Ryhdyin tänään lukemaan pitkästä aikaa omia vanhoja galtsubloggauksiani. Koin hämmentävän tunteen: siellä kirjoitti joku, jolla oli paljon samoja ajatuksia kuin mulla, mutta joka kirjoittaa paljon nasevammin, lystikkäämmin ja punnitummin. Sen tunteet on kuin mun, mutta se osaa nimetä ne, jäsentää ne käsitettäviksi ja toimia niiden eteen.
Toisaalta se on ihan hirveän naiivi, eikä suostu näkemään tosiasioita vaikka ne puris jo sitä nilkkoihin. Se on asenteellinen ja aika totinen, ja kuluttaa ihan kohtuuttoman paljon aikaa haikailuun.
Mun mielestä olis ehkä kiinnostavaa keskustella sen kanssa.
Tänään Hesarissa joku urheasti lenkkeilevä tätönen porasi, miten kesäaikaan siirtyminen sekoittaa hänen unirytminsä viikoksi. Kyse on hei yhdestä tunnista, yhdestä ainoasta! Jos se on noin höllässä, niin sitten sen sietääkin irrota. Oikeasti.
Täällä on nyt samanlainen sää kuin Amsterdamissa oli viikolla yhdeksän. Ehkä tästä vielä kesä tulee tänäkin vuonna. Tai just nyt olis aika luottavainen tunnelma.
Haluaisin siteerata jotain tunnelmaan sopivaa kappaletta tähän, mutten keksi sellaista.
maanantai 31. maaliskuuta 2008
I'll grow back like a starfish
Mä uskon, että jokaiseen ihmiseen, josta elämässään on välittänyt, jää palanen itsestä. Se jää, koska välittäessään ja lähelle päästäessään joutuu avautumaan, antamaan jotain oikeaa. Se voi olla jotain pientä, kuten tietty äänenpaino, tuoksu tai mieltymys; se voi olla jotain suurta, kuten sydän.
Se on juuri se, jonka tuntee kipuna sisällään kadotettuaan tuon ihmisen: haamusärkyä menetetystä osasta. Sen kasvattaminen takaisin kestää aikansa, eikä välttämättä onnistu enää koskaan. Se on siis myös kasvukipua.
Mä myös uskon, että aina välittäessään jostakusta ja tullessaan välitetyksi takaisin myös saa jotain: sen saman palasen, jonka se toinen on käsistään päästänyt. Sen vuoksi kenties alkaa kuunnella hieman erilaista musiikkia kuin ennen; näkee ehkä vilauksen asioiden toisesta laidasta; haluaa syödä sushia useammin tai kävellä eri reittiä töihin.
Se ei aina ole mitään mukavaa: sen ansiosta ei kenties enää halua soittaa oma-aloitteisesti kenellekään; ei ehkä rohkene kertoa siitä, mille tuntuu; ei uskalla toivoa.
Sen vastavuoroisuus on kuitenkin syy siihen, miksi ihminen ei hupene olemattomiin antaessaan itsestään - siksi se päinvastoin yleensä vahvistuu ja kasvaa välittämisensä myötä.
Alttiiksi asettuminen tekee haavoittuvaiseksi. Alttiiksi asettuminen tekee vahvaksi.
Se on juuri se, jonka tuntee kipuna sisällään kadotettuaan tuon ihmisen: haamusärkyä menetetystä osasta. Sen kasvattaminen takaisin kestää aikansa, eikä välttämättä onnistu enää koskaan. Se on siis myös kasvukipua.
Mä myös uskon, että aina välittäessään jostakusta ja tullessaan välitetyksi takaisin myös saa jotain: sen saman palasen, jonka se toinen on käsistään päästänyt. Sen vuoksi kenties alkaa kuunnella hieman erilaista musiikkia kuin ennen; näkee ehkä vilauksen asioiden toisesta laidasta; haluaa syödä sushia useammin tai kävellä eri reittiä töihin.
Se ei aina ole mitään mukavaa: sen ansiosta ei kenties enää halua soittaa oma-aloitteisesti kenellekään; ei ehkä rohkene kertoa siitä, mille tuntuu; ei uskalla toivoa.
Sen vastavuoroisuus on kuitenkin syy siihen, miksi ihminen ei hupene olemattomiin antaessaan itsestään - siksi se päinvastoin yleensä vahvistuu ja kasvaa välittämisensä myötä.
Alttiiksi asettuminen tekee haavoittuvaiseksi. Alttiiksi asettuminen tekee vahvaksi.
sunnuntai 30. maaliskuuta 2008
Ole kiltti ja kelaa alkuun
Kraappula.
Mun mielestä sen on epäreilua hiipiä näin: uskotella aamulla, että kaikki on fyysisesti ookoo ja pitää itsetuhoajatuksetkin täysin hallittavissa määrissä, ja sitten käydä kavalasti kimppuun siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa suunnitella nukkumista ja seuraavaa viikkoa. Epäreilua, mä en ala. Tuu tänne sanomaan!
Käytiin äsken katsomassa otsikonniminen elokuva ja mun täytyy myöntää, että vaikka olinkin varsin viihdyttynyt, en kuitenkaan nauranut itseäni ihan niin tärviölle kuin olisin halunnut. Leffan synopsis oli kuitenkin mitä lystikkäin, ja mä voin vain kuvitella, miten hedelmällisiä niiden tuotantopalaverit on olleet. Jätkät hei, mä keksin miten me tehään tää! Ois niinku kaks kundia, joista toinen olis videovuokraamossa töissä, ja...
Rikas Ystävä sanoi eilen syvämietteisesti jotenkin niin, että ihmisen ei tarvitse olla hyvännäköinen tietääkseen, mikä on hyvännäköistä. Tai sitten se oli toisin päin, en mä voi muistaa. Mä luulen, että sen tarkoitus oli lohduttaa mua, vammaisystäväänsä koristossuissaan. Ja kyllä se onnistuikin, silloin tuo kuulosti melkein kehulle. Tai sitten mulla meni jotain muutakin ohi.
Mitäs sitten. Ensi viikosta tulee kovasti kiihdyttävä eikä vähiten siksi, että siinä on perjantai. Ja sunnuntai.
Ja torstaina mä meen magneettikuvattavaksi. Olen jo suunnitellut, että leikin olevani solkussa klaustrofobissyntyisen paniikkikohtauksen hämäämiseksi. Mutta mitä jos mä en onnistu, jos alankin hikoilla ja läähättää ja lopulta teutaroida hysteerisesti, kumauttaen esim. otsani johonkin ja taintuen sinne ja saaden brain damagen?
Huh, ehkä vähän liikaa painetta yhdelle ihmiselle. Maailma seis, haluan ulos!
Mun mielestä sen on epäreilua hiipiä näin: uskotella aamulla, että kaikki on fyysisesti ookoo ja pitää itsetuhoajatuksetkin täysin hallittavissa määrissä, ja sitten käydä kavalasti kimppuun siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa suunnitella nukkumista ja seuraavaa viikkoa. Epäreilua, mä en ala. Tuu tänne sanomaan!
Käytiin äsken katsomassa otsikonniminen elokuva ja mun täytyy myöntää, että vaikka olinkin varsin viihdyttynyt, en kuitenkaan nauranut itseäni ihan niin tärviölle kuin olisin halunnut. Leffan synopsis oli kuitenkin mitä lystikkäin, ja mä voin vain kuvitella, miten hedelmällisiä niiden tuotantopalaverit on olleet. Jätkät hei, mä keksin miten me tehään tää! Ois niinku kaks kundia, joista toinen olis videovuokraamossa töissä, ja...
Rikas Ystävä sanoi eilen syvämietteisesti jotenkin niin, että ihmisen ei tarvitse olla hyvännäköinen tietääkseen, mikä on hyvännäköistä. Tai sitten se oli toisin päin, en mä voi muistaa. Mä luulen, että sen tarkoitus oli lohduttaa mua, vammaisystäväänsä koristossuissaan. Ja kyllä se onnistuikin, silloin tuo kuulosti melkein kehulle. Tai sitten mulla meni jotain muutakin ohi.
Mitäs sitten. Ensi viikosta tulee kovasti kiihdyttävä eikä vähiten siksi, että siinä on perjantai. Ja sunnuntai.
Ja torstaina mä meen magneettikuvattavaksi. Olen jo suunnitellut, että leikin olevani solkussa klaustrofobissyntyisen paniikkikohtauksen hämäämiseksi. Mutta mitä jos mä en onnistu, jos alankin hikoilla ja läähättää ja lopulta teutaroida hysteerisesti, kumauttaen esim. otsani johonkin ja taintuen sinne ja saaden brain damagen?
Huh, ehkä vähän liikaa painetta yhdelle ihmiselle. Maailma seis, haluan ulos!
Voi sentään.
Voi jospa ihmiset, joista eniten piittaan, tietäisivät, että kuinka paljon.
Kertoisin, jos rohkenisin.
Kertoisin, jos rohkenisin.
lauantai 29. maaliskuuta 2008
Voimallinen vuohieläin
Eilen, mun viimein vapauduttua kolmioiden ja ansion alistavasta ikeestä, olisin kovasti halunnut lähteä kulauttelemaan muutaman maltaisen. Kaikki olivat kuitenkin jossain tekemässä jotain jonkun kanssa, joten olin jo alistunut kohtalooni kököttää illan yksin kotona yksiössäni punaviinipullo kainalossa. Onneksi kuitenkin meillä on a) Irc-Galleria, b) Nuu ja sen ideat sekä c) uhrautuvaisia työtovereita: mä heittäydyin itselleni hyvin epätyypillisesti villiin spontaaniuskurimukseen, karkasin töistä tunnin etuajassa ja syöksyin maitojunaan, joka olisi vievä minut Karjaalle.
Maailman ehtoisin emäntä Nuu Armollinen oli nikkaroinut jääkaapin täyteen evästä ja saunan pullolleen löylyä, ja niinpä vietimme iltaa henkeäsalpaavan idyllisessä Ponilaaksossa kahden, vain urhea ja estottomasti rakkaudenosoituksia tarjoileva pikkukoira Punk-Punk, jalot ratsut Bob-Popsicle ja Ilkeä Sohva sekä nimetön ja vittumainen kissa seuranamme.
Aiheet perustuivat tutusti toistoon sekä huonoon huumoriin: saunapolulla varoimme poltergeisteja eli polttouhreja; myöhemmin illalla totesimme, että Punkki on kinesisk eli kineettinen. (Tänään selvisi vielä portofinon tarkoittavan luonnollisesti luksushuoraa.)
Oli jännittävää huomata, että parhaat keskustelut syntyvät edelleen aina siinä vaiheessa, kun ollaan jo kaivauduttu siskonpetiin vällyjen alle, valot on sammutettu ja äänet ovat unisen narisevia. Yhtäkkiä toinen sanoo taikasanan: kipu, tai ihmissuhde, tai seksi, ja raukeus on tiessään. Sen jälkeen ei ole muuta mahdollisuutta kuin keskustella keskustelemasta päästyään, puhua asioista, jotka ovat niin arkoja tai koskettavia tai tuskallisia tai nolostuttavia tai herkistäviä, ettei koskaan kehtaisi niitä koskaan päivänvalossa kenellekään tunnustaa. Ne pitää puhua ulos systeemistään, pimeään tuijottaen, uskaltamatta kääntää päätään ja kohdata toisen katsetta pimeän läpi. Päästää lauseita kohti kattoa, spekuloida, tunnustella, myötäillä, paljastaa; välillä peittoa kohentaen tai koiraa mietteliäästi rapsuttaen.
Siitä tulee vieläkin hyvä, huojentunut ja lähentynyt olo, ihan kuin silloin kymmenvuotiaana parhaan kaverin luona yökyläillessä, suurimpia salaisuuksia ja juustosnacksipussia jakaessa. Mulle se on tärkeää, sillä mä haluan ymmärtää ihmisiä pohjia myöden: niiden motiiveja, taustoja, vaikuttimia ja tuntemuksia. Mä myös haluan, että mua ymmärretään, että mulle annetaan tilaisuus antaa itsestäni jotain yksityistä. En mä sitä kaikille halua tarjota, enkä kaikista tietää. Tärkeimmistä vain.
Tällä hetkellä harjoitan jälleen aikuisen ihmisen priorisointia: valitsin Panacodin ja relaksanttien sijaan vodkan, sillä haluan kuumeisesti yöhön. Sekaisin en niitä sentään ota, joku roti.
