tuntiessani vastuullisen työasemani ja seuraavan päivän painon, katsoin parhaaksi koettaa äärimmäisiä keinoja. Niinpä puoliltaöin, tarpoessani Kardaanikissan rinnalla Kaisaniemen rinnettä alas steissille päin yllätyin puhelimen ryhtyessä värisemään taskussani. Kaivoin sen esiin ja kas! sen näytöllä vilkkui tolkun komento: "Nyt kotiin!!!". Olisin muuten unohtanut; nyt hyödynsin kahden tunnin torkkua ja saavuin kotiin tismalleen kello 02.00.
Tätä ennen olin todistamassa, ettei mustasukkaisuuden toden totta tarvitse olla luonteeltaan lainkaan romanttisista tuntemuksista kumpuavaa; että Bailey's on kuin onkin parhaimmillaan pirtelössä; että heti kun on päättänyt lakata odottamasta ja ottaa taksin, raitiotievaunu kolistelee nurkan takaa.

Seuraavana iltana istuin jälleen lämpimät voikkuleivät nenäni alla keskustellen ihmisistä ja suhteista. Hullunkurista, miten voimakas tarve on sanoa "sähän olet jo iso poika, kyllähän sä itse tiedät mitä teet" juuri silloin, kun oikeasti tekisi kuollakseen mieli kertoa, miten toisen todellisuudessa tulisi toimia, muttei kehtaa. Miten epäomaperäisiä ihmiset ovat, miten samat tilanteet, valinnat ja virheet toistuvat jokaisessa kertomuksessa. Miten sitä toivoisi voivansa toimia edes sinä kuuluisana huonona esimerkkinä, ikään kuin olisi keksinyt kaiken sen itse ja voisi edeltä menemällä estää muita tekemästä samoin, voisi säästää edes ne mukavimmat samoilta koettelemuksilta. Kunpa vain.

Ulkona tuiskuaa kasvoja kutittavaa huttua, ja minä tunnen olevani vahvasti kiinni tässä kaikessa: talvitallukkaan alla kirskuvassa pakkaslumessa, patterin päällä kuivuville villalapasille haisevassa rappukäytävässä, kylmän sään tikuttamissa kynsinauhoissa ja väärin parkkeerattujen autojen lomasta puskevassa ysin ratikassa. Se, miten niukasti elämä varioi on pelottavaa suhteessa siihen, miten suurille muutokset sadanseitsemänkymmenenviiden senttimetrin korkeudesta katsottuna tuntuvat.