Life is peachy

Lähdin lomani kunniaksi Saareen - kunhan ensin olin toteuttanut Kid Rockin meille täksi kesäksi langettamaa tehtävää

sipping whiskey out the bottle
not thinking 'bout tomorrow

Kapusin Hanneloren rattiin ääneni muun kaikkeni ohessa antaneena ja läksin. En katsonut taakseni.

Saari on se paikka, jossa lapsena opittiin monia ihmiselon perimmäisyyksiä: opeteltiin vislaamaan ja tekemään merimiessolmuja, pissaamaan seisten (myös me tytöt) ja kääntämään räiskäleitä heittämällä, nappaamaan koiralta punkkeja ja niittaamaan vuorivilloja aitan hirsien väliin. Opittiin, että kun ui kovassa aallokossa pitkään ja muistaa sukeltaa taajaan, saunakin alkaa keinua, jos sulkee lauteilla silmänsä. Nähtiin, miten käärmeeltä lyötiin pää irti - ja ennen kaikkea miten sen loppuvartalo jäi nytkimään auringonlaskuun saakka. Tiedettiin, mille tuntuu palaa auringossa ja kastua aallokossa.

Siellä aikaa tappaessani huomasin, että kun aistittavaa on vähemmän, yksittäisistä ärsykkeistä kasvaa suuria ja tarkkarajaisia. Saaressa kesä tuoksuu tuulensuojassa kypsäksi paahtuneille ahomansikoille, vasta merestä nostetulle kampelalle, mäntymetsän myskille; perämoottoribensalle, keltaisille kumisaappaille, pelastusliiveille; tynnyrissä liian pitkään seisseelle sadevedelle, murskatuille katajanmarjoille, märälle rahkasammaleelle.

Se kuulostaa laiturin nokassa piiskuttavalle haarapääskypariskunnalle (Isoisä ja Mammukka), rantakaislikossa suhisevalle kyykäärmeelle, saaren tuulisella puolella vaahtoaville aalloille. Se maistuu savusilakoille, letuille ja kylmälle maidolle, nykyään myös vähän lonkerolle.
Se on puhelin soimassa sillä Erityisellä soittoäänellä, se on tiettyjen hetkien palautumista mieleen. Se on muisteleva hymy.

Pimeässä Saari muuttuu vieraaksi. Aitan äänettömyyden (ei siellä äänetöntä ole. Kun itse makaa ihan vaiti, voi kuulla lokkien kiroilevan rannassa, katolle männystä kopsahtelevat kävyt, naapurisaaren trumpetinsoittajan) keskellä verkkosilmilleen Raid-suihkauksen saaneen kärpäsen kuolinkamppailu muuttuu tuntemattoman jättikokoisen hirviön mellastukseksi. Polun poikki luikertavat puunjuuret muistuttavat erehdyttävästi kiiltävänahkaista matelijaa.
Ja sieltä koivikosta on kerran löytynyt ihan oikea lepakko.

Ollapa jälleen kuusi vuotta vanha, kesät loputtomia ja tulevaisuus rajaton.

MITÄ?!? Kauppa? EI!!!

Mun lomanaloitus on ollut kenties parasta koskaan kokemaani. Kaikkea on ollut kylliksi (ellei enemmänkin): aurinkoa, ihmisiä, kuohuvaa. Musiikkia, pizzaa, naurua. Pussailua, puheluita, pötköttelyä.

Tyttöbändi Käyneet kirsikat. Tanssi yli pizzojen. Vihollinen lasissani. Pelastajatissin kosto. Vilkas kuin salamanteri. Animaatioelokuva Pizzahammas. Yleensä sytytän grillini ganjalla. Kahdeksas, kadonnut kääpiö Vittumainen, joka itse asiassa oli abortoitu eli kaapio ja siksi kaapissa kasvanut suvun musta lammas.

Just nyt mie tavallaan tykkään miun elämästä kovasti.

From lust to dust

Olen lukenut nyt lyhyen ajan sisään Sofi Oksasen Puhdistuksen ja Anja Snellmanin Lemmikkikaupan tytöt. Hienoja kirjoja kumpikin, ja järkyttäviä. Molemmissa on vankka historiantutkimuksellinen taustatyö tehtynä; molemmat on kirjoitettu kauniisti ja elävästi, tarvittaessa myöskään rumuutta säästelemättä; molemmat ovat realistisuudessaan karmivia.

Kummassakin on vähintään sivuteemana ihmiskauppa, prostituutio, hyväksikäyttö, pahoinpitely. Kummastakin mulle jäi hieman samanlainen ontto ja raapiutunut olo kuin aikanaan Lilja 4-everistä: kuinka julmia ihmiset voivat toisilleen olla - ja millä motiivein.

Molemmissa esitellään sellainen maailma, joka ei spatiaalis-temporaalisesti ole meistä kovinkaan kaukana; joka kuitenkin on niin etäällä keskivertotallustajan arkikokemuksista, että voisi yhtä hyvin olla kokonaan toisella planeetalla. Siinä pätevät sellaiset lait ja lainmukaisuudet, että niitä ei oikeastaan ole ollenkaan hankala kuvitella. Niitä on vain hankala kuvitella todeksi.

Sattuman oikusta luin sitten eilen Trendistä "mallimamma" Laila Snellmanin haastattelun, jossa hän ylpeästi toteaa mallin ammatin olevan yksi niistä harvoista, jossa naiset ansaitsevat miehiä paremmin.

Mannekiinit. Prostituoidut. Mun mielestä on aika oireellista ja jotenkin etovaa, että kaksi niistä harvoista ammateista, joissa naiset tosiaan tienaavat virkaveljiään paremmin, liittyvät olennaisesti oman kroppansa eritasoiseen myymiseen. Onko vieläkin siis niin, että kallisarvoisin, mitä nainen voi omistaa, on sen ulkonäkö: ettei nainen voi olla älykäs eikä mies toisaalta kaunis - tai että ainakaan se ei olisi kovin suotavaa?

Eihän se niin voi olla, ei enää. Eihän?

... mutta turhaan.

Miksi alakulo on täällä taas? Vaikka loma on enää yhden työpäivän takana? Vaikka ulkona on viimein kesä?
Vaikka ei olisi oikein mitään syytä?

Siksikö, että Eräällä on huomenna syntymäpäivä, mutta se ei vietä sitä mun kanssa? Siksikö, että niin monet asiat kiertävät kehää ja toistavat itseään, eikä mikään tunnu etenevän? Siksikö, että musta tuntuu, etten itse voikaan enää vaikuttaa oikeastaan yhtään mihinkään?

Siksikö, että Kela ei ole vieläkään lähestynyt mua sairaslomarahojen merkeissä - vastahan siitäkin setistä on aikaa kaksi kuukautta?
Siksikö, että on kesä, eikä kukaan ole missään, koska kaikki on jossain?

Vaiko kenties siksi, että mä olen neuroottinen ja itsekeskeinen vinkuintiaani, jonka huomionkipeys on kyltymätöntä ja odotukset epärealistiset - ja pää tiiviisti omassa äsyrissä?

Henkilökohtainen voi-voi -tilanne

Pohdittiin Reinon kanssa eilen ja vielä tänäänkin vaihteeksi suhdeasioita: että miksi se on toisille niin vaikeaa sanoa ääneen, mitä päässään pyörittelevät kuitenkin. Vähemmän siitä kurjuutta koituu kenellekään, ja vähemmän energianmenetystä.