Maailman ehtoisin emäntä Nuu Armollinen oli nikkaroinut jääkaapin täyteen evästä ja saunan pullolleen löylyä, ja niinpä vietimme iltaa henkeäsalpaavan idyllisessä Ponilaaksossa kahden, vain urhea ja estottomasti rakkaudenosoituksia tarjoileva pikkukoira Punk-Punk, jalot ratsut Bob-Popsicle ja Ilkeä Sohva sekä nimetön ja vittumainen kissa seuranamme.
Aiheet perustuivat tutusti toistoon sekä huonoon huumoriin: saunapolulla varoimme poltergeisteja eli polttouhreja; myöhemmin illalla totesimme, että Punkki on kinesisk eli kineettinen. (Tänään selvisi vielä portofinon tarkoittavan luonnollisesti luksushuoraa.)
Oli jännittävää huomata, että parhaat keskustelut syntyvät edelleen aina siinä vaiheessa, kun ollaan jo kaivauduttu siskonpetiin vällyjen alle, valot on sammutettu ja äänet ovat unisen narisevia. Yhtäkkiä toinen sanoo taikasanan: kipu, tai ihmissuhde, tai seksi, ja raukeus on tiessään. Sen jälkeen ei ole muuta mahdollisuutta kuin keskustella keskustelemasta päästyään, puhua asioista, jotka ovat niin arkoja tai koskettavia tai tuskallisia tai nolostuttavia tai herkistäviä, ettei koskaan kehtaisi niitä koskaan päivänvalossa kenellekään tunnustaa. Ne pitää puhua ulos systeemistään, pimeään tuijottaen, uskaltamatta kääntää päätään ja kohdata toisen katsetta pimeän läpi. Päästää lauseita kohti kattoa, spekuloida, tunnustella, myötäillä, paljastaa; välillä peittoa kohentaen tai koiraa mietteliäästi rapsuttaen.
Siitä tulee vieläkin hyvä, huojentunut ja lähentynyt olo, ihan kuin silloin kymmenvuotiaana parhaan kaverin luona yökyläillessä, suurimpia salaisuuksia ja juustosnacksipussia jakaessa. Mulle se on tärkeää, sillä mä haluan ymmärtää ihmisiä pohjia myöden: niiden motiiveja, taustoja, vaikuttimia ja tuntemuksia. Mä myös haluan, että mua ymmärretään, että mulle annetaan tilaisuus antaa itsestäni jotain yksityistä. En mä sitä kaikille halua tarjota, enkä kaikista tietää. Tärkeimmistä vain.
Tällä hetkellä harjoitan jälleen aikuisen ihmisen priorisointia: valitsin Panacodin ja relaksanttien sijaan vodkan, sillä haluan kuumeisesti yöhön. Sekaisin en niitä sentään ota, joku roti.
torstai 27. maaliskuuta 2008
Pelottaa
"Dg: M54.4
Alaselkäkipu muuttui pääsiäisenä vasemman alaraajan kivuksi ja pareesiksi; ukkovarpaan dorfleksiovoima on alentunut 3/5, nilkan fleksio ja jalkaterän eversiovoima ovat vahvat. Varvaskävely ei suju.
Pareesin seuranta ja alaselän MRI-kuvaus. Prolapsi?"
Tässäkö tää nyt oli? Tällaiseksiko mä jäin? Eikö enää tarvitse kiivetä seinälle tai satulaan; käyttää korkkareita; varvaskävellä?
Halvausoire on helvetin ruma sanakin.
Oikeasti vaan tyhmästi itkettäis.
Alaselkäkipu muuttui pääsiäisenä vasemman alaraajan kivuksi ja pareesiksi; ukkovarpaan dorfleksiovoima on alentunut 3/5, nilkan fleksio ja jalkaterän eversiovoima ovat vahvat. Varvaskävely ei suju.
Pareesin seuranta ja alaselän MRI-kuvaus. Prolapsi?"
Tässäkö tää nyt oli? Tällaiseksiko mä jäin? Eikö enää tarvitse kiivetä seinälle tai satulaan; käyttää korkkareita; varvaskävellä?
Halvausoire on helvetin ruma sanakin.
Oikeasti vaan tyhmästi itkettäis.
Noinko vaikeeta se on?
Mulla on yksi ystävä, joka on nyt muutaman viikon ajan tapaillut erästä poikaa. Poika on kiltti, kiva, kunnollinen ja ystävääni lainatakseni "ihanan normaali"; se on hyvätapainen, kivannäköinen ja mitä ilmeisimmin pedissäkin ihan kelvollinen (ei niin, että me näitä asioita naisissa ruodittaisiin, olenpahan vain ihan itse sivulauseista tulkinnut asian olevan niin). Mitään isompaan leimahdusta ei kuitenkaan puolin ja ilmeisesti toisinkaan ole päässyt syntymään - mutta ystäväni kanssa olemme pohtineet, onko se aina toimivan suhteen edellytys edes.
Kuitenkaan kukaan ei koskaan halua saada puhelimeensa viestiä, jossa sanotaan että "meidän pitäisi varmaan puhua" tai "mä haluaisin vähän jutella". Kaikkihan tietää, mitä sellainen tarkoittaa.
Mun ystävä on nyt (mun mielestä) syystäkin hieman huolissaan: ensinnäkin, miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Eikö voitais vain olla rauhassa ja viihtyen, ilman sitä isompaa tunnemyrskyä?
Toiseksi, mikä nyt meni pieleen? Olisiko ystävä itse voinut vaikuttaa ihastuneemmalta ollakseen aiheuttamatta kiusallisia epäilyksiä? Olisiko tämä tuleva keskustelu ollut vältettävissä olemalla jotenkin paremmin, enemmän?
Ja kolmanneksi: miten ilmaistaan nätisti mutta uskottavasti (ja siis todenmukaisesti), että ei se mitään, en mäkään oikeasti, oikeasti suhun ollut kovin ihastunut, vaikka loistotyyppi oletkin?
Mun ystävä (ja kyllä mäkin, ei sen puoleen) on siis aivan vakuuttunut tulevan keskustelun koskevan heidän kahden tulevaisuutta, omilla tahoillaan. Se ei kuitenkaan ole vielä päättänyt, mitä tunnetiloja moinen siinä herättää. Onko se huojentunut? Haikea? Pahoillaan? Hyvillään? Tuleeko sille ikävä? Voiko se suhtautua poikaan normaalisti siihen joskus jossain törmätessään vai onko se haavoitettu ja loukkaantunut?
Tietysti sen mielessä on myös kysymys siitä, onnistuuko se ikinä löytämään kultaista keskitietä näissä asioissa. Tähän mennessä sen suhteet ovat olleet joko tuhoon tuomitun isolla liekillä roihuavia, tavalla tai toisella mahdottomia ja emotionaalisesti kuluttavia elämää suurempia rakkauksia tai sitten edelläkuvatun laisia, mietoja järki- ja mukavuusjärjestelyitä. Kummatkaan eivät oikein ole osoittautuneet kestäviksi ratkaisuiksi.
Mä olen sanonut tälle ystävälleni jo kaiken, mitä aiheesta voi sanoa: olen tukenut ja ravistellut, tarjonnut olkapäätä ja tuoppeja, spekuloinut puhelimessa ja kasvotusten, järkännyt sille treffejä ja pelastanut sitä niiltä. Musta tuntuu, että mä olen jo tehnyt kaikkeni, eikä mulla ole sille enempää annettavaa; ainakaan mä en jaksaisi antaa enää kovinkaan paljon.
Kaipa joku voi vain olla täysin toivoton?
Kuitenkaan kukaan ei koskaan halua saada puhelimeensa viestiä, jossa sanotaan että "meidän pitäisi varmaan puhua" tai "mä haluaisin vähän jutella". Kaikkihan tietää, mitä sellainen tarkoittaa.
Mun ystävä on nyt (mun mielestä) syystäkin hieman huolissaan: ensinnäkin, miksi korjata jotain, mikä ei ole rikki? Eikö voitais vain olla rauhassa ja viihtyen, ilman sitä isompaa tunnemyrskyä?
Toiseksi, mikä nyt meni pieleen? Olisiko ystävä itse voinut vaikuttaa ihastuneemmalta ollakseen aiheuttamatta kiusallisia epäilyksiä? Olisiko tämä tuleva keskustelu ollut vältettävissä olemalla jotenkin paremmin, enemmän?
Ja kolmanneksi: miten ilmaistaan nätisti mutta uskottavasti (ja siis todenmukaisesti), että ei se mitään, en mäkään oikeasti, oikeasti suhun ollut kovin ihastunut, vaikka loistotyyppi oletkin?
Mun ystävä (ja kyllä mäkin, ei sen puoleen) on siis aivan vakuuttunut tulevan keskustelun koskevan heidän kahden tulevaisuutta, omilla tahoillaan. Se ei kuitenkaan ole vielä päättänyt, mitä tunnetiloja moinen siinä herättää. Onko se huojentunut? Haikea? Pahoillaan? Hyvillään? Tuleeko sille ikävä? Voiko se suhtautua poikaan normaalisti siihen joskus jossain törmätessään vai onko se haavoitettu ja loukkaantunut?
Tietysti sen mielessä on myös kysymys siitä, onnistuuko se ikinä löytämään kultaista keskitietä näissä asioissa. Tähän mennessä sen suhteet ovat olleet joko tuhoon tuomitun isolla liekillä roihuavia, tavalla tai toisella mahdottomia ja emotionaalisesti kuluttavia elämää suurempia rakkauksia tai sitten edelläkuvatun laisia, mietoja järki- ja mukavuusjärjestelyitä. Kummatkaan eivät oikein ole osoittautuneet kestäviksi ratkaisuiksi.
Mä olen sanonut tälle ystävälleni jo kaiken, mitä aiheesta voi sanoa: olen tukenut ja ravistellut, tarjonnut olkapäätä ja tuoppeja, spekuloinut puhelimessa ja kasvotusten, järkännyt sille treffejä ja pelastanut sitä niiltä. Musta tuntuu, että mä olen jo tehnyt kaikkeni, eikä mulla ole sille enempää annettavaa; ainakaan mä en jaksaisi antaa enää kovinkaan paljon.
Kaipa joku voi vain olla täysin toivoton?
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Onhan kaikki ihan kunnossa?
On olemassa asioita, joista ei oikein voi puhua pilaamatta niitä. Oikeastaan niistä ei tahdo saada otettakaan, sanat eivät suostu pysymään kielellä kyllin pitkään, jotta ne saisi sanottua ääneen; ne ovat kuin sisilisko, jonka pyrstö jää hyväätarkoittavan silittäjän kouraan.
On myös olemassa sanoja, joilla todelliset tunteet ja aiheet saa kuorrutettua piiloon. Taitava sanankäyttäjä voi rakentaa sanoista ympärilleen näkösuojan, suojamuurin, jonka taakse voi vetäytyä tarvitsematta ikinä paljastaa mitään todellista.
Sanoihin ei siis voi luottaa - mutta onko muuta keinoa päästä lähelle toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita? Eikö kaikki muu ole vain tulkinnanvaraista ja parhaassakin tapauksessa valistunutta arvailua? Mikään ei myöskään takaa, etteivät sanat pikemminkin peitä kuin paljasta - ettei avautuminen olekaan sumutusta?
Everything's silent
everything's just the way it is every day
everything's fine...
- Kemopetrol: Everything's Fine
On myös olemassa sanoja, joilla todelliset tunteet ja aiheet saa kuorrutettua piiloon. Taitava sanankäyttäjä voi rakentaa sanoista ympärilleen näkösuojan, suojamuurin, jonka taakse voi vetäytyä tarvitsematta ikinä paljastaa mitään todellista.
Sanoihin ei siis voi luottaa - mutta onko muuta keinoa päästä lähelle toisen ihmisen ajatuksia ja tunteita? Eikö kaikki muu ole vain tulkinnanvaraista ja parhaassakin tapauksessa valistunutta arvailua? Mikään ei myöskään takaa, etteivät sanat pikemminkin peitä kuin paljasta - ettei avautuminen olekaan sumutusta?
Everything's silent
everything's just the way it is every day
everything's fine...
- Kemopetrol: Everything's Fine
maanantai 24. maaliskuuta 2008
Drugstore cowgirl
Mun tekee kamalasti mieli kirjoittaa jotain, mutta nää doupit on vieneet mun aivoista vähän järkeä ja kielestä terää, joten ehkä mä en pyri mihinkään tämän suurempiin ponnisteluihin. Laitanpa tästä taas hassuja hakusanoja näkösälle:
1. alkoholi voi puuduttaa kielen
Voiko todella? Oletko varma, että se oli alkoholia eikä esim. Lasolia?
2. harrastan pilatesta
Ymmärrän, että olet vailla vertaistukiryhmää. Valitettavasti mä en osaa auttaa tässä asiassa.
3. homo sexiä
Oikeasti. Opitelkaa lukeman.
4. mopo sex
Koko ajan vain perverssimmäksi menee. Olkaa nyt ainakin varovaisia sen polttoaineen kanssa sitten.
5. my little naked
Tässä olis jo mun mielestä melkoista realismia kehissä. Lisää kaltaisiasi löytänet esim. täältä.
6. naisten piereskely
Uskokaa tai älkää, ne on melkein samanlaisia kuin pojat muutenkin!
7. pääsiäis vitsit
Onko sellainen kaskujen alaryhmä olemassa? Kertokaa mullekin yksi! Mutta ei sitä, jossa kissa ja muna tepastelevat uima-altaalla, koska sen mä jo tiedän.
8. porno eli sex vaatteita
Käsittääkseni pornoon liittyy olennaisesti vaatteettomuus. Mutta voihan olla, että mä olen ymmärtänyt ihan väärin.
9. vittu matti
Se alkuperäinenhän löytyy täältä.
Mitä näistä voi päätellä? A) Tätä pidetään jotenkin eroottispainotteisena blogina; b) Googlen kautta nettipornoa etsivät vain lukihäiriöiset kinkyilijät; c) emmätajuu.
Oikeasti mun on vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa napsia vaikka nyt vahvoja kipulääkkeitä tai lihasrelaksantteja huvikseen. Mä kärsin suunnattomasti siitä, että mun pää on tällanen usvainen enkä mä oikein ymmärrä sitäkään vähää kuin tavallisesti. Toisaalta nytpä ei myöskään satu minnekään, mikä on mukavaa.
Kyllä taas huomaa kevään tulleen. Jokainen päivä on täynnänsä yllätyksiä ja kaikenlaista hykerryttävää, eikä tänään voi yhtään tietää, miltä maailma viikon kuluttua näyttää. Eikä se oikeastaan haittaa yhtään.
1. alkoholi voi puuduttaa kielen
Voiko todella? Oletko varma, että se oli alkoholia eikä esim. Lasolia?
2. harrastan pilatesta
Ymmärrän, että olet vailla vertaistukiryhmää. Valitettavasti mä en osaa auttaa tässä asiassa.
3. homo sexiä
Oikeasti. Opitelkaa lukeman.
4. mopo sex
Koko ajan vain perverssimmäksi menee. Olkaa nyt ainakin varovaisia sen polttoaineen kanssa sitten.
5. my little naked
Tässä olis jo mun mielestä melkoista realismia kehissä. Lisää kaltaisiasi löytänet esim. täältä.
6. naisten piereskely
Uskokaa tai älkää, ne on melkein samanlaisia kuin pojat muutenkin!
7. pääsiäis vitsit
Onko sellainen kaskujen alaryhmä olemassa? Kertokaa mullekin yksi! Mutta ei sitä, jossa kissa ja muna tepastelevat uima-altaalla, koska sen mä jo tiedän.
8. porno eli sex vaatteita
Käsittääkseni pornoon liittyy olennaisesti vaatteettomuus. Mutta voihan olla, että mä olen ymmärtänyt ihan väärin.
9. vittu matti
Se alkuperäinenhän löytyy täältä.
Mitä näistä voi päätellä? A) Tätä pidetään jotenkin eroottispainotteisena blogina; b) Googlen kautta nettipornoa etsivät vain lukihäiriöiset kinkyilijät; c) emmätajuu.
Oikeasti mun on vaikea ymmärtää, miksi joku haluaa napsia vaikka nyt vahvoja kipulääkkeitä tai lihasrelaksantteja huvikseen. Mä kärsin suunnattomasti siitä, että mun pää on tällanen usvainen enkä mä oikein ymmärrä sitäkään vähää kuin tavallisesti. Toisaalta nytpä ei myöskään satu minnekään, mikä on mukavaa.
Kyllä taas huomaa kevään tulleen. Jokainen päivä on täynnänsä yllätyksiä ja kaikenlaista hykerryttävää, eikä tänään voi yhtään tietää, miltä maailma viikon kuluttua näyttää. Eikä se oikeastaan haittaa yhtään.
lauantai 22. maaliskuuta 2008
Vituiks meni ku Jeesuksen pääsiäinen
Ei tullut bileitä, viskiä ja tanssimista. Ei tullut reaktiota Sirdaludista, minkäänlaista. Sen sijaan tuli päivystyskäynti ja seuraavaa:
- Arcoxia 120 mg
- Panacod
- Norflex 100 mg
Kun tämä on ohi, toisin sanoen kun kykenen taas istumaan, seisomaan ja / tai makaamaan, pukemaan itse sukat jalkaani ja kävelemään normaalivauhtia, vannon, etten koskaan enää jätä treeniä väliin vain siksi, että mua väsyttää tai ei huvita. En enää ikinä pyörittele silmiäni joutuessani kulkemaan jonkun hitaasti liikkuvan takana, en huokaile jonkun valittaessa että johonkin sattuu. En milloinkaan enää ota itsestään selvyytenä perustoimintoja, kuten vaikkapa, no, autossa istumista, vatsallaan nukkumista ja säärikarvojen sheivaamista.
Arvatkaa, kenelle mun tekisi mieli soittaa? Äidin kanssahan mä jo puhuinkin.
- Arcoxia 120 mg
- Panacod
- Norflex 100 mg
Kun tämä on ohi, toisin sanoen kun kykenen taas istumaan, seisomaan ja / tai makaamaan, pukemaan itse sukat jalkaani ja kävelemään normaalivauhtia, vannon, etten koskaan enää jätä treeniä väliin vain siksi, että mua väsyttää tai ei huvita. En enää ikinä pyörittele silmiäni joutuessani kulkemaan jonkun hitaasti liikkuvan takana, en huokaile jonkun valittaessa että johonkin sattuu. En milloinkaan enää ota itsestään selvyytenä perustoimintoja, kuten vaikkapa, no, autossa istumista, vatsallaan nukkumista ja säärikarvojen sheivaamista.
Arvatkaa, kenelle mun tekisi mieli soittaa? Äidin kanssahan mä jo puhuinkin.
perjantai 21. maaliskuuta 2008
Hypokondria
Henkilö on kärsinyt joitain aikoja hämmentävästä, toispuoleisesta selkäkivusta osapuilleen ristiselän tienoilla. Henkilö on varma olevansa tuhoon tuomittu, joten hakeutuu lääkärille. Lääkäri tutkii, haastattelee, tunnustelee, taivuttelee ja määrää röntgenkuviin: tutkimuksista ja kuvista ei paljastu mitään, joten lääkäri passittaa henkilön kotiin venyttely- ja jumppaohjeilla varustettuna. Henkilö tuntee olonsa hoopoksi ja luulotautiseksi (sillä kyllä, Nuu: ihmisillä menee lääkäri ja jumala helposti sekaisin. Ehkä siksi, että ne näkevät kohtuuttomasti vaivaa ensin päästäkseen kouluun ja sitten sieltä pois, jonka jälkeen ne työskentelevät epäinhimillisiä määriä epäinhimillisiin aikoihin - pelastaakseen ihmisiä. Ehkä siksi, tai en mä tiedä).
Henkilö nuhtelee itseään heikkohermoisuudesta ja matalasta kipukynnyksestä; venyttelee, jumppailee ja menee fysioterapeutille hoidettavaksi. Henkilö tietää olevansa rakenteellisesti ja faktuaalisesti kunnossa.
Kuitenkin henkilö saattaa säikähtää herätessään eräänä yönä kykenemättä kääntämään kylkeään ilman särkylääkettä. Samana yönä henkilö joutuu vakavasti harkitsemaan kylpyhuoneen ja sängyn välisen kolmen metrin matkan konttaamista, päätyy kuitenkin yrittämään kävelemistä - ja miltei pyörtyy sitä toteuttaessaan. Seuraavana päivänä henkilö tekee lisää virheitä, kuten koettaa ajaa autolla. Hän huomaa ajatuksen huonoksi istuessaan sataakahtakymppiä kiitävässä pikkuautossa Tuusulantiellä ja itkiessään ääneen tuskasta. Myöhemmin päivällä hänen raajansa alkavat puutua, mutta selän kipu ei vain hellitä.
Onneksi henkilöllä on ystäviä nappikaupan parissa: hän suunnittelee huitaisevansa illalla napaansa kaksi Sirdaludia ja hoitavansa seuraavan päivän tuskat viskillä.
Eihän hänellä sitä paitsi ole mitään vialla.
Henkilö nuhtelee itseään heikkohermoisuudesta ja matalasta kipukynnyksestä; venyttelee, jumppailee ja menee fysioterapeutille hoidettavaksi. Henkilö tietää olevansa rakenteellisesti ja faktuaalisesti kunnossa.
Kuitenkin henkilö saattaa säikähtää herätessään eräänä yönä kykenemättä kääntämään kylkeään ilman särkylääkettä. Samana yönä henkilö joutuu vakavasti harkitsemaan kylpyhuoneen ja sängyn välisen kolmen metrin matkan konttaamista, päätyy kuitenkin yrittämään kävelemistä - ja miltei pyörtyy sitä toteuttaessaan. Seuraavana päivänä henkilö tekee lisää virheitä, kuten koettaa ajaa autolla. Hän huomaa ajatuksen huonoksi istuessaan sataakahtakymppiä kiitävässä pikkuautossa Tuusulantiellä ja itkiessään ääneen tuskasta. Myöhemmin päivällä hänen raajansa alkavat puutua, mutta selän kipu ei vain hellitä.
Onneksi henkilöllä on ystäviä nappikaupan parissa: hän suunnittelee huitaisevansa illalla napaansa kaksi Sirdaludia ja hoitavansa seuraavan päivän tuskat viskillä.
Eihän hänellä sitä paitsi ole mitään vialla.
tiistai 18. maaliskuuta 2008
Hyi helvetti.
Sain juuri Poikani Kevinin loppuun. Nyt mulla on aika paha olo.
Miten on mahdollista tuntea tällaista kuvotusta, inhoa ja puhdasta vihaa jotakuta fiktiivistä kohtaan?
Miten on mahdollista tuntea tällaista kuvotusta, inhoa ja puhdasta vihaa jotakuta fiktiivistä kohtaan?
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Ei myö tiijetä, myö vaan ajetaan mopolla.
Kas kummaa, on niitä hassuja hakutuloksia kertynyt muutama mullekin. Read and weep.
1. anu saagim naked, anna abreu naked, anna abreu porn sex sekä anna abreu ja panu naked
Oikeasti, hirveän mielikuvituksetonta. Ja edelleen suosittelen sitä kuvahakua, tai siis en tietenkään suosittele. Pervertikot, menkää tumpulle. Tai lääkäriin.
2. haltijat ja tontut
Oisko nää Dahlman niitä viittaniekkoja, joille se Rowlingin paljastus oli suunnattu?
3. murupusut
Ooh, täällä on selvästikin käynyt joku, joka on myös viettänyt lapsuusvuosiaan Toijalanmäen päiväkodissa! Jos käyt toistekin, muistatko mitä muuta niihin tuli paitsi riisimuroja, kookosrasvaa ja suklaata?
4. opi keulimaan
Konfirmaation jälkeen bileet amiksilla. Mita. Missa.
5. pylly
Äsyri, peffa, persus, berberi, äässi, hanuri, peppuli, pyllykkä. Tosta lisää informaatiota.
6. saako täällä sorkkia
Hih, joku on tiennyt tämän vitsin olemassaolosta! Se ei siis ollutkaan K:n omakeksimä.
Tai siis mä toivon todella tämän koskevan sitä, eikä jotain esim. ihan muuta.
7. sami on homo
Onnea Samille.
8. sexiä naisen ja hevosen
Senkin sairaat siat! "Seksi" kirjoitetaan suomessa koolla ja ässällä.
Hyvää yötä, Jeesus myötä, käsille työtä - muista käyttää turvavyötä!
1. anu saagim naked, anna abreu naked, anna abreu porn sex sekä anna abreu ja panu naked
Oikeasti, hirveän mielikuvituksetonta. Ja edelleen suosittelen sitä kuvahakua, tai siis en tietenkään suosittele. Pervertikot, menkää tumpulle. Tai lääkäriin.