Kukaan ei halua olla se, jota nähdään velvollisuudesta. Kukaan ei halua olla sellainen hyväntekeväisyystapaus, jolle soitellaan tai johon pidetään muuten yhteyttä vain siksi, että on satuttu niin joskus lupaamaan.

Kukaan ei myöskään halua jäädä epätietoisuuteen; kukaan ei halua olla se, joka kiinnosti tasan niin niukasti, että se juttu vaan jotenkin kuivahti. Mä luulen, että maailmassa olisi paljon vähemmän katkeruutta ja hampaankoloon mahtuvia juttuja, jos uskallettaisi olla aikuisia ja kantaa vastuu omista häiläyksistä. Sanottaisi vaikka, että kipinä puuttuu tai vaivauduttaisi edes puijaamaan vaikealla elämäntilanteella tai ties millä. Eipä tarvitsisi arvuutella ihmislapsen niin kovasti.

Se, että ei ole ääneen luvannut mitään, ei suinkaan pese osallisuudesta. Se, jos jokin osoittaa mitä suurinta pelkuruutta; siihen vetoaminen on säälittävää vastuunpakoilua ja väistelyä.
Tee jotain, kaadu edes.


Enpä olekaan aikoihin ollut näin loman tarpeessa. Mä en tiedä, mille vatsahaava tuntuu, mutta luulen että saattais olla yks pikkuinen puhkeemassa. Pitäisköhän alkaa varmuuden vuoksi syödä laastaria?

Applause! Laughter!

Kesän näivetettyä kaikki lempisarjani tauolle olen yrittänyt etsiä uutta katsottavaa. Ajattelin kokeilla kovasti "miesten Sinkkiksinä" markkinoitua Naistenmiehiä (Big Shots), eikä lainkaan vähiten Michael Vartanin vuoksi. Nyt, kaksi jaksoa katsoneena, muistin, kuinka vähän pidänkään kyseisen tyylilajin edustajista; siksi mun mielestä Despiksetkin oli aluksi (ja totta puhuakseni on vieläkin) melko epäilyttävä. Mä kestän kovin huonosti sellaista osoittelevan hassuttelevaa dialogia, johon on jätetty valmiiksi tauot katsojien tyrskinnälle - ettei se vain menettäisi yhtään repliikkiä (ja kiitokset korkeimmille tahoille siitä, että enää ei juurikaan tehdä valmiiksi naurettua kamaa). Sitten voitais laittaa niille hahmoille sellaisia hullunkurisia nimiä, kuten Mixworthy ja Johns, ja sitten siinä vois olla ainakin yks transu ja yks homoepäily ja bimbo toinen nainen ja narttumainen tytär ja - hei! Mä keksin! Se yks vois olla tosi tossun alla, se on takuunaurattaja!
Ihan tosissaan hei. Kannattaisi ottaa konsultaatiopuhelua vaikka Veronica Marsin, Studio 60:n tai Californicationin käsikirjoittajille, ja kiinnittää pääosiin sellaisia kavereita, joilla on oikeasti enemmän karismaa edes sen verran, ettei niitä erehdy pitämään lavasteena. Enemmän kuin sillä yhdellä ikihongalla, joka aloitti silloin Ally McBealissa, mikäs sen nimi olikaan taas... Niin, Dylan McDermott.

Kysyin eilen eräältä islantilaiselta, mikä on sen lempisana sen omassa kielessä ja mitä se tarkoittaa. Nyt mun pitäisi keksiä sama omastani, ja olen neuvoton. Haluaisin kyetä sanomaan jotain astronomisen runollista kuten tähtivyö, tai syvällistä kuten sielunvaellus. Tai edes jotain kliseistä ja maailmaasyleilevää, kuten rakkaus tai äiti.
Kai mä sanon kuitenkin sitten salmiakki. Tai kernaasti tai kylliksi, jos saa sanoa monta.

Olen muuten taas löytänyt Lordi-namuja Kampin isosta K:sta! Maailma on hetken hyvä, enkä halua yhtä kiihkeästi pois kuin yleensä maanantaisin.

The Jinx of the Minx

Ei olisi kannattanut manata eilisessä bloggauksessa sitä huonompaa hiihtokenkää esille. Niinkin lupaavasti alkanut päivä rysähti lopulta reunavalliin sellaisella volyymilla, ettei mua tänään olisi huvittanut nousta sängystä ollenkaan. Nuuta vapaasti mukaillen: kyllähän sitä tonkimattakin tietää, että raato löyhkää. Miksi sitä siis pitää käydä sorkkimaan? Joskus ihmisiä on vain niin kovin vaikea ymmärtää.

Tänään ulkoilutettiin Reinon kanssa Hannelorea sen kotiseuduilla Kelliksellä ja syötiin myöhäistä lounasta Vantaan Ikeassa. Todettiin, ettei paljon pyydettäisi - mutta että kaikella on hintansa: toiset saavat kaatosateen niskaansa, toiset luottamusongelmia.

Ja kuten tavallista, tuulen kääntämiseen tarvittiin vain muutama oikea sana. Sä olet kyllä ihan mieletön, kun oot tollanen etkä vihaa mua, vaikka oon näin... tällanen.

Syön Ikean mantelitorttua jääkylmän maidon kanssa ja olen jo melkein tyyni taas.

Kaks laiskaa auringossa

Jos antaa muurahaisen kävellä ihollaan hätistämättä sitä heti pois, sen polku jää hehkumaan iholle ja tuntuu siinä vielä pitkään muurahaisen jo poistuttua.
Joidenkin ihmisten kosketus vaikuttaa samoin: se polttomerkitsee suostumatta haaltumaan. Se ei näy ulospäin, koska se tuntuu ihon allakin. Kun sen kosketuksen saa ajan kuluttua takaisin, sen tunnistaa ja se tunnistaa heti. Se tuntuu sille kuin sen pitääkin; se tuntuu pitkän matkan jälkeiselle kotiinpaluulle.
Sen jälkeen muiden kosketukset ovat yhdentekeviä.

Käytiin Reinon kanssa köllöttämässä Alppipuiston nurmella frisbeetä heittelevien ja Mölkkyä pelaavien hippien keskellä. Todettiin yhteen ääneen, että kulunut viikko on ollut yhtä noususuhdannetta: tästä ei ole mahdollista päästä kovin paljon korkeammalle ja seuraava suunta onkin sitten syöksykierre koilliseen.
Tänään ei piitata siitä.


Oi mikä ihana ilta,
voi tapahtua mitä vaan
Hän tapaa monta ystävää,
mut toivoo että tapais jonkun
joka olis vielä enemmän

- J. Karjalainen

Aamulla jano oli melkoinen

Jouduin eilen pakotetuksi Kalleen, siksi olen tänäänkin vielä hieman disorientoitunut ja epäkoherentti. Omaksi onnekseni ymmärsin poistua Minkin mittapuulla erittäin kohtuullisen, jopa vaatimattoman juomamäärän jälkeen ja niin varhain, että Rikas Ystäväkin seisoi vielä jonossa.