2. haltijat ja tontut
Oisko nää Dahlman niitä viittaniekkoja, joille se Rowlingin paljastus oli suunnattu?
3. murupusut
Ooh, täällä on selvästikin käynyt joku, joka on myös viettänyt lapsuusvuosiaan Toijalanmäen päiväkodissa! Jos käyt toistekin, muistatko mitä muuta niihin tuli paitsi riisimuroja, kookosrasvaa ja suklaata?
4. opi keulimaan
Konfirmaation jälkeen bileet amiksilla. Mita. Missa.
5. pylly
Äsyri, peffa, persus, berberi, äässi, hanuri, peppuli, pyllykkä. Tosta lisää informaatiota.
6. saako täällä sorkkia
Hih, joku on tiennyt tämän vitsin olemassaolosta! Se ei siis ollutkaan K:n omakeksimä.
Tai siis mä toivon todella tämän koskevan sitä, eikä jotain esim. ihan muuta.
7. sami on homo
Onnea Samille.
8. sexiä naisen ja hevosen
Senkin sairaat siat! "Seksi" kirjoitetaan suomessa koolla ja ässällä.
Hyvää yötä, Jeesus myötä, käsille työtä - muista käyttää turvavyötä!
We Need to Talk about Aleksi.
Hyvän kirjan tuntee mun mielestä muun muassa siitä, että se saa päähän yleviä ja hedelmällisiä ajatuksia sekä voimakkaan himon kirjoittaa itsekin. Mulla on tällä hetkellä kovin monta asiaa, joista haluaisin blogata, mutta koetan malttaa tehdä yhden tekstin kerrallaan, johan nää on nytkin sekavia kuin Haminan kaupunki.
Mutta mä luen siis paraikaa Panun omistuksessa olevaa kirjaa Poikani, Kevin, johon omistajatar itsekin on bloggauksissaan muistaakseni viitannut (anteeks, en jaksanut kaivaa linkkiä tohonkaan) ja tämä teksti syntyi osin sen innoittamana. Toinen muusa on sitten ihan tosielämä, joka useimmiten on taruakin ihmeellisempää.
Joskus vuosia sitten luin jostain julkaisusta (taaskin masentavaa epätarkkuutta lähteiden suhteen, tiedän ja pahoittelen) ilmiöstä nimeltä aleksitymia. Lyhyesti sanottuna siinä on kyse tunteiden käsittelemisen häiriöstä: aleksityymikkojen aivot kyllä reagoivat tunneärsykkeisiin kuten meidän muidenkin, mutta nämä henkilöt eivät osaa näyttää tunteitaan saati tunnistaa niitä muissa ihmisissä. Verkosta löytämäni lähteet (mm. Tohtori.fi, Akuutti, googlatkaa ite lisää!) myös kertovat kyseessä olevan pääasiassa maskuliinien ongelman.
Kuulostaako tutulle?
Täällä sitä elellään, ihmisten keskellä sivilisaatiossa, jossa on tapana pitää tiettyjä käytöskoodeja ja elämisen malleja toivottuina, jopa sääntöinä. Toiset näistä malleista ovat sellaisia, että niihin pitää oikein erikseen ja tahdonalaisesti harjaantua; toiset opitaan ihan vain perinteisesti muiden ihmisten kanssa kasvamalla (vrt. esim. mäyrän kasvattamat kolmoset). Monesti näitä käytöskoodeja ja yhteisön normeja ei juurikaan tule kyseenalaistaneeksi, ainakaan ennen kuin joku niitä näkyvästi rikkoo. Sitä tulee olettaneeksi kaikkien muidenkin ihmisten elävän samanlaisten sääntöjen mukaisesti, eikä tavallaan ole mitään syytäkään epäillä muita mahdollisuuksia, sillä johdonmukaisena ja vankkumattomana skeptikkona ei oikein voi elää onnistuneesti yhteiskunnassa (ja voiko kukaan todella nykyaikaisessa maailmassa elää sen ulkopuolellakaan?).
Mun mielestä on ihan uskomattoman pelottavaa, että kuitenkin osa väestöstä (eikä ihan pieni osa sittenkään: miehistä 17 ja naisista 10 % ainakin Akuutin mukaan) on ainakin osittain tunneälyksi kutsutun inhimillisen piirteen tavoittamattomissa. Sillä tunteiden poissulkeminen ei automaattisesti jätä jäljelle puhdasta järkeä, usko tai älä.
Ihmisillähän on mitä erilaisimpia rajoitteita toisten ihmisten kanssa elämisen suhteen. Jotkut niistä ovat myötäsyntyisiä, fyysisiä ja kohtalaisen helposti hoidettavissa, kuten allergiat (tai näin mä kuvittelen: mitäpä niistä tietäisinkään varmuudella kun en koskaan ole millekään ollut oikeasti allerginen); toiset taas isommin elämään vaikuttavia, kuten vaikkapa erilaiset amputaatiot tai esimerkiksi aisteihin liittyvät vajavaisuusvariaatiot (eikä tarkoitus ole olla vähättelevä, epäkorrekti tai poissulkeva; mä en vain tiedä, miten esimerkiksi sokeat tai mykät preferoivat fysikaaliseen tilaansa viitattavan. Jos joku teistä tietää, otan ohjeita kernaasti vastaan!).
Mun pointti on siis siinä, että ihmisillä on erilaisia esteitä itsensä ja maailman välissä: maailman, joka on suunniteltu tavallisesti ihmisen prototyyppiä varten eikä siis sellaisenaan sovellu elämiseen juuri koskaan. Se, tulevatko ihmiset koskaan hallinnoimaan elämäänsä niille parhaalla mahdollisella tavalla riippuukin mun mielestä siitä, oppivatko ne koskaan elämään itsensä kanssa; oppivatko ne tekemään asioita vammoistaan huolimatta vai kitkuttavatko ne ikuisesti tehden asioita niiden vuoksi?
Meillä on viljattomia, munattomia, maidottomia, hiivattomia elintarvikkeita; meillä on proteeseja, kuulolaitteita, opaskoiria; meillä on tukiopetusta, henkilökohtaisia avustajia ja erilaisia erityisryhmille tarkoitettua sponsoritoimintaa.
Entäpä aleksitymian kaltainen aivovamma (eikö tunnekeskus sijaitse aivoissa? Eikö vamma tunteissa ole vamma aivoissa? Eikö ole?): miten aleksityymikoita voidaan opettaa paikkaamaan puutettaan? Ja onko sellainen ihminen oikeastaan enää ihminen ollenkaan, joka imitoi tunne-elämää tietämättä, mistä siinä oikeassa on edes kysymys?
Asiasta oikohöylään: Reino kirjoitti niin oivaltavan ja kerrassaan kiusallisen osuvan metaforan eilisessä bloggauksessaan, etten voi olla sitä tässä maininnatta sivuuttamatta. Toisinaan pitää kai vaihtaa kokonaan lajia, jotta tulokset eivät enää edes ole yhteismitallisia eivätkä siten vertailukelpoisia. Ehkä?
Mutta mä luen siis paraikaa Panun omistuksessa olevaa kirjaa Poikani, Kevin, johon omistajatar itsekin on bloggauksissaan muistaakseni viitannut (anteeks, en jaksanut kaivaa linkkiä tohonkaan) ja tämä teksti syntyi osin sen innoittamana. Toinen muusa on sitten ihan tosielämä, joka useimmiten on taruakin ihmeellisempää.
Joskus vuosia sitten luin jostain julkaisusta (taaskin masentavaa epätarkkuutta lähteiden suhteen, tiedän ja pahoittelen) ilmiöstä nimeltä aleksitymia. Lyhyesti sanottuna siinä on kyse tunteiden käsittelemisen häiriöstä: aleksityymikkojen aivot kyllä reagoivat tunneärsykkeisiin kuten meidän muidenkin, mutta nämä henkilöt eivät osaa näyttää tunteitaan saati tunnistaa niitä muissa ihmisissä. Verkosta löytämäni lähteet (mm. Tohtori.fi, Akuutti, googlatkaa ite lisää!) myös kertovat kyseessä olevan pääasiassa maskuliinien ongelman.
Kuulostaako tutulle?
Täällä sitä elellään, ihmisten keskellä sivilisaatiossa, jossa on tapana pitää tiettyjä käytöskoodeja ja elämisen malleja toivottuina, jopa sääntöinä. Toiset näistä malleista ovat sellaisia, että niihin pitää oikein erikseen ja tahdonalaisesti harjaantua; toiset opitaan ihan vain perinteisesti muiden ihmisten kanssa kasvamalla (vrt. esim. mäyrän kasvattamat kolmoset). Monesti näitä käytöskoodeja ja yhteisön normeja ei juurikaan tule kyseenalaistaneeksi, ainakaan ennen kuin joku niitä näkyvästi rikkoo. Sitä tulee olettaneeksi kaikkien muidenkin ihmisten elävän samanlaisten sääntöjen mukaisesti, eikä tavallaan ole mitään syytäkään epäillä muita mahdollisuuksia, sillä johdonmukaisena ja vankkumattomana skeptikkona ei oikein voi elää onnistuneesti yhteiskunnassa (ja voiko kukaan todella nykyaikaisessa maailmassa elää sen ulkopuolellakaan?).
Mun mielestä on ihan uskomattoman pelottavaa, että kuitenkin osa väestöstä (eikä ihan pieni osa sittenkään: miehistä 17 ja naisista 10 % ainakin Akuutin mukaan) on ainakin osittain tunneälyksi kutsutun inhimillisen piirteen tavoittamattomissa. Sillä tunteiden poissulkeminen ei automaattisesti jätä jäljelle puhdasta järkeä, usko tai älä.
Ihmisillähän on mitä erilaisimpia rajoitteita toisten ihmisten kanssa elämisen suhteen. Jotkut niistä ovat myötäsyntyisiä, fyysisiä ja kohtalaisen helposti hoidettavissa, kuten allergiat (tai näin mä kuvittelen: mitäpä niistä tietäisinkään varmuudella kun en koskaan ole millekään ollut oikeasti allerginen); toiset taas isommin elämään vaikuttavia, kuten vaikkapa erilaiset amputaatiot tai esimerkiksi aisteihin liittyvät vajavaisuusvariaatiot (eikä tarkoitus ole olla vähättelevä, epäkorrekti tai poissulkeva; mä en vain tiedä, miten esimerkiksi sokeat tai mykät preferoivat fysikaaliseen tilaansa viitattavan. Jos joku teistä tietää, otan ohjeita kernaasti vastaan!).
Mun pointti on siis siinä, että ihmisillä on erilaisia esteitä itsensä ja maailman välissä: maailman, joka on suunniteltu tavallisesti ihmisen prototyyppiä varten eikä siis sellaisenaan sovellu elämiseen juuri koskaan. Se, tulevatko ihmiset koskaan hallinnoimaan elämäänsä niille parhaalla mahdollisella tavalla riippuukin mun mielestä siitä, oppivatko ne koskaan elämään itsensä kanssa; oppivatko ne tekemään asioita vammoistaan huolimatta vai kitkuttavatko ne ikuisesti tehden asioita niiden vuoksi?
Meillä on viljattomia, munattomia, maidottomia, hiivattomia elintarvikkeita; meillä on proteeseja, kuulolaitteita, opaskoiria; meillä on tukiopetusta, henkilökohtaisia avustajia ja erilaisia erityisryhmille tarkoitettua sponsoritoimintaa.
Entäpä aleksitymian kaltainen aivovamma (eikö tunnekeskus sijaitse aivoissa? Eikö vamma tunteissa ole vamma aivoissa? Eikö ole?): miten aleksityymikoita voidaan opettaa paikkaamaan puutettaan? Ja onko sellainen ihminen oikeastaan enää ihminen ollenkaan, joka imitoi tunne-elämää tietämättä, mistä siinä oikeassa on edes kysymys?
Asiasta oikohöylään: Reino kirjoitti niin oivaltavan ja kerrassaan kiusallisen osuvan metaforan eilisessä bloggauksessaan, etten voi olla sitä tässä maininnatta sivuuttamatta. Toisinaan pitää kai vaihtaa kokonaan lajia, jotta tulokset eivät enää edes ole yhteismitallisia eivätkä siten vertailukelpoisia. Ehkä?
lauantai 15. maaliskuuta 2008
Luota pinkkiin!
He-hei, se punaviini irtosi Vanishin avulla! Onpa mukavaa, saan jatkossakin siis olla Mieli½.
Toivottavasti myös sen neanderthalin lähikaupasta löytyy tuota ihmeainetta.
Toivottavasti myös sen neanderthalin lähikaupasta löytyy tuota ihmeainetta.
"Sä oot just tollanen... ämmä! HUORA!"
Mä en hirveän usein elämässäni ole joutunut oikeasti pataanvedon uhan alaiseksi. Eilen näin kuitenkin kävi. Istuimme Rikkaan Ystävän kanssa Otteen baaritiskillä, kuten tuhansia kertoja aiemminkin. Tanssimme, juttelimme, lauloimme, joimme - punaviiniä, kuten niin monesti ennenkin. Ympärillä heilui juopuneita ja laajaliikkeisiä ihmisiä. Siinäkään ei ollut mitään neitseellistä. Kunnes eräs kookas ja sellaisella ylimielisellä tavalla kohtalaisen komea poika huojahti seuralaisineen minua - ja punaviinilasiani - päin. Hups oho.
Eipä siinä, on aivan ymmärrettävää, että koordinaatio ei aina pelaa eikä se sinänsä haittaa, vaikka tuloksena olisi lempipaidan pilallemeno. Ei haittaa, jos moka havaitaan ja sitä pahoitellaan asiaankuuluvasti, sekä korvataan paidalle kaatunut lasillinen uudella. Jos sen sijaan valittu taktiikka on epämääräinen ölinä, yritys poistua tilanteesta sekä ehdottomana jalokivenä kruunussa otsikonmukainen nimittely, voi olla että mulla läikähtää yli muutakin kuin sitä punaviiniä.
En mä kyllä sen päälle sylkenyt, sen se keksi ihan omasta päästään.
Onneksi oltiin juuri Otteessa: pari sormenosoitusta ja tuntomerkkien mieleenpainamista - sen jampan ei tarvitse enää viettää iltojaan siellä. Mun mielestä on kamalan ritarillista ja jotenkin ihan totaalisen pehmittävää, kun miehet puolustaa mua. Etenkin kun ne tietää, etten mä sano kuin asiasta enkä koskaan huvikseni.
Tätä ennen mä olin ehtinyt jo nauttia Muchos Nachoksista Amarillossa ja makeasta mutta edullisesta skumpasta Public Cornerissa, marssia tietäväisenä Looseen "psychotrancebileisiin" ja törmätä siellä sattumalta Keikari-Ismoon; ottaa uusi navigaatioyritys ja päätyä Loopiin niihin mainittuihin bileisiin, tilata pullollisen punaviiniä yhdellä lasilla onnistuen kohottamaan kyypparin kulmakarvat korkealle, saada Esan (tai jonkun randomin) käsivarsikarvoja sieraimeeni; puhutella ihmisiä niiden virtuaalinimillä ja halata ihananhajuista fieldspanielin isäntää.
Varsin täysipainoinen tournee siis. Ja se hyvä tuoksu muuten tarttui, haistelin sitä dekolteestani koko matkan Otteeseen. Mitähän merkkiä se oli?
Kyllä me lopuksi käytiin vielä Rawxissakin, mutta siellä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista eikä edes yhtään tuttua. Sitä paitsi keskustelun taso alkoi siinä vaiheessa huikean limboliikkeen, eikä siitäkään ole siis syytä toistaa edes osia tässä yhteydessä.
Miten tässä kävikin taas näin.
Eipä siinä, on aivan ymmärrettävää, että koordinaatio ei aina pelaa eikä se sinänsä haittaa, vaikka tuloksena olisi lempipaidan pilallemeno. Ei haittaa, jos moka havaitaan ja sitä pahoitellaan asiaankuuluvasti, sekä korvataan paidalle kaatunut lasillinen uudella. Jos sen sijaan valittu taktiikka on epämääräinen ölinä, yritys poistua tilanteesta sekä ehdottomana jalokivenä kruunussa otsikonmukainen nimittely, voi olla että mulla läikähtää yli muutakin kuin sitä punaviiniä.
En mä kyllä sen päälle sylkenyt, sen se keksi ihan omasta päästään.
Onneksi oltiin juuri Otteessa: pari sormenosoitusta ja tuntomerkkien mieleenpainamista - sen jampan ei tarvitse enää viettää iltojaan siellä. Mun mielestä on kamalan ritarillista ja jotenkin ihan totaalisen pehmittävää, kun miehet puolustaa mua. Etenkin kun ne tietää, etten mä sano kuin asiasta enkä koskaan huvikseni.
Tätä ennen mä olin ehtinyt jo nauttia Muchos Nachoksista Amarillossa ja makeasta mutta edullisesta skumpasta Public Cornerissa, marssia tietäväisenä Looseen "psychotrancebileisiin" ja törmätä siellä sattumalta Keikari-Ismoon; ottaa uusi navigaatioyritys ja päätyä Loopiin niihin mainittuihin bileisiin, tilata pullollisen punaviiniä yhdellä lasilla onnistuen kohottamaan kyypparin kulmakarvat korkealle, saada Esan (tai jonkun randomin) käsivarsikarvoja sieraimeeni; puhutella ihmisiä niiden virtuaalinimillä ja halata ihananhajuista fieldspanielin isäntää.
Varsin täysipainoinen tournee siis. Ja se hyvä tuoksu muuten tarttui, haistelin sitä dekolteestani koko matkan Otteeseen. Mitähän merkkiä se oli?
Kyllä me lopuksi käytiin vielä Rawxissakin, mutta siellä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista eikä edes yhtään tuttua. Sitä paitsi keskustelun taso alkoi siinä vaiheessa huikean limboliikkeen, eikä siitäkään ole siis syytä toistaa edes osia tässä yhteydessä.
Miten tässä kävikin taas näin.
torstai 13. maaliskuuta 2008
Ohoh! En mä tajunnutkaan, että se oli noin höllässä.
Tietyistä hyvistä tai pahoista asioista saattaa saada tunteen, joka muistuttaa vatsatautia: sellaisen, että juuri nyt lounas ei pyri ylös, mutta kukaan ei tiedä mitä tapahtuu, kun esimerkiksi käännän kylkeä; kuin olisi nielaissut kuumemittarin tai seonneen vatupassin.
Priorisointi ja fokusointi ovat olleet päivän sanoja tänään. Kummallista, miten vähän sitä voikaan itselleen järjellä perustella; miten sitä saattaa joutua sokaisevan, verenpunaisen raivon valtaan asioista, joiden tietää olevan merkityksettömiä paitsi itselleen myös ainakin toiselle niistä, joita ne oikeasti koskevat. Onneksi mä olen taipuvainen uskomaan karman lakiin, ja ajattelen, että on asioita, jotka tulevat jokaisen koettaviksi. Ennemmin tai myöhemmin. Ja kuten tänään Reinon kanssa todettiin, ne on vähän niin kuin vesirokko: mitä vanhempana sen potee, sen tuskallisempaa - ja fataalimpaa - se on.
Eilisiltana satuin sammuttamaan valot juuri ennen massiivisen hälytysajoneuvoletkan ohiajoa. Mun koti muistutti hetkellisesti ruotsinlaivan discoa. Jostain syystä se sireenien ääni kääntää edelleen mun sisukset vähäksi aikaa ympäri. Loppuukohan se koskaan?
Mulle sanottiin tänään lääkärissä, että mulla on rakenteellisesti täydellinen selkä. Vastustin mielihalua pyytää lausuntoa kirjallisena, jotta olisin saanut sen kehyksiin vaikkapa makuuhuoneen seinälle: sen sijaan mallailin jo paikkaa niille röntgenkuville. Oikeastihan selkäranka on varsin visuaalinen ja jotenkin puhtaan ankara näky okahaarakkeineen ja SI-nivelineen. Etenkin jos se on täydellinen.
Tämän hetken suosikkiasioita:
- selkään piirtely
- itsetehty vadelmarahka
- hikoilu
- Harry Potter ja kuoleman varjelukset
- teknovioletti kynsilakka
- tyhmänhauskat jutut ja kiireetön sängyssä lojuminen
- sievä pieni vaaleanpunaiseen nuttuun puettu valkoinen lelunnäköinen chihuahua, jonka tapasin noustessani kotipysäkilläni bussista
- luontevuus ja luotettavuus
- uudet duunikuviot ja hilpeä toimistojengi
Priorisointi ja fokusointi ovat olleet päivän sanoja tänään. Kummallista, miten vähän sitä voikaan itselleen järjellä perustella; miten sitä saattaa joutua sokaisevan, verenpunaisen raivon valtaan asioista, joiden tietää olevan merkityksettömiä paitsi itselleen myös ainakin toiselle niistä, joita ne oikeasti koskevat. Onneksi mä olen taipuvainen uskomaan karman lakiin, ja ajattelen, että on asioita, jotka tulevat jokaisen koettaviksi. Ennemmin tai myöhemmin. Ja kuten tänään Reinon kanssa todettiin, ne on vähän niin kuin vesirokko: mitä vanhempana sen potee, sen tuskallisempaa - ja fataalimpaa - se on.
Eilisiltana satuin sammuttamaan valot juuri ennen massiivisen hälytysajoneuvoletkan ohiajoa. Mun koti muistutti hetkellisesti ruotsinlaivan discoa. Jostain syystä se sireenien ääni kääntää edelleen mun sisukset vähäksi aikaa ympäri. Loppuukohan se koskaan?
Mulle sanottiin tänään lääkärissä, että mulla on rakenteellisesti täydellinen selkä. Vastustin mielihalua pyytää lausuntoa kirjallisena, jotta olisin saanut sen kehyksiin vaikkapa makuuhuoneen seinälle: sen sijaan mallailin jo paikkaa niille röntgenkuville. Oikeastihan selkäranka on varsin visuaalinen ja jotenkin puhtaan ankara näky okahaarakkeineen ja SI-nivelineen. Etenkin jos se on täydellinen.
Tämän hetken suosikkiasioita:
- selkään piirtely
- itsetehty vadelmarahka
- hikoilu
- Harry Potter ja kuoleman varjelukset
- teknovioletti kynsilakka
- tyhmänhauskat jutut ja kiireetön sängyssä lojuminen
- sievä pieni vaaleanpunaiseen nuttuun puettu valkoinen lelunnäköinen chihuahua, jonka tapasin noustessani kotipysäkilläni bussista
- luontevuus ja luotettavuus
- uudet duunikuviot ja hilpeä toimistojengi
tiistai 11. maaliskuuta 2008
Triumph Goes Porn
Otsikonkaltainen teksti oli tussattu kotitaksitolppani odotuskatoksen seinässä olevan Triumphin alusvaatemainoksen päälle, eikä aasikaan olisi kyennyt keksimään parempaa siltaa tämänkertaiseen aiheeseeni. Klip-klop klip-klop.
Lust, Caution. Siinäpä eilisen ajatuksia ravistaneen elokuvakokemuksen nimi. Kuten kaikki leffa-arviointeja vähänkään seuraavat tietävät, kyseinen elokuva sisältää lukuisia rajuja ja erittäin autenttisesti kuvattuja rakastelukohtauksia (tosin mä en tätä muistanut eilisillan viihdykettä valitessani, mutta nähtyäni sen tulikin mieleeni, että olihan tästä jotain varoituksia jossain ehkä). Niitä katsoessani, penkissäni piinattuna kiemurrellessani tulin pohtineeksi, missä kulkee taiteen ja pornon raja. Teknisestihän kummassakin kuvauksessa ainakin tässä tapauksessa on kyse täsmälleen samasta asiasta, joskin kuvarajaukset vaihtelevat, eikä ilmeisesti 40-luvun puolivälin kiinattarilla ollut juuri tapana sheivata (edes kainaloitaan). Jynkyssä taustalla olisi kenties vielä soinut 70-luvun rasvainen funk, jota Pablo Francisco imitoi melko autenttisesti sketsissään Porno Music; Lust, Cautionissa taustamusaa ei näissä kohtauksissa juurikaan käytetty, tai sitten se oli sitä samaa hyytävän melankolista jousikamaa, jota tämänkaltaisissa leffoissa muutenkin tavataan soittaa.