Paikkaa tässä sen kummemmin ruotimatta todettakoon, että siellä ovat pojat Pelimiehen käsikirjansa lukeneet, erityisesti sen itsetunnon nakerrus -osion. Tiedättehän, jätä kaunein nainen huomiotta tai heitä hänelle jokin ystävälliseksi huomautukseksi naamioitu kepeä loukkaus. Tämä järkyttää naisen itseluottamusta ja saa hänet syömään kädestäsi ja pääset scoraamaan eli saat pesää eli pirkko myöntää sulle leivoksia ja vähänkö sä sitten oot äjjä. Eilinen oli mun kolmas kerta koskaan siellä, ja tähän mennessä oli jo tapahtunut seuraavaa: eräs gentlemanni tuli kerran tokaisemaan silmät kutakuinkin kannuosastolla, että "Sullon viime vuoden paita" (Ja sulla viime vuoden naama, ystäväni!); eilen seurueeseeni kuuluvan Hillityn kanssa peliä yritettiin avata kommentoimalla kynsiään: "Näytä sun kynnet" (näyttää) "Ihan kivat. Olishan noi voinut lakatakin." (Ai sun nenäverellä vai?)
Oikeasti pojat. Usein ihan vanhanaikainen ystävällinenkin lähestyminen riittäisi. Jos taas on ihan vain riitaa haastamassa, niin nakkikioskin jono toimii paremmin.

Koska kuulun proletariaattiin (ehkä prekariaatti olisi muodikkaampi ilmaus, mutta mäpä en olekaan niin kovin muodikas), ja koska olin jo saanut meidän toimarin sihteerikökseni täksi aamuksi, jouduin iltariennoista huolimatta nykimään töihin tänäänkin. Matkalla officelle pääni halki ehti ajelehtia monia tarkentumattomia ajatuksenpuolikkaita. Kuten:

- On hirveän epähienoa tuijottaa ihmisiä. Tiedän, että kaltaiseni erikoisuudentavoittelijan on hyvä varautua siihen, että jos tukka on vaikkapa viuletti tai esim. sininen keesi, tai paidassa lukee vaikka englanniksi että New-vitun-York, ihmiset saattavat uteliaasti vilkuilla. Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta miksi opetetaan lapsille, ettei toisia saa tuijottaa eikä osoitella sormella, jos sitten aikuisena kuitenkin tehdään niin? En minä oikeasti edes niin pekuliaarille näytä, moneen muuhun verrattuna. Hyvinä päivinä se ei haita kuin korkeintaan lievästi, paranoiadarrassa se saattaa viedä mielenterveyden. Toistaiseksi olen saanut itseni hillittyä, mutta vielä koittaa päivä, jolloin olen yhtä naamakas kuin Pärssisen Lissun hyvä ystävä Riikinkukko: tämä uljas seksuaalivähemmistön edustaja kävi kysymässä eräältä häntä julkeasti toljottaneelta henkilöltä, että - ja tämä lainaus on sanasta sanaan - "Anteeks, söinksmä sun eväät?" Jonakin päivänä, kansalaiset. Jonakin päivänä.

- Jännä juttu, että tietyt ryhmät luottavat viitekehyksensä voimaan niin kovasti, että tahtovat tuoda tämän kontekstinsa julki aina mahdollisimman nopeasti. Edellisessä postauksessa mainittua sähköpostin siivousta suorittaessani törmäsin toki myös nettideittikauden viesteihin. Muuan näistä jannuista oli sitten töissä pelastusalalla, ja oli laittanut profiiliinsa varmuuden vuoksi kuvan itsestään työvermeissä; lisäksi ammatti oli mainittu leipätekstissäkin. Sitten eilen Hillittyä ja Reinoa luokseni odottavana surffailin aikani kuluksi ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen kyseisillä sivustoilla, ja johan perushakuehdoilla listan kärkeen kiilasi eräskin lajin edustaja. Jonka profiilissa oli kaksi duunikuvaa. Savuisilta näyttivät.

- Miten voi puhua asiasta, josta kaikki on jo sanottu? Sitten lie parasta Wittgensteinin sanoin vain vaieta.

- Mä en tahdo laittaa sukkahousuja, mä en tahdo laittaa MITÄÄN!

Olen muuten kuunnellut viime päivät Reino & the Rhinosia ja Rilo Kileytä. Vasta nyt. Pidän.


I've been a mess for some time now
I get what I deserve
For someone who leaves behind a life
I can't do better

- Rilo Kiley: 85

Soitellaan, kirjotellaan, lähetellään pieniä punaisia paketteja...

Siivosin äsken sähköpostini. Muutama kuukausi sitten suorittamani viime raivauksen jälkeen sinne oli taas päässyt kertymään 1000 viestiä, joten katsoin radikaalien virtuaaliluudanheilutustoimien tulevan tarpeeseen.

Mitä postiini sitten oli pinoutunut? Ensimmäiset kolme ja puoli sivua olivat ihan oikeaa kirjeenvaihtoa vuosilta 2005-2006; sellaisia kirjeitä, jotka aikanaan muuttivat mänteimmänkin päivän kestämisen arvoiseksi ja houkuttelivat hymyilemään. Sellaisia kirjeitä, joita olen säästänyt lukeakseni ne vielä joskus uudelleen alusta loppuun, voidakseni hymyillä ne läpi taas kerran.
Ei vielä.

Sen jälkeen muutamia poistamatta jääneitä newslettereitä, kiertokirjeitä ja hupiposteja. Ja kymmeniä sivuja blogikommentteja.

Lapsena oltiin aina kirjeenvaihdossa kymmenien ihmisten kanssa: tahmein pikku käsin puserrettiin mustetahroja jättävää tuoksukynää, piirrettiin kaunoa kieli keskellä suuta, laitettiin i:n pisteiksi pallot tai ehkä jopa sydämet. Läheteltiin hoitoheppojen kuvia, muistettiin ulkoa osoitteita (ja puhelinnumeroita), maltettiin odottaa postin kulkua viikkotolkulla.
Ja aina sen käsinkirjoitetun kuoren levätessä kynnyksellä koulusta tullessa sydän hyppäsi riemusta: MULLE! Kuka se on ja mitä asiaa sillä on?

Miksei me enää olla kirjeenvaihdossa? Odottamaton sähköposti säväyttää edelleen; postiluukusta kolahtava kirje on jo muuttunut keräilyharvinaisuudeksi, ja on siksi huomioarvoltaan ohittamaton. Eikö meillä aikuisilla ole enää aikaa kirjoitella toisillemme? Soittaminen ei läheskään aina ole sama asia.

Mä en edes pidä Scandinavian Music Groupista, mutta koska muuan niiden viisuista on soinut mun päässä viikonlopusta alkaen, laitan sen tähän. Jos se sillä vaikenisi.


Bussin ikkunan takana kylmiä peltoja
ja niillä usvaa
Ympärillä samat naamat,
ne naamat joista mä tykkään

Olen nähnyt, olen nähnyt
kuinka niiden iho muuttuu
Tiedän kun ne rakastuu
ja kun ne suuttuu
Mitä pidemmälle, mitä pidemmälle,
mitä pidemmälle mä tuun
sitä huonommin muistan
kaiken muun

- SMG: 100 km Ouluun

Summertime's the roughest time, everybody's telling me how easy things become

Mistä se tulee?
Melankolinen suru, vatsaa vääntävä tunne siitä, ettei mikään sittenkään parane eikä mikään mene ohi. Se tulee jostain, aivan tavallisena päivänä. Se istuu olkapäälle painaen ryhtiä vinoon, se käpertyy vatsanpohjalle asettuen taloksi. Se tekee jäsenistä raskaat ja ajatuksista haluttomat, liikkeistä tahmeat, hymystä liian työlään tuottaa.

Sen kutsuu paikalle jokin merkityksetön, irrallinen, satunnainen pikku seikka: pienen pojan ihmettelevät silmät metrossa, kesäyössä tuoksuva sade, kaihdinten välistä siroava auringonvalo. Salmiakkijauhe kielellä, arkinen sanapari, ylähuulelle kihoava hikipisara.
Ohimennen mieltä hipaiseva muisto.