Mutta siis kyllä: oli alastomuutta, oli sadismia, oli eritteitä ja voihkintaa, oli laukeamisia. Miksi se ei silti mun mielestä ollut pornoa? Tässä nimenomaisessa tapauksessa musta keskeisin erottaja oli kuvauksen tarkoitusperä: näiden kohtausten ei ollut tarkoituskaan kiihottaa. Ne loivat pikemminkin vaivaannuttavan tirkistelyn tunnun tavallaan vain dokumentoidessaan ihmisen parittelua, kliinisesti ja intohimotta. Se ei ollut yhtään viihdyttävää, eikä sitä katsottuaan tehnyt mieli raastaa seuralaisensa vaatteita pois hampaitaan apuna käyttäen.
Hyvä on, eihän pornokaan kaikkia kiihota; eihän oikeastaan edes ole olemassa mitään homogeenistä (tsihih, homo) kattokäsitettä nimeltä porno, jota voisi käsitellä edustamassa kaikkia kyseisen nimikkeen alalajeja (jotka eivät käsittääkseni suinkaan ole kaikki toisiinsa suoraan verrannollisia graafisuutensa, riettautensa tai oikeastaan yhtään minkään suhteen. Isot pojat on sanoneet niin). Jos nyt kuitenkin tässä oletetaan, hieman ylimalkaisesti ja yleistäen, että porno on tehty nimenomaan sukupuolisesti innostaviin tarkoituksiin, jää taiteeksi sitten periaatteessa kaikki se, jossa alastomuutta ja kenties yhdyntääkin on käytetty panemaan julki jotain ihan muuta. Sillä uskokaa tai älkää, mutta koska seksissä on livenäkin niin usein kyse oikeasti jostain ihan muusta kuin puhtaasta mielihyvän tuottamisesta ja saamisesta, niin sitä voidaan myös käyttää metaforana monelle seikalle ja siten riisua ne vaatteet kameran edessä ihan perustellusti ja oikeastaan aika puhtaasti (ja kaikki, jotka ovat nähneet Riisutun miehen ja siten Samuli "hymyillen kohti kahtasataa kiloa" Edelmannin alasti tarpeettoman monesti tietävät, että liian usein perusteluita on kenties unohdettu kuvausvaiheessa kertoa ja kysellä).
Toinen asia, mihin tässäkin elokuvassa kiinnitin huomiota, olivat tuskallisen pitkitetyt, pysähtyneet kamera-ajot, jotka mitä ilmeisimmin ovat tämän vuosikymmenen elokuvataiteelle samaa kuin epileptiset musiikkivideoleikkaukset ja käsivarakamera 1990-luvulla. Tällä kertaa spastisesti juuttuneen kameran valvovan silmän alle jäivät juuri nämä sänkyhommat; 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -leffassa se jo hieman vauvaa muistuttava verinen ja limainen sikiö siellä hotellin kylppärin kaakeleilla. Eastern Promisesissakin tätä käytettiin, muun muassa alun kaulan aukinyrhimiskohtauksessa. Miksi? Muistaakseni Katja Kallio sanoi jossain taannoisessa Imagen kolumnissaan juuri Eastern Promisesista, että moinen katsomaan pakottaminen ja kuvan jättäminen ikään kuin lojumaan kiireettä verkkokalvoille muuttavat katselukokemusta ja tavallaan etäännyttävät tapahtumat kontekstistaan - elokuva muuttuu Discovery Channelin luontodokumentiksi, jossa ihmispeto toimii ja tuhoaa. Musta se oli aika oivaltavasti sanottu, vaikken etäännyttämisestä ihan samaa mieltä olekaan.
Joka tapauksessa pitkät kuvat antavat sisällölleen ihan erityistä painoarvoa, eikä niillä tuolloin ole vähäisintäkään mahdollisuutta ohittaa saati pitää viihteenä. Aborteissa - etenkin laittomissa - kyse on ihmisenalun poistamisesta kohdusta; kaulan iho saattaa tylsän veitsen alla olla yllättävän sitkasta ja tuloksena on joka tapauksessa tahmeaa ja hanakasti pulppuilevaa verta; juuri tuommoisille rakastelevat ihmiset oikeasti näyttävät, kun ei kasvojen ilmeistä kykene kertomaan, onko kyseessä suunnaton tuska vaiko vaikeasti käsiteltävää suuruusluokkaa oleva mielihyvä.
Yksi leffasta mieltäni kaivamaan jäänyt teema oli ihmisten välinen luottamus sekä se, kannattaako ylipäänsä koskaan luottaa kehenkään. Siitä mä luulen, että mun pitää kuitenkin tehdä kokonaan oma bloggauksensa, koska sanottavaa on niin paljon, enkä mä halua rohkaista mun rönsyilevää kirjoitusminää yhtään enempää mammuttiteksteihin.
Sitten vielä eräs kenties yllättäväkin kannanotto, täysin omani: Ilkka Kanerva, olet surullinen runkkari.
Lust, Caution. Siinäpä eilisen ajatuksia ravistaneen elokuvakokemuksen nimi. Kuten kaikki leffa-arviointeja vähänkään seuraavat tietävät, kyseinen elokuva sisältää lukuisia rajuja ja erittäin autenttisesti kuvattuja rakastelukohtauksia (tosin mä en tätä muistanut eilisillan viihdykettä valitessani, mutta nähtyäni sen tulikin mieleeni, että olihan tästä jotain varoituksia jossain ehkä). Niitä katsoessani, penkissäni piinattuna kiemurrellessani tulin pohtineeksi, missä kulkee taiteen ja pornon raja. Teknisestihän kummassakin kuvauksessa ainakin tässä tapauksessa on kyse täsmälleen samasta asiasta, joskin kuvarajaukset vaihtelevat, eikä ilmeisesti 40-luvun puolivälin kiinattarilla ollut juuri tapana sheivata (edes kainaloitaan). Jynkyssä taustalla olisi kenties vielä soinut 70-luvun rasvainen funk, jota Pablo Francisco imitoi melko autenttisesti sketsissään Porno Music; Lust, Cautionissa taustamusaa ei näissä kohtauksissa juurikaan käytetty, tai sitten se oli sitä samaa hyytävän melankolista jousikamaa, jota tämänkaltaisissa leffoissa muutenkin tavataan soittaa.
Mutta siis kyllä: oli alastomuutta, oli sadismia, oli eritteitä ja voihkintaa, oli laukeamisia. Miksi se ei silti mun mielestä ollut pornoa? Tässä nimenomaisessa tapauksessa musta keskeisin erottaja oli kuvauksen tarkoitusperä: näiden kohtausten ei ollut tarkoituskaan kiihottaa. Ne loivat pikemminkin vaivaannuttavan tirkistelyn tunnun tavallaan vain dokumentoidessaan ihmisen parittelua, kliinisesti ja intohimotta. Se ei ollut yhtään viihdyttävää, eikä sitä katsottuaan tehnyt mieli raastaa seuralaisensa vaatteita pois hampaitaan apuna käyttäen.
Hyvä on, eihän pornokaan kaikkia kiihota; eihän oikeastaan edes ole olemassa mitään homogeenistä (tsihih, homo) kattokäsitettä nimeltä porno, jota voisi käsitellä edustamassa kaikkia kyseisen nimikkeen alalajeja (jotka eivät käsittääkseni suinkaan ole kaikki toisiinsa suoraan verrannollisia graafisuutensa, riettautensa tai oikeastaan yhtään minkään suhteen. Isot pojat on sanoneet niin). Jos nyt kuitenkin tässä oletetaan, hieman ylimalkaisesti ja yleistäen, että porno on tehty nimenomaan sukupuolisesti innostaviin tarkoituksiin, jää taiteeksi sitten periaatteessa kaikki se, jossa alastomuutta ja kenties yhdyntääkin on käytetty panemaan julki jotain ihan muuta. Sillä uskokaa tai älkää, mutta koska seksissä on livenäkin niin usein kyse oikeasti jostain ihan muusta kuin puhtaasta mielihyvän tuottamisesta ja saamisesta, niin sitä voidaan myös käyttää metaforana monelle seikalle ja siten riisua ne vaatteet kameran edessä ihan perustellusti ja oikeastaan aika puhtaasti (ja kaikki, jotka ovat nähneet Riisutun miehen ja siten Samuli "hymyillen kohti kahtasataa kiloa" Edelmannin alasti tarpeettoman monesti tietävät, että liian usein perusteluita on kenties unohdettu kuvausvaiheessa kertoa ja kysellä).
Toinen asia, mihin tässäkin elokuvassa kiinnitin huomiota, olivat tuskallisen pitkitetyt, pysähtyneet kamera-ajot, jotka mitä ilmeisimmin ovat tämän vuosikymmenen elokuvataiteelle samaa kuin epileptiset musiikkivideoleikkaukset ja käsivarakamera 1990-luvulla. Tällä kertaa spastisesti juuttuneen kameran valvovan silmän alle jäivät juuri nämä sänkyhommat; 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää -leffassa se jo hieman vauvaa muistuttava verinen ja limainen sikiö siellä hotellin kylppärin kaakeleilla. Eastern Promisesissakin tätä käytettiin, muun muassa alun kaulan aukinyrhimiskohtauksessa. Miksi? Muistaakseni Katja Kallio sanoi jossain taannoisessa Imagen kolumnissaan juuri Eastern Promisesista, että moinen katsomaan pakottaminen ja kuvan jättäminen ikään kuin lojumaan kiireettä verkkokalvoille muuttavat katselukokemusta ja tavallaan etäännyttävät tapahtumat kontekstistaan - elokuva muuttuu Discovery Channelin luontodokumentiksi, jossa ihmispeto toimii ja tuhoaa. Musta se oli aika oivaltavasti sanottu, vaikken etäännyttämisestä ihan samaa mieltä olekaan.
Joka tapauksessa pitkät kuvat antavat sisällölleen ihan erityistä painoarvoa, eikä niillä tuolloin ole vähäisintäkään mahdollisuutta ohittaa saati pitää viihteenä. Aborteissa - etenkin laittomissa - kyse on ihmisenalun poistamisesta kohdusta; kaulan iho saattaa tylsän veitsen alla olla yllättävän sitkasta ja tuloksena on joka tapauksessa tahmeaa ja hanakasti pulppuilevaa verta; juuri tuommoisille rakastelevat ihmiset oikeasti näyttävät, kun ei kasvojen ilmeistä kykene kertomaan, onko kyseessä suunnaton tuska vaiko vaikeasti käsiteltävää suuruusluokkaa oleva mielihyvä.
Yksi leffasta mieltäni kaivamaan jäänyt teema oli ihmisten välinen luottamus sekä se, kannattaako ylipäänsä koskaan luottaa kehenkään. Siitä mä luulen, että mun pitää kuitenkin tehdä kokonaan oma bloggauksensa, koska sanottavaa on niin paljon, enkä mä halua rohkaista mun rönsyilevää kirjoitusminää yhtään enempää mammuttiteksteihin.
Sitten vielä eräs kenties yllättäväkin kannanotto, täysin omani: Ilkka Kanerva, olet surullinen runkkari.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Crazy little daisy
Välillä tekee ihan kamalasti mieli jotain tiettyä ruokaa, esimerkiksi kevätkääryleitä. On kuitenkin jokin este tämän mieliteon toteuttamiselle: kireä dieetti tai budjetti tai vaikkapa huonosti varusteltu lähikauppa. Tietää, että nälän kykenee sammuttamaan ja pitämään loitolla myös vaikkapa nakeilla ja perunasalaatilla, ja niihin sitten lopulta pakon edessä tai rationaalisuuden nimissä tyytyykin. Tuleekin ihan kylläiseksi eikä periaatteessa jää mitään vaille, mutta kuitenkin... Ajatuskin kevätkääryleistä herauttaa veden kielelle, eikä mikään muu ruoka pysty tuottamaan samaa tunnetta saati korvaamaan sitä.
Pahinta tämä on silloin, kun kyseessä on pitkäaikainen rakkaus syystä tai muusta alati saavuttamattomaan ruokalajiin. Sillon saattaa toivoa, ettei olisi koskaan laittanut suuhunsa sitä ensimmäistä palasta, sillä silloin sitä ei olisi osannut kaivatakaan. Kun ei kykene unohtamaankaan. Jos oon rehellinen, niin kyllä on ikävä! Mitä jos siitä ei pääsekään koskaan irti? Jos ei koskaan enää haluakaan syödä mitään muuta?
Kävin katsomassa jälleen yhden elokuvallisen helmen. Sen nimi on Juno ja se voitti taannoin Oscarin alkuperäiskäsikirjoituksesta. Se edustaa huumoriltaan ja joltain viistolta maailmankatsomukseltaan tai kenties tunnelmaltaan samanlaista mielettömän absurdia nenäkkyyttä kuin elokuvissa Garden State, Running with Scissors, Little Miss Sunshine tai I Heart Huckabees. Siihen sopivat määreet sydämellinen, oivaltava, kurkkuakuristava ja elinvoimainen; se ei ole vähääkään makeileva, kosiskeleva, falski tai saarnaava. Lisäksi sen perheen adoptoimaksi mä todella haluaisin, jos jonkin.
Mä en keksi ketään, jonka ei olisi syytä nähdä sitä. Menkää. Menkää jo!
Televisiosarjaa 30 Rock on vuolaasti suitsutettu joka mediassa. Sen piti olla älykäs ja tuore satiiri television tekemisestä; Jenkeissä se on kuulemma älykköpiirien ehdoton suosikki. Mun mielestä ei kuitenkaan ole erityisen tuoretta, että jaksojen huumori syntyy lähinnä arrogantista ja ignorantista keski-ikäisestä turpeasta miespomosta, johtavassa asemassa olevan naisen vanhapiikuudesta, hännystelevästä ja sosiaalisesti erityisen estyneestä respan pojasta sekä mielenterveysongelmista kärsivästä ja liikaa hasaa kärytelleestä mustasta koomikosta. Lisäksi mä todella toivon - ja oikeasti uskonkin, oikeasti - että Tina Feyn lahjat ovat pikemminkin käsikirjoittamisessa kuin näyttelemisessä.
Mä luulin että hallitsen tän
mun mielen ja mun elämän
Joo, mä luulin että sinä ja hän
jäätte unohduksiin
mut se ei olekaan niin
- Maija Vilkkumaa: Se ei olekaan niin
Pahinta tämä on silloin, kun kyseessä on pitkäaikainen rakkaus syystä tai muusta alati saavuttamattomaan ruokalajiin. Sillon saattaa toivoa, ettei olisi koskaan laittanut suuhunsa sitä ensimmäistä palasta, sillä silloin sitä ei olisi osannut kaivatakaan. Kun ei kykene unohtamaankaan. Jos oon rehellinen, niin kyllä on ikävä! Mitä jos siitä ei pääsekään koskaan irti? Jos ei koskaan enää haluakaan syödä mitään muuta?
Kävin katsomassa jälleen yhden elokuvallisen helmen. Sen nimi on Juno ja se voitti taannoin Oscarin alkuperäiskäsikirjoituksesta. Se edustaa huumoriltaan ja joltain viistolta maailmankatsomukseltaan tai kenties tunnelmaltaan samanlaista mielettömän absurdia nenäkkyyttä kuin elokuvissa Garden State, Running with Scissors, Little Miss Sunshine tai I Heart Huckabees. Siihen sopivat määreet sydämellinen, oivaltava, kurkkuakuristava ja elinvoimainen; se ei ole vähääkään makeileva, kosiskeleva, falski tai saarnaava. Lisäksi sen perheen adoptoimaksi mä todella haluaisin, jos jonkin.
Mä en keksi ketään, jonka ei olisi syytä nähdä sitä. Menkää. Menkää jo!
Televisiosarjaa 30 Rock on vuolaasti suitsutettu joka mediassa. Sen piti olla älykäs ja tuore satiiri television tekemisestä; Jenkeissä se on kuulemma älykköpiirien ehdoton suosikki. Mun mielestä ei kuitenkaan ole erityisen tuoretta, että jaksojen huumori syntyy lähinnä arrogantista ja ignorantista keski-ikäisestä turpeasta miespomosta, johtavassa asemassa olevan naisen vanhapiikuudesta, hännystelevästä ja sosiaalisesti erityisen estyneestä respan pojasta sekä mielenterveysongelmista kärsivästä ja liikaa hasaa kärytelleestä mustasta koomikosta. Lisäksi mä todella toivon - ja oikeasti uskonkin, oikeasti - että Tina Feyn lahjat ovat pikemminkin käsikirjoittamisessa kuin näyttelemisessä.
Mä luulin että hallitsen tän
mun mielen ja mun elämän
Joo, mä luulin että sinä ja hän
jäätte unohduksiin
mut se ei olekaan niin
- Maija Vilkkumaa: Se ei olekaan niin
perjantai 7. maaliskuuta 2008
Dreamtheater
"Joka uniinsa uskoo, se varjoaan pelkää", tiesi vanha kansa meitä kerettiläisiä ohjeistaa. Onneksi nykyään meillä on Freud ja Unien tulkinta eikä enää siis tarvitse arvuutella: kaikki liittyy kuitenkin seksiin ja peniskateuteen sekä latenttivaiheeseen.
Mä näin viime yönä kerrassaan monimutkaista ja polveilevaa, mutta kuitenkin selkeästi jatkuvajuonista unta. Koska sen tapahtumat ovat kutakuinkin ihmiskielellä kuvailtavissa sekä siten arkijärjellä hahmotettavissa, mä ajattelin nyt ilahduttaa teitä kertomalla sen. Muihin tämän viikon hulluihin uniin pääsee skippaamalla katkoviivojen väliin aitaamani osion.
----------------------------------------------------------------------------------
Unessa elettiin selvästikin melkein reaaliajassa, sillä siinä mulla oli treffit Lempipojan kanssa tänään kello 19, kuten oikeastikin on. Mä olen jossain, ennen tätä ajankohtaa tekemässä jotain, kun paikalle syöksyy tulenpalavan raivokas Turisti. Se sähisee ja sylkee salamoita ja tulikiveä karjuessaan, että sen mies (joka unessa näyttää Gallerian Missinglinkille) on pettänyt sitä mun kanssa. Mä olen aivan hämilläni, totean miehen olevan kyllä verkosta tuttu, mutta että koskaan en ole häntä livenä tavannut saati että olisimme harjoittaneet keskenämme jotain epäsiveellisyyksiä kenenkään selän takana.
Raivotar ei kuitenkaan usko, vaan syytää lisää raskauttavia asianhaaroja, todisteita sekä uhkauksia, minkä seurauksena minä katson parhaaksi pyrkiä pakoon. Tällä välin Turisti on kuitenkin saanut seurakseen jonkun randomapumiehen sekä oman petturimiehensä (joka edelleen näyttää Missinglinkille), joista jommallakummalla on lamautinpyssy. Siitä ammuttu hermomyrkkynuoli osuu minuun, vaikeuttaen sekä etenemistäni että puhettani suuresti; tästä huolimatta koetan urheasti raahautua matkan varrella sopivasti sijaitsevaan hienoon, kansasta täyttyneeseen ravintolaan ja huutaa jo kovin vaivalloisesti kulkevalla äänelläni, että "SOITTAKAA 112, MUT ON HUUMATTU!". Avunhuutooni reagoidaan lähinnä kulmakarvoja kohottamalla sekä sormea ohimolla pyörittämällä, ja niinpä takaa-ajajani saavat minut satimeen.
Minut pakotetaan auton takakonttiin, joka kaikeksi onneksi on ensin varsin tilava ja muuttuu sitten hetken matkattuamme purjeveneen kajuutaksi. Seurakseni päästetään kiduttavan pahalle haiseva ja kasvojani hysteerisesti nuolemaan pyrkivä suomenpystykorvan näköinen koira, jota työnnän tuskastuneena pois päältäni seuraavat hetket.
Yhtäkkiä ymmärrän katsoa kelloa: se on 19.10! Alan miltei itkien pyytää puhelinta käyttööni, minun pitäisi ilmoittaa treffiseuralaiselleni, etten suinkaan ole tehnyt ohareita, vaan estynyt kidnappauksen vuoksi. Kuin ihmeen kaupalla kaappaajani heltyvät ja ojentavat minulle oman puhelimeni, jolla puhelun saan suorittaa. Puheluuni vastaa katkera ja hyvin penseä mies, joka ei suostu hahmottamaan asioiden tolaa, vaan käsittää minut toistuvasti väärin ja antaa ymmärtää meidän juttumme olevan ohitse.
Puhelun loputtua herään ajatukseen: pitikö mun nyt taas pilata tämäkin?
----------------------------------------------------------------------------------
Tulkintoja mulla itselläni on toki useita, ensimmäiset niistä muodostuivat välittömästi, kun olin lakannut huohottamasta kauhuissani ja ymmärtänyt kyseessä olleen unen. Musta olisi vain mielenkiintoista tietää, mistä tämä kaikki oikein kumpuaa: ja vielä värikuvissa!
Muut tämän viikon uneni tuskin kalpenevat kuvatun rinnalla. Viikon alussa näin unta entisestä työkaveristani, jolla oli töissä mukanaan eräänlainen puinen salkku. Salkkupa muuttuikin avatessa kummitusjunaksi, johon minut väkipakolla työnnettiin ja jossa istuin kauhun kivettämänä silmät kiinni ajatellen, miten hukkaan koko ajelu menee jos en uskalla edes katsoa.
Tämän jälkeisenä yönä uni loppui siten, että minä ja joku identifioimaton, suurikokoinen mies olimme ikään kuin teatterin näyttämöllä, yleisön ympäröimänä mutta kuitenkin kahden. Mä makasin pää sen sylissä ja mulla oli uskomattoman turvallinen olla; me keskusteltiin joidenkin sähköreleiden vaihtamisesta ja siitä, miten edellinen kuorma niitä oli ollut luokattoman huono, sillä joka toisen releen oli saanut heittää suoraa päätä menemään. Ja se on kyllä liikaa.
Seuraava uni sisälsi jo hieman kyseenalaista erotiikkaakin. Tässä unessa minä, Mandoliini ja Panu olimme ilmeisesti menossa jonkinlaisiin juhliin kolmin; olimme samassa asunnossa ja jokaisen piti käydä suihkussa. Tarjosin Panulle mahdollisuutta mennä ensimmäisenä, johon hän totesi, ettei ole tottunut käymään suihkussa yksin ja että voisimmeko mennä kaikki kolme yhtaikaa. Minä ja Mandoliini kieltäydyimme mitä kohteliaimmin, ja saimme kuin saimmekin vastahakoisen Panun ylipuhutuksi suihkuun. Kahden jäätyämme minä muitta mutkitta vedin Mandoliinilta niin sanotusti kuivat, ihan kylmän intohimottomasti ja - etten sanoisi - irinapalminomaisesti. Wham bam thank you mam!
Mitähän mulle oikein on tapahtumassa?
Mä näin viime yönä kerrassaan monimutkaista ja polveilevaa, mutta kuitenkin selkeästi jatkuvajuonista unta. Koska sen tapahtumat ovat kutakuinkin ihmiskielellä kuvailtavissa sekä siten arkijärjellä hahmotettavissa, mä ajattelin nyt ilahduttaa teitä kertomalla sen. Muihin tämän viikon hulluihin uniin pääsee skippaamalla katkoviivojen väliin aitaamani osion.
----------------------------------------------------------------------------------
Unessa elettiin selvästikin melkein reaaliajassa, sillä siinä mulla oli treffit Lempipojan kanssa tänään kello 19, kuten oikeastikin on. Mä olen jossain, ennen tätä ajankohtaa tekemässä jotain, kun paikalle syöksyy tulenpalavan raivokas Turisti. Se sähisee ja sylkee salamoita ja tulikiveä karjuessaan, että sen mies (joka unessa näyttää Gallerian Missinglinkille) on pettänyt sitä mun kanssa. Mä olen aivan hämilläni, totean miehen olevan kyllä verkosta tuttu, mutta että koskaan en ole häntä livenä tavannut saati että olisimme harjoittaneet keskenämme jotain epäsiveellisyyksiä kenenkään selän takana.
Raivotar ei kuitenkaan usko, vaan syytää lisää raskauttavia asianhaaroja, todisteita sekä uhkauksia, minkä seurauksena minä katson parhaaksi pyrkiä pakoon. Tällä välin Turisti on kuitenkin saanut seurakseen jonkun randomapumiehen sekä oman petturimiehensä (joka edelleen näyttää Missinglinkille), joista jommallakummalla on lamautinpyssy. Siitä ammuttu hermomyrkkynuoli osuu minuun, vaikeuttaen sekä etenemistäni että puhettani suuresti; tästä huolimatta koetan urheasti raahautua matkan varrella sopivasti sijaitsevaan hienoon, kansasta täyttyneeseen ravintolaan ja huutaa jo kovin vaivalloisesti kulkevalla äänelläni, että "SOITTAKAA 112, MUT ON HUUMATTU!". Avunhuutooni reagoidaan lähinnä kulmakarvoja kohottamalla sekä sormea ohimolla pyörittämällä, ja niinpä takaa-ajajani saavat minut satimeen.