Sitä ennen on jaksanut uskoa, toivoa, odottaa. Päiviä, viikkoja, vuosia. Luottaa ja uneksia, haaveilla ja haluta.
Yhtäkkiä sisällä kylmenee, ajatukset kuivuvat, käpertyvät reunoistaan ja lopulta irtoavat leijaillakseen maahan.

Ikkunan takana on kesä.

Pysähdy, siihen juuri, anna mulle, älä muutu muuksi

Oisit vain, aivan miltä tuntuu
Soisit vain itselles palan hyvää
Voisit kai niinkin elää?
Ansaitset kaiken minkä antaisin

- Siiri Nordin: Kaikenlaista

Once upon a time I could control myself

Tammerfestit on hienot festivaalit. Onneksi ne ovat vain kerran kesässä. Olimma siellä, mie ja Reino. Saatte ihan ite arvata, kelle sattui mitäkin seuraavista:

- löydettiin paumataidetta ja lanseerattiin viikonlopun agenda: paumameininki
- syötiin zakkaudella mazinoituja kalkkunoita ja hapalleipää
- puhelinsenssattiin sänky täristen koko yö
- otettiin parisuhdematsi keskellä kaupunkia keskellä päivää, itkettiin selvin päin Laukon torin laidalla ja todettiin Sivukujan sanoin, että henkisenkin sadekuuron jälkeen paistaa aurinko
- läheteltiin tuhmia tekstiviestejä ja palauteltiin ihmisiä ruotuun
- saunottiin ja tultiin kestityiksi, sekä saatiin Reinon äidiltä varmuusvälineitä ja hyviä ohjeita
- puhuttiin miehen äänellä (Moi, mä oon Lola ja mä oon transvestiitti), lämmiteltiin käsiä tissien välissä, pussailtiin kiihkeästi useiden kohteiden kanssa sekä tavattiin tuttuja
- tultiin pahan kerran petytetyiksi sekä tehtiin onnistuneita salamapokauksia
- jouduttiin Omenahotelliin sekä Cumuluksen hissihuoltotasanteelle ilman housuja
- jonotettiin taksia puoli kuudelta aamulla homon deejiin kanssa ja nähtiin, miten siili ylitti kadun
- väisteltiin teiden ritareita ja laulettiin Siiriä

Kylläpä. SannaSaatanan sanoin: ihan heleppua! Vieraassa kaupungissa on niin kiva käydä keulimassa, kun se ei oo niin justiinsa.

I wanna be sedated

Tartuin tänään ensimmäistä kertaa Tuomas Haapmanin (alkunperin eli os. Hampaala) Kuuluisa-lehden ensimmäiseen numeroon, joka on kannen mukaan ollut jaossa aina toukokuun alusta alkaen. Avasin sen täynnä suorastaan sadistista ilkeyttä, olisin kovasti tahtonut kirjoittaa siitä pisteliään, myrkkykielisiä letkautuksia ja pientä julmuutta tiukkuvan tekstin. Olisin halunnut olla kohtuuton, kurja ja nenäkäs.

En sitten voinutkaan.

Se on vain yksinkertaisesti niin uskomattoman, hermeettisen yhdentekevä, ettei siitä kannata sanoa enempää. Hirveän huono, tietysti, mutta sitähän se oli jo oletusarvoisestikin eikä siis ensinkään üllathusmomenttia sisältävästi.

Tämä viikko on mennyt niin hurjan kunniallisesti, terveellisesti ja urheilullisesti, että olen hyvin levännyt, lihaksikas ja ruskea - ja itsetuhoisen juhlahimoinen. Onneksi huomenna mennään Tampereelle. Olen taas aivan käsittämättömän tohkeissani asiasta, ja luulen osasyypään olevan Nuun, koska meillä oli eilen niin kovin kivaa, vaikka nähtiinkin vain tovi. Nuu ei siis ole lähdössä mukaan, mutta mä toivon, että osaan pitää lystiä ilman sitäkin, koska olen joskus ennenkin kyennyt siihen. Ainoa haittapuoli reissussa on sen alkolukon puuttuminen puhelimesta: hupsoho jo etukäteen kaikki.

Olisipa seuraavat kaksi päivää sellaiset, että kaikki onnistuisi.

Tuhmat tytöt pääsee mihin vaan - mutta sielläkin on tuhmia poikia pokeina.

Luin Kaarina Hazardin kirjan Kontallaan - Muistiinpanoja mediasta (Kustannusosakeyhtiö Teos, 2006). Minun mielestäni se tulisi ottaa ihmisyyden opintojen perusosan tenttimateriaaliksi; jokaisen pitäisi lukea se heti kirjaimet opittuaan, ja sitten vielä uudelleen pariin otteeseen teini-iässä ja varhaiskeski-iän kynnyksellä. Jokaisen miehen, jokaisen naisen; myöskin jokaisen sille välille lankeavan.

Hazard on, kuten tunnettua, jo pitkään ollut yksi suurimmista idoleistani ja niin kirjallisista kuin aatteellisistakin esikuvistani. Tähän esseekokoelmaan on kerätty sen julkaisemista teksteistä parhaat; niinpä se onkin timanttia melkein kauttaaltaan. Se osoittaa, ettei tiukan asian ja terävien huomioiden tarvitse olla kuivasti ja ankeasti ilmituotuja. Hazard on alati valpas ja tinkimätön kriittisyyden harjoittaja, joka ei osta mitään - tuotetta tai mielipidettä - perusteluitta.

Parasta kirjassa mielestäni kuitenkin on sen häpeilemätön subjektiivisuus: Hazard ei edes pyri esiintymään objektiivisena, riippumattomana ilmiöiden välittäjänä, vaan ottaa kaikkeen kantaa - usein sangen kuuluvalla äänellä ja suotta kumartelematta. Näinä lähdekritiikittömyyden kultaisina päivinä on kovasti virkistävää, että joku uskaltaa rehdisti esittää mielipiteensä omalla suullaan ja henkilökohtaiset pukstaavinsa alle kiepauttaen.

Muuan viime viikkoinen seitinohut nousukas laukaisi jälleen kerran keskustelun "miehistä" ja "naisista" ja niiden mahdollisuuksista yhteiseloon. Sukupuolista puhuminen on melkein aina hieman hedelmätöntä ja umpiluun lommoutumista aiheuttavaa hommaa, etenkin silloin, jos keskustelijoista toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Se, ettei hyväksy sukupuolisia stereotypioita ei tarkoita automaattisesti sitä, että kieltää sukupuolten väliset erot. Jälkimmäisessä on kyse biologiasta, äksistä ja yistä ja mitä näitä nyt on, geenejä ja kaikkea. Ensinmainituilla on tarkoitetaan lähinnä kulttuurisia konstruktioita, jotka eivät siis ole ylhäältä annettuja eikä niitä silloin tulisi sellaisina ottaakaan.

Kun meidän isovanhempien sukupolvi oli lapsia, vanhempia teititeltiin. Kun meidän vanhemmat olivat kouluikäisiä, isät eivät todellakaan hoitaneet lapsia, eikä äideillä ollut muuta tekemistä autojen kanssa kuin retkieväiden pakkaaminen peräkonttiin pyhäpäivän reissulle lähdettäessä. Kun minä ja ikätoverini olimme vielä pikkuisia, ei naisilla ollut mitään asiaa kasarmialueelle ilman keittäjän essua, eikä esimerkiksi kampaajan tai tanssijan ammatti ollut heteromiehelle mikään kunniallinen leivänlähde.
Onko tänä päivänä joku vielä ihan oikeasti sitä mieltä, että miesten ei tarvitse tiskata tai imuroida tai vaihtaa vaippoja vain, koska niillä on sekä X että Y? Ja vastaavasti: onko niin, että naisen kromosomisto automaattisesti määrää, ettei sen kuulu vaihtaa autoon renkaita tai esimerkiksi käsitellä akkuporakonetta? Mä lyön vetoa, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua pyöritellään silmiä näkemyksille biologiansa vankeina sokeasti ympäriinsä pettävistä miehistä ja hysteerisesti hormoniensa armoilla pesää rakentavista naisista. Kuka näitä kulttuurisia luutumia rakentaa ja uusintaa, ellemme juuri me, itse korviamme myöden kyseisessä kulttuurissa elävät?

Eri asia on tietysti se, mikä itse kutakin oman kiinnostuksen, varhaisen rohkaisun, otollisten olosuhteiden tai ties minkä ohjaamana rupeaa houkuttamaan. Ja kokonaan toinen tarina on sekin, että valtaosa maailman väestöstä syntyy edustamaan jompaakumpaa perinteisistä sukupuolista, ja että sen mukana sille lankeaa luonnostaan kenties tiettyjä fyysisiä ominaisuuksia kuten tissit tai parta. Koska oikeastihan puhtaasti geeniperimää perusteluna käyttäen on mahdollista löytää vain yksi asia, joka on vain ja jakamatta toisen sukupuolen (joskaan Seiskan mukaan tämäkään poislukeminen ei enää ole ihan täysin aukoton): lapsen kantaminen, synnyttäminen ja imettäminen.
Meidän nykykulttuurissamme moraalinen taakka lankeaa näistäkin melkeinpä tasan kummallekin asiaan kontribuoineelle osapuolelle.

Minkkivinkki nro 1

Jos olet innokas pyykkäri (kuten minä), olet luultavasti tiennyt asiasta nimeltä nukkasihti.
Jos olet laiska, tyhmä ja saamaton (kuten minä), et varmaankaan ole tehnyt tiedollasi mitään, vaikka olet tiennyt (kuten minä), että olisi pitänyt.
Jos sitten jo muutaman viikon ajan olet katsellut uskollista pesumasiinaasi huolestuneena, kun se ei oikein enää pese kunnolla ja jättää vaatteet linkoamisen jälkeenkin kovin märiksi, saatat vihdoin todeta (kuten minä), että alkais varmaan olla aika toimertua.
Jos sitten otat ja polvistut koneesi eteen mitä nöyrimmässä asennossa (kuten minä), saat nukkasihdin juksattua auki ja irti paikoiltaan (kuten minä), ja ryhdyt inhoten ronkkimaan sitä alunperin kai tekstiilikuituperäistä limaista jöijää siitä sihdistä irti (kuten minä), saatat löytää jännittäviä asioita ja satumaisia aarteita! Minun nukkasihdissäni oli tänään sen edellämainitun näljän lisäksi ainakin kymmensenttinen ja seitsemän topsipuikonraatoa.

Jos ryhdyt tähän arkisena aamupäivänä (kuten minä), voi olla että myöhästyt töistä. Kuten minä.

Analyze this!

Mulla on taas se ongelma, että haluaisin kovasti kirjoittaa, mutta mulla ei ole yhtään omaa ajatusta päässä. Niinpä ajattelin, että katsottaisi yhdessä tilastoja! Voi, kuulen jo pienten karvaisten käsienne taputusta! Minäkin olen kovin innoissani, mennäänkö jo?

Ensinnäkin halusin saattaa tietoisuuteenne, että tämän kuun ensimmäisenä päivänä tämän blogin päiväkohtainen kävijämäärä ylitti ensi kertaa sadan. Se on aika huikeaa, sillä mä tiedän noin kahdeksan ihmistä, jotka lukee tätä. Kaikki muut on sitten, no, joitakuita muita, joita mä en ehkä tiedä ollenkaan. Omituinen ajatus; hykerryttävä ja vähän myös kauhistuttava.

Sitten kartan peittokuva kertoo, että mua on joku onnistunut toistuvasti lukemaan ainakin Espanjassa ja Tsekeissä. Yritin kovasti muistella, onko joku sukulainen mahdollisesti juuri nyt tuolla suunnalla. En keksinyt.

Mitä avainsanoihin tulee, ei edelleenkään ole Annan voittanutta: tänne on päädytty yhteensä 28 erilaisella siihen ja tuhmuuksiin tai alastomuuteen viittaavilla hakusanoilla. Aika hyvin, tykkään mä. Muita hakutuloksia ja mun mukanokkelia vastauksia seuraavana:

"isäm maallinen"
Tässä näemme elävän ja foneettisesti havainnollistetun ilmiön, jota me fennistit kutsumme jäännöslopukkeeksi. Toki tässä tapauksessa en voi pidättäytyä toteamasta, että mikäli ironia on tahallista, on se sattuvuudessaan harvinaisen riemastuttavaa.

"toivon että jonakin päivänä"
Niinhän me kaikki. Unelmat ovat ihmiselle elintärkeitä. Väittävät Bob Helsinki, King ja edellisen Nyt-liitteen juttu aiheesta.

*trendi tukat*
Tekee mulle ja Reinolle meidän hovi kampaaja Suomen Mansesterissa. Se on oikea saksi velho ja letti taikuri, joka loihtii meistä aina melkoisia tukka jumalia.

chihuahuan vesipää
Anteeksi, kaikki vaivasta kärsivät, mutta: HYI. Mun mielestä on pelottava ajatella hydrokefaalista pikkuhauvaa, enkä edes uskalla etsiä kuvahaulla.

coldplay masturboidessa
Mä uskon, että innostavampaakin musaa olisi saatavilla. Koska viimeistään tämä todella saa ihmisen kyynelehtimään toimituksen aikana. Uskoisin.

henkselit ratsastus
Itse käytin aikanani henkseleitä ratsipöksyjen kanssa. Toimivat hirmu hyvin ja olivat älyttömän fäshönit, joskin äärimmäisen hankalat talvisin vessassa käytäessä.
Jos tällä tämän sijaan oli tarkoitus hakea jotain kinkyjuttuja, niin niistä mä en tiedä mitään. Taaskaan.

hulk hogan t paidat
Jos et löydä tällaista kaupasta, voit aina käväistä Stockan seiskassa! Ps. Omat paidat painetaan sitten omalla vastuulla - painettu paita pitää pestä nurinkäännettynä maks. neljässäkympissä - se myös silitetään vain nurjalta puolelta.

huumori jumppa
Onko tämä se kilpailevan ketjun uusi tuntilanseeraus?

ilmaisia lääkärileikkejä
Olenko ymmärtänyt väärin, kun luulen, että leikkiminen on monesti juurikin ilmaista? Ellei sitten halua tehdä sitä autenttisessa ympäristössä, ammattilaisen kanssa. Sitä varten kannattanee hankkia kattava vakuutus.

muistoja - memebers
Typot on aina hauskoja! Vai eikö muka ole.

naked peffa
Varmuuden maksimoinniksi kahdella kielellä! Tämä teki muhun vaikutuksen: multilinguaali pyllynhimoaja.

tontut sukkahousuista
Mä en voi sille mitään, mutta luen tämän aina että -ssa, ja sitten mulle tulee kaikkia epäsopivia mielikuvia, joista en pääse eroon millään.
Ja onhan kaikille sitten selvää se, että ne sukkahousut on hyvä pestä ennen askartelutuokiota?

tuska festari tissi kuva
Hevi musiikki ulko ilma konsertti paljas rintainen gootti tyttö. Toisaalta tähän voi liittyä jokin mehukas paparazzijuttu, jota en tavallaan halua miettiä yhtään tämän enempää.

Lopuksi vielä mun henkilökohtaiset suosikkini:

kyl mä tiedän sut
Uu. Ja mä tiedän, missä sä käyt jumpalla.

miten tässä käy
Näytänksmä joltain kristallipallolta, häh?

ihastuksen välttely
Tämä on julma. Ja epäselvä: vältteletkö omia tunteitasi vai niiden kohdetta vai mitä haloo?

Lopulta kenties maailman paras googlaus ikinä:
tykkään susta
Mä olisin niin hyvä runopoika, koska juuri näin mä jättäisin mun ihastuksen koneen nettiselaimen auki.

Maanantai on kohta ohi, eikä se edes sattunut kauheasti. Ja ihan pian on seuraava viikonloppu, ja kohta mä saankin jäädä jo eläkkeelle.
Hyvinhän tää meni.

Broken-hearted hoover-fixer sucker guy

Once on sydäntäsärkevän kaunis elokuva. Sen Dublin on hieman nukkavieru ja kelmeä ja useimmiten pimeä tai sateinen: jos aurinko paistaa, on sen valo yhtä raakaa kuin ensimmäiset maaliskuun pilvettömät päivät. Sen rakkaustarina on vähäeleinen, kaino, hieman kömpelö ja niin kovin tosi. Sen musiikki on niin viiltävän koskettavaa, vokalistien äänet rikkoutuneet ja herkät ja lyriikat kaikessa naiiviudessaan niin kovin samaistuttavat, etten voinut välttyä salavihkaiselta silmäkulmien pyyhkimiseltä ja vartalon läpi pyyhkiviltä kylmiltä väreiltä.
Käykää näkemässä se.


Falling slowly, eyes that know me
and I can't go back
Moods that take me and erase me
And I'm painted black
You have suffered enough
and warred with yourself
It's time that you won

Take this sinking boat and point it home
We've still got time
Raise your hopeful voice, you had a choice
You've made it now

Falling slowly, sing your melody
I'll sing along

- Glen Hansard: Falling Slowly

Kato mua kun mä EN maksa!

Mä haluaisin kamalasti kirjoittaa siitä unesta, jota näin viime yönä; siitä, missä kaikki oli viimein oikein ja ihanasti ja pelottavan täydellisesti; siitä, mistä en olisi halunnut herätä koskaan; siitä, joka tuntui niin todelliselle, että havahduttuani jäin taas toviksi kellumaan siihen tajunnalliseen välitilaan yrittäessäni ratkaista, kumpi oli totta: se vai tämä.
Mutta en mä varmaankaan voi.

Siispä.

Toisinaan on kovasti etua siitä, että on joskus jaksanut jututtaa ravintoloiden ovimiehiä ihan urakalla. Helsingin kokoisessa pikkukaupungissa ne kuitenkin kiertävät ovelta toiselle, ja silloin tällöin menneisyyden ystävällisyys ja leikkisyys palkitaan. Eilen käytiin laittamassa lakeerikkaalla koreasti Apollossa, joka markkinoi itseään jokailtaisella livebändillä. Kyllä mun mielestä silti 10 € silkasta sisäänpääsystä on turhan suolaista. Onneksi ei tarvinnut maksaa.

Bändi oli kyllä mielettömän viihdyttävä. Pojat vetivät show'ta niin antaumuksella, että kyseessä olisi voinut kuvitella olevan joku oikeasti maailmansuosiota nauttiva rokkiyhtye eikä suinkaan satunnainen ruotsalainen coverpumppu. Ne olivat oikein ammattitaitoisia ja settikin oli koostettu juuri riehakkaan humalaista kolmenkympin kumpaakin puolta kulkevaa juhlayleisöä silmällä pitäen.

Juhlayleisö. Kuosma totesi loppuillasta siihenastisten havaintojensa perusteella, että "Sitä haluaisi ajatella, että tää poikkeaisi jotenkin tosi radikaalisti Otteen meiningistä. Mutta ei tää kyllä poikkea.", ja oli harvinaisen oikeassa. Ainoa selvä ero oli se, ettei meidän porukka enää ollutkaan absoluuttisesti se nuorin ja parhaan näköinen posse lattialla. Niin eikä meidän kantiksessa tavallisesti juhli Kurre Westerlund (kuka vielä muistaa? Mä sentään bongasinkin sen tuolta, ja olen siitä jollain perverssillä tavalla ylpeä.) Nähtiin myös eräs erehdyttävästi Tauski Peltosta muistuttava mies, pikkureppua ylpeästi kantava nainen ja nerd alert, ai niin ja se yksi jääkiekköilijä, joko Tuomo Ruutu tai sitten se toinen joka näyttää vähän samalle.

Kävellessäni kotiin itäinen kantakaupunki oli oudon hiljainen. Poliisiautoja liikkui enemmän kuin siviilejä, mutta nekin olivat ihan rauhallisia, jopa asiakastapaamisia hoitaessaan. Sitten siinä ison kirkon juurella sattui harmillinen epäyhteensattuma, jota puitiin vielä tänä aamunakin. Miksei muka vois saada ihan kaikkea? Kyllä jotkut saa, miksen esim. minä?

Tänään ollaan Hoon kanssa menossa katsomaan sitä kovasti kehuttua Once-elokuvaa. Pelkään pahoin sen olevan ylenpalttisen romantillinen, ja että mä saatan joutua jonkinmoiseen sisäiseen epätasapainotilaan tai insuliinishokkiin. Ääh...

My shitlist today

Mulla on ollut tänään hurjan hyvä päivä. Sää on ollut kelvollista, seura on ollut mainiota ja Suokkiin roudatut piknikeväät olivat kerrassaan ensiluokkaiset. Silti huomaan, että mulla on vastustamaton tarve listata asioita, joita juuri nyt halveksun ja vihaankin:

• ohareita tekevät ihmiset; ihmiset jotka sopivat kernaasti kaikenlaista, mutteivät sitten saakaan suunnitelmiaan oikein syystä tai muusta toteutettua
• jumittava ja kaatuileva tietokone
• ylenpalttinen holtittomuus, sellainen toistuva ohoh, mitens se olikin noin höllässä -mentaliteetti, jolla on vaikutuksia myöskin ympäröivään todellisuuteen ja siinä eläviin toisiin ihmisiin
• se, että jos joku ystävä, kaveri tai muu tuttu sanoo mulle leikin varjolla jonkun kurjan henkilökohtaisuuden vähän kuittaillen, mä olen liian kiltti sanomaan samalla mitalla takaisin ja sitten vain masennun salaa hieman ja olen huolissani siitä, että noinko tuokin musta oikeasti ajattelee
  
• se, että kun on juuri saanut kimaltavan ja kookoksentuoksuisen aurinkorasvan siveltyä pintaansa, uudet ja siveettömän niukat bikinit päälleen ja koko hoidon nurtsille makaamaan odottavasti, auringon eteen purjehtii jättimäinen ja pikimusta pilvi
• virheiden - ja itsensä - toistaminen
• kesken aivan hyvän päivän iskevät TRL-kohtaukset
• kenkien hankaamat rakot jalkapohjissa
• sellaiset hienhajuiset känniläiset Suomenlinnan lautalla, jotka huutelee hävyttömyyksiä / rakkaudentunnustuksia / tuijottaa herkeämättä
  

Epämääräisen yhdentekevä olo. Onneksi on sentään kivat vaatteet.

Pieniä hyviä hetkiä

Parhaita hetkiä maailmassa ovat sellaiset, kun itse on tuuminut päänsä puhki tikkutyyppistä aihetta, josta voisi tehdä asiaa, jotta voisi lähestyä jotakuta, koska haluaisi kovasti.
Eikä ole keksinyt.
Ja sitten tämä joku lähestyykin oma-aloitteisesti.

Ulkona paistaa aurinko ja minä olen pikkuisen onnellinen.

I came in here for that special offer: guaranteed personality

Pieni neulebloggaaja minussa on itsekin yllättynyt olemassaolostaan. Eihän siitä ole kauaakaan, kun saksin muutamasta t-paidasta kaula-aukkoa isommaksi ja tein niistä näillä keinoin aivan tuliteriä.
Äsken leikin kankaanpainantavärillä, jota oli jäänyt jouluisista tyynyliinalahjoista, ja sudin yhdet valtameren takaa tuomani, tylsän tavalliset markettifarkut sellaisiksi diskoteekkikiitureiksi, että tuskin maltan odottaa niiden pukemista päälleni. Huomenna ajattelin.

Eilen kuulin, että Dexterin kakkoskautta aletaan näyttää meidän televisiossa elokuun lopulla. En tiedä mikä tuossa kulmakarvoillaan kommunikoivassa, viileän raa'assa sarjamurhaajassa kiehtoo, mutten tälläkään kertaa aio missata jaksoakaan.

Mä olen aina hieman kadehtinut miehiä siitä, että ne saa ajaa partaa. Se näyttää niin kivalle, että sen täytyy myös tuntua kivalle. En uskalla yrittää, ettei mulle epähuomiossa ala kasvaa oma.

Mun seksiunet ovat viime aikoina muuttuneet entistä nolommiksi. Nyt niihin jollakin hämärällä tavalla liittyy silminnäkijä tai jonkun äiti TAI silminnäkijänä jonkun äiti. Sairas sika. (Ja ehkä myös viime aikoina hieman paitsi jäänyt)

Haluaisin kuunnella Blitzkrieg Bopia, Sheena Is a Punk Rockeria, sitä Lolaa, Lost in the Supermarketia ja Spanish Bombseja hirveän kovalla, huutaa mukana epävireisesti ja pogota hikinen tukka otsaan liimautuen.
Haluaisin juoda skumppaa ja viskiä vuorotellen ja tupakoida auringonpaisteessa.
Haluaisin sen auringonpaisteen ja terassin.
Haluaisin tilipäivän.
Haluaisin nauraa läkähtyäkseni.
Haluaisin pussailla.
Haluaisin.

Perustuu tositapahtumiin, eli nimimerkki Pesähinkki (nimi muutettu) kertoo:

Heräsin virkistyneenä jo ennen Philipsin kelloradioni kytkeytymistä päälle. Puin päälleni Nanson Nalle Puh -yöppärini (näin kuumalla nukun nakuna, mitäs siihen sanot ;), jotta kehtaisin avata Ikean puiset kaihtimeni aiheuttamatta liikennesumaa ja ylenpalttista kaaosta keskelle Kalliota.
Kestän hyvin huonosti kaupallisten radioiden hittihumppaa, joten käänsin Samsungin plasmatelevisiostani BBC:n uutisille.

Aamiaiseksi keitin Elovena Plus -puuroa nauttiakseni sen sokeroimattoman mehukeiton kanssa (Valio), minä näet piittaan linjoistani kuten jokaisen tulisi. Iso kupillinen jäälattea sen kyytipoikana on sen sijaan puhdasta itsehemmottelua: ei päivää ilman pientä luksusta :)

Syömisen ja uutistenkatselun ohessa valitsin päivän garderoobiani. Käynnistäisin mieleni temppelin suorittamalla painoharjoitteluohjelmani toisen osuuden kuntosalilla: sinne päälle pronssinvioletit Nike Shoxit, pronssinväriset matalavyötäröiset ja kevyesti bootcut-malliset Adidaksen treenihousut, musta alustoppi ja vaalean beige itse tuunattu Kinky Ape Clothingin t-paita (tuliainen Thaimaasta). Asusteina musta Davidin hikipyyhe ja musta-pronssinen Battery-juomapullo.
Työpäivästä tulisi pitkä ja osin työvaatteissa suoritettava: siispä töihin kokovalkoiset Adidas Superstarit (mun mielestä Addun kuteet on periaatteessa siis niin viime tiistaita, enkä laittais niitä ikinä päälleni. Poikkeuksen tekee vain Superstarit ja noi edellämainitut treenipöksyt ;), vaaleansiniset levenevälahkeiset Abercrombie & Fitchin farkut (hirmu harmi ettei Suomessa oo A&F:ää!), musta hihaton FCUK:n toppi kultaisella painatuksella ja vaaleanpunainen itsevärjätty JL:n huppari. Aika chic, vai mitä? :D

Treeneihin lähtiessäni ympärilläni leijui hienoinen eau de Yön Yli: nuuhkaisin kainaloani tyytyväisenä alkukantaisen pikanttiin lumovoimaani.

Salilla polkiessani väsymättä stepperiä (reidet ja pakarat, tytöt, reidet ja pakarat! Niitä ei voi koskaan kylliksi painottaa!) ja tehdessäni loputonta sarjaa istumaannousuja ajattelin muun muassa seuraavaa:
Oh, haluaisinpa olla kaunis! Tai no, ketä varten mä muka leikin vaatimatonta: vieläkin kauniimpi! Voisin omistaa koko elämäni kauniina olemiselle, kauniina ja siten myös mielenkiintoisena.
Mikä ihmeen salimuoti miehillä on ne sellaiset korispaidat, joista kainalokarvojen lisäksi ihmisten ilmoille pyrkivät manboobsit ja puolet aknen peittämästä yläselästä? Ja sitten vielä valitetaan, etteivät naiset kiinnitä mitään huomiota salilla! Wonder why, brothers... ;)
Miksi kaiken maailman kauluspaitaiset oik. yo:t, salkkukainaloiset kauppatieteiden maisterit sun muut suomenruotsalaiset purjehtijapojat kuvittelevat olevansa naisten päiväunia ja sellaisenaan enemmän kuin yksikään hameenhelma ansaitsisi saati saattaisi saavuttaa? Luuleekse ne siis ihan niinku OIKEESTI, että akateeminen arvosana ja Ruotsinlaivalta ostettu uusi (muttei todellakaan siis uusi, vaan ehkä vuonna 2002 lanseerattu :) hajuste tekee niistä parempia ihmisiä - tai edes etäisesti kiinnostavia?
Mulle on monesti sanottu, että kannattaisi ottaa mormonimies: ei tarvitsisi jännittää, keltä se tällä kertaa on vonkaamassa perspilluu kun mulla on migreeni eikä siis todellakaan kiinnosta joku seksi. Ehkä vielä otankin.
Aika paljon mä ehdinkin ajatella. Elämässä on kyllä kauheesti etua siitä, että on älykäs.

Treenin ja solariumin jälkeen ihailin itseäni kokovartalopeilistä: kiinteät lihakseni piirtyivät säännöllisinä kuparinruskean nahkani alta. Solkkukäynti toimii pikalaihiksesta! ;)

Hirveän tyytyväisenä itseeni ja habitukseeni kömmin suihkuun. Käytin kosmetiikkaa ihoni jokaisen neliösenttimetrin huoltamiseen: L'Oreal, Rexona, Neutrogena, Bed Head, Dermosyd, Pirkka... Viimeiseksi suihkautin ilmaan vielä Valentinon Rock & Rose -tuoksua ja kävelin hajustepilven läpi: patsuli, ruusunnuppu, viikon seissyt bioroskis, ylang-ylang, hiekka, vakuumikaasu ja santelipuu. Trés chic! :)
Kokeilin muuten viimeksi lentokentällä sitä Gwen Stefanin uutta L.A.M.B.-tuoksua (jota ei btw Suomesta saa :), mutta musta se oli pahanhajuista :( Harmillinen takaisku.

Töitä aloitellessani mietin, miten kamalan onnekas olenkaan että olen juuri minä! Olen niin kovin tyytyväinen itseeni ja ajatuksiini, enkä muutenkaan jaksaisi olla kukaan muu.

Irresponsible Hate Anthem

Hyvä yksilö!

Toimitteko sivutoimisena asiakkaana jollekin yritykselle, yhteisölle, laitokselle tai muulle organisaatiolle? Tunnetteko aika ajoin tarvetta jättää palautetta sen toiminnasta tai toimimatta jättämisestä? Osaatteko laittaa kirjaimia ja merkkejä peräkkäin?
Luuletteko tällä perusteella olevanne kvalifioitu palautteenjättäjä?

Ettepä taida olla.

Sanon tämän tuhansia asiakaspalautteita vastaanottaneena, lukeneena ja eteenpäin toimittaneena sekä sellaisiin vastanneina; sanon tämän typerille, asiattomille, turhille tai muuten vain uskomattomille palautteille ääneen nauravana, niitä pilkkaavana ja niiden mehukkaimpia paloja kerta toisensa jälkeen siteeraavana; sanon tämän asiallisia, rakentavia ja muodoltaan harkittuja palautteita kovasti arvostavana ja kunnioittavana, niihin niiden mitan mukaisia vastauksia laativana sekä yhteistyöhaluisesti niiden ongelmia ratkovana.

Tämän minä sanon: pysytelkää tosiseikoissa, numeraalisissa faktoissa, tarkoissa lukumäärissä, kellonajoissa ja päivämäärissä. Älkää käyttäkö sanoja aina ja ei koskaan ja ikinä; älkää käyttäkö sanoja, joiden merkitystä tai kirjoitusasua ette varmuudella tunne. Älkää liioitelko älkääkä etenkään valehdelko - ainakaan niin, että teidän on mahdollista jäädä siitä kiinni.

Sanonpa vielä tämänkin: opetelkaa ilmaisemaan itseänne kirjallisesti äidinkielellänne. Jos ketjuuntuvat virkkeet ja pitkät sanat hämmentävät teitä, älkää käyttäkö niitä. Lyhyet, ytimekkäät päälauseet ovat muutenkin paljon informatiivisempia: esimerkiksi itsellenihän erityisesti tämä tulee luonnostaan ja helposti kuten huomaatte.
Opetelkaa kirjoittamaan yhdyssanat yhteen ja harjoitelkaa yhdysviivan käyttöä: jos mielestänne kunto-sali ja liikunta seteli on ihan okei kirjoittaa näin, ja oletatte vielä saavanne asiallista palautetta, niin... no, täytyyhän ihmisellä olla unelmia.

Enkä voi olla sanomatta tätäkään: jos olette kiihtyneitä, tuohduksissanne tai mahdollisesti jopa raivoissanne, istukaa alas ja rauhoittukaa. Ette kuitenkaan osaa ilmaista tunnetilaanne efektiivisesti ja täysikasvuisesti, sillä antakaahan kun kerron teille salaisuuden: yletön välimerkkien käyttö (??!?!?!, ..., !!1!!!11!!111!) ja VERSAALILLA KIRJOITETUT SANAT eivät oikeastaan korosta asiaanne ja sen tärkeyttä, vaan aiheuttavat lähinnä ärtymystä vastaanottajassa sekä välitöntä halua työntää vastateroitettu lyijykynä silmämunaanne ja maustaa aamupuuronne korjauslakalla.

Ja lopuksi: laittakaa alle oma nimenne sekä sähköpostiosoitteenne. Uskaltakaa seistä mielipiteittenne takana ja antakaa kohteellenne mahdollisuus vastata palautteeseenne.

Onko vaikeaa?

Hyvä uutispäivä!

Aamulla ensitöikseni luin Hesarista, että Teppo M.:n odysseiasta tehdään elokuva. Oliko vaikeaa arvata tuottaja? Ja mitä vetoa, niin elokuvan nimeksi tulee Levottomat - the Prequel, ja pääosaan palkataan joko Jasper Pääkkönen tai Peter Franzén. Kummatkin tosin tarvitsevat jonkinmoiset transukorkkarit mennäkseen täydestä kaksimetrisestä alfakaatajasta.

Yhdysvallat jatkaa avokatseisen edelläkävijän roolissaan. Nyt maahan ei päästetä enää hiv-positiivisia matkustajia. Muiden yhtä edistyksellisten ja humaanien valtioiden etunenässä marssii ylpeänä Kiina. Mitä seuraavaksi? Voitaisiinko ajatella, että rakennettaisiin esimerkiksi muovikupla koko liittovaltion päälle? Tai siirrettäisiin koko sikäläinen yhteiskunta maan alle, tai Kuuhun? Esim.?

Ruotsia ollaan selvästikin kuljettamassa kohti fasistista diktatuuria. Mierolaisenkin taannoin noteeraamasta hevarimaikan monouutisesta ei päästy kuin viikon päähän, kun jo ne ovat lihavuutta kriminalisoimassa. Onhan se nyt saatana rumaa, että ne läskit pennut saa lyllertää tuolla vapaana ja ostaa karkkiakin ihan omalla naamallaan! Vaan laitetaanpa kuvalliset rekisterit joka kiskan ja videovuokraamon kassoille, niin jo loppuu moinen vastenmielinen bakkanointi!

Se, ettei Ikellä enää ole salkkua, ei suinkaan estä sitä esittelemästä asiantuntevia ulkopoliittisia kantojaan. Ikellekin olisi hyvä vähitellen saada jonkinmoinen loppusijoituspaikka, sellainen, mistä sen ääni ei oikein kuuluisi mihinkään ja missä se ei voisi rikkoa mitään - paitsi itsensä. Onko kenenkään pihalla oikein syvää, kuivaa tai vähävetistä kaivoa?

Seppo "130 senttimetriä teräksistä bisnesvaistoa" Koskinen kunnostautuu tyylikkäiden asioiden Suomeentuojana. Mun mielestä on hienoa, ettei klassikoita, kuten topless-asiakaspalvelijoita jätetä suotta hamalle viime vuosisadalle! Koska jos dj katsoo paljaiden tissien parantavan ammattitaitoaan, täytyyhän sen saada ottaa se paita pois.

EM-fudiksessa ei yhtään dopingkäryä. Vielä. Harkitseeko kukaan Kari-Pekka Kyrön palkkaamista valmennustehtäviin?

Onneksi töissä ei ole niin kiire, etten ehtisi päivittää yhteiskunnallista tietämystäni.