Minut pakotetaan auton takakonttiin, joka kaikeksi onneksi on ensin varsin tilava ja muuttuu sitten hetken matkattuamme purjeveneen kajuutaksi. Seurakseni päästetään kiduttavan pahalle haiseva ja kasvojani hysteerisesti nuolemaan pyrkivä suomenpystykorvan näköinen koira, jota työnnän tuskastuneena pois päältäni seuraavat hetket.
Yhtäkkiä ymmärrän katsoa kelloa: se on 19.10! Alan miltei itkien pyytää puhelinta käyttööni, minun pitäisi ilmoittaa treffiseuralaiselleni, etten suinkaan ole tehnyt ohareita, vaan estynyt kidnappauksen vuoksi. Kuin ihmeen kaupalla kaappaajani heltyvät ja ojentavat minulle oman puhelimeni, jolla puhelun saan suorittaa. Puheluuni vastaa katkera ja hyvin penseä mies, joka ei suostu hahmottamaan asioiden tolaa, vaan käsittää minut toistuvasti väärin ja antaa ymmärtää meidän juttumme olevan ohitse.
Puhelun loputtua herään ajatukseen: pitikö mun nyt taas pilata tämäkin?
----------------------------------------------------------------------------------
Tulkintoja mulla itselläni on toki useita, ensimmäiset niistä muodostuivat välittömästi, kun olin lakannut huohottamasta kauhuissani ja ymmärtänyt kyseessä olleen unen. Musta olisi vain mielenkiintoista tietää, mistä tämä kaikki oikein kumpuaa: ja vielä värikuvissa!
Muut tämän viikon uneni tuskin kalpenevat kuvatun rinnalla. Viikon alussa näin unta entisestä työkaveristani, jolla oli töissä mukanaan eräänlainen puinen salkku. Salkkupa muuttuikin avatessa kummitusjunaksi, johon minut väkipakolla työnnettiin ja jossa istuin kauhun kivettämänä silmät kiinni ajatellen, miten hukkaan koko ajelu menee jos en uskalla edes katsoa.
Tämän jälkeisenä yönä uni loppui siten, että minä ja joku identifioimaton, suurikokoinen mies olimme ikään kuin teatterin näyttämöllä, yleisön ympäröimänä mutta kuitenkin kahden. Mä makasin pää sen sylissä ja mulla oli uskomattoman turvallinen olla; me keskusteltiin joidenkin sähköreleiden vaihtamisesta ja siitä, miten edellinen kuorma niitä oli ollut luokattoman huono, sillä joka toisen releen oli saanut heittää suoraa päätä menemään. Ja se on kyllä liikaa.
Seuraava uni sisälsi jo hieman kyseenalaista erotiikkaakin. Tässä unessa minä, Mandoliini ja Panu olimme ilmeisesti menossa jonkinlaisiin juhliin kolmin; olimme samassa asunnossa ja jokaisen piti käydä suihkussa. Tarjosin Panulle mahdollisuutta mennä ensimmäisenä, johon hän totesi, ettei ole tottunut käymään suihkussa yksin ja että voisimmeko mennä kaikki kolme yhtaikaa. Minä ja Mandoliini kieltäydyimme mitä kohteliaimmin, ja saimme kuin saimmekin vastahakoisen Panun ylipuhutuksi suihkuun. Kahden jäätyämme minä muitta mutkitta vedin Mandoliinilta niin sanotusti kuivat, ihan kylmän intohimottomasti ja - etten sanoisi - irinapalminomaisesti. Wham bam thank you mam!
Mitähän mulle oikein on tapahtumassa?
torstai 6. maaliskuuta 2008
Don't hijack a Ferrari if you don't know how to drive
Tänään olen ajatellut muun muassa seuraavaa:
- Toisinaan, tiettyjen asioiden perään haikailtuaan on kovin terveellistä kohdata näitä asioita tosielämässäkin. Muistaa taas, miksi oikeestaan se on parempi näin. Paljon parempi.
- Miten on tiettyjä ominaisuuksia, joita ei kukaan kykene keneenkään istuttamaan. Niitä ei imetä äidinmaidosta eivätkä ne tule selkäytimestä. Niitä joko on tai sitten niitä ei ole, ja se siitä.
- Mun naapurit lopettivat ilmeisen hätääntyneinä hetkeksi sisätupakointinsa, kun mä kävin eräs aamu sujauttamassa niiden postiluukusta lapun, jossa kohteliaasti ja ystävällisesti, joskin napakasti ja juonikkaasti huomautin tästä havaitsemastani epäkohdasta ja pohdin jatkotoimenpiteiden mahdollisuutta ja tarvetta. Nyt ne ovat ilmeisesti rohkaistuneet uudelleen, mutta vain yötupakoinnin osalta. Mä salaa toivon, että ne joskus vähän sammuisivat sänkyynsä ja heräisivät juuri, kun liekki suutelee jalkapohjaa. Tietenkin niin, ettei ketään muita tarvitsisi vaivata, esim. minua naapurin ja pelastajia, no, pelastajien ominaisuudessa. Jospa ne siitä järkkyisivät sen verran, että vaikka lopettaisivat koko touhun. Tai sitten niitten jalkapohja tosiaan vioittuisi niin pahasti, etteivät ne enää pääsisi kiipeämään tuuletusparvekkeelle savukkeelleen ja sitten niiden olisi välttämätöntä hinuttaa sen keittiöflektin alla. Toisinaan kyse on sekunneista.
- Istuessani tänään Hämähäkkipojan vieressä autossa mun oli vaikea muistaa, miksi olin siihen pikkuisen ihastunut vielä loppusyksystä. Koska se ei luvalla sanoen ole kovinkaan miehekäs ja voin elävästi kuvitella, että suhteessa se on juuri sellaista nokkiinsa ottavaa ja kohtelua vaativaa migreenityyppiä. Sitä tyyppiä, jota mun mielestä yhdenkään ihmisen, mutta etenkään miehen ei tulisi koskaan, ikinä, milloinkaan, missään olosuhteissa edustaa. Ei pidä ymmärtää väärin, loistotyyppi se on edelleen ja sitä paitsi oikeasti mallin näköinen. Ja lisäksi musta on kiva, että mä olen viime kerrat kiivennyt huomattavasti sitä taitavammin. Pikkusielu kun olen.
- Miten ihmisten välisestä kanssakäymisestä häviää täysin kaikki ylenmääräinen kontrollointi ja tikahtelu, kun niiden välissä ollut lataus syystä tai muusta purkautuu ja katoaa.
Toisissa tapauksissa tämä johtaa oikean ystävyyden syntyyn, pakottomaan ja viihtyisään yhdessäoloon, sellaiseen toiselle tasolle kohonneeseen välittämiseen.
Toisissa tapauksissa seurauksena on kaikenlaisen yhteydenpidon näivettyminen, ehkä jopa seuran välttely ja yleinen vaivaantuneisuus tai vastaavasti yhdentekevyys.
- Kenelle mä soitan, kun joku tai jokin on saanut mut hieman suunniltani? Ennen soitin suoraan Reinolle; nyt mulla on sitäkin parempi ensiosoite.
Sitä paitsi huomenna on taas perjantai ja edessä on kokonainen viikonloppu täynnä kiireettömyyttä, mukavia juttuja ja loistotapahtumia sekä huikeaa seuraa.
- Nyt vois olla vähän aikaa juuri näin. Täsmälleen näin.
Tai ehkä pidempäänkin, kuka tietää.
- Toisinaan, tiettyjen asioiden perään haikailtuaan on kovin terveellistä kohdata näitä asioita tosielämässäkin. Muistaa taas, miksi oikeestaan se on parempi näin. Paljon parempi.
- Miten on tiettyjä ominaisuuksia, joita ei kukaan kykene keneenkään istuttamaan. Niitä ei imetä äidinmaidosta eivätkä ne tule selkäytimestä. Niitä joko on tai sitten niitä ei ole, ja se siitä.
- Mun naapurit lopettivat ilmeisen hätääntyneinä hetkeksi sisätupakointinsa, kun mä kävin eräs aamu sujauttamassa niiden postiluukusta lapun, jossa kohteliaasti ja ystävällisesti, joskin napakasti ja juonikkaasti huomautin tästä havaitsemastani epäkohdasta ja pohdin jatkotoimenpiteiden mahdollisuutta ja tarvetta. Nyt ne ovat ilmeisesti rohkaistuneet uudelleen, mutta vain yötupakoinnin osalta. Mä salaa toivon, että ne joskus vähän sammuisivat sänkyynsä ja heräisivät juuri, kun liekki suutelee jalkapohjaa. Tietenkin niin, ettei ketään muita tarvitsisi vaivata, esim. minua naapurin ja pelastajia, no, pelastajien ominaisuudessa. Jospa ne siitä järkkyisivät sen verran, että vaikka lopettaisivat koko touhun. Tai sitten niitten jalkapohja tosiaan vioittuisi niin pahasti, etteivät ne enää pääsisi kiipeämään tuuletusparvekkeelle savukkeelleen ja sitten niiden olisi välttämätöntä hinuttaa sen keittiöflektin alla. Toisinaan kyse on sekunneista.
- Istuessani tänään Hämähäkkipojan vieressä autossa mun oli vaikea muistaa, miksi olin siihen pikkuisen ihastunut vielä loppusyksystä. Koska se ei luvalla sanoen ole kovinkaan miehekäs ja voin elävästi kuvitella, että suhteessa se on juuri sellaista nokkiinsa ottavaa ja kohtelua vaativaa migreenityyppiä. Sitä tyyppiä, jota mun mielestä yhdenkään ihmisen, mutta etenkään miehen ei tulisi koskaan, ikinä, milloinkaan, missään olosuhteissa edustaa. Ei pidä ymmärtää väärin, loistotyyppi se on edelleen ja sitä paitsi oikeasti mallin näköinen. Ja lisäksi musta on kiva, että mä olen viime kerrat kiivennyt huomattavasti sitä taitavammin. Pikkusielu kun olen.
- Miten ihmisten välisestä kanssakäymisestä häviää täysin kaikki ylenmääräinen kontrollointi ja tikahtelu, kun niiden välissä ollut lataus syystä tai muusta purkautuu ja katoaa.
Toisissa tapauksissa tämä johtaa oikean ystävyyden syntyyn, pakottomaan ja viihtyisään yhdessäoloon, sellaiseen toiselle tasolle kohonneeseen välittämiseen.
Toisissa tapauksissa seurauksena on kaikenlaisen yhteydenpidon näivettyminen, ehkä jopa seuran välttely ja yleinen vaivaantuneisuus tai vastaavasti yhdentekevyys.
- Kenelle mä soitan, kun joku tai jokin on saanut mut hieman suunniltani? Ennen soitin suoraan Reinolle; nyt mulla on sitäkin parempi ensiosoite.
Sitä paitsi huomenna on taas perjantai ja edessä on kokonainen viikonloppu täynnä kiireettömyyttä, mukavia juttuja ja loistotapahtumia sekä huikeaa seuraa.
- Nyt vois olla vähän aikaa juuri näin. Täsmälleen näin.
Tai ehkä pidempäänkin, kuka tietää.
tiistai 4. maaliskuuta 2008
We all deserve to DIE!
Kas, mä olin varma että tänne verkkoon olisi uinut tuoretta kalaa, että uutta sisältöä olisi tulvinut joka blogiin ja että maailma olisi muutenkin totaalisti toisin päin kuin aamulla, mun oman koneen pykiessä ja netin kurnuttaessa Bart Simpsonin limumukin lailla. Mikä sillä on??! Miksi Welho ei tee mitään, tai kukaan muukaan, esim. valituspäällikkö? Missä on oikeus, missä vääryys? Mä alan ihan just soitella kaikille entisillekin mikrotuille, sillä Mierolaista lainatakseni minulla sulaa kohta laatikko. Oikeasti, tietokoneen tai minkä tahansa nykyaikaisen "apuvälineen" käydessä poikkiteloin ilman mitään näkyvää syytä (tai no, myös silloin kun se syy paistaa mua suoraan silmään) mä kykenen sekunnin sadasosassa ymmärtämään kaikkea tähän maailmaan kätkeytyvää ja missä tahansa esiin purskahtelevaa road ragea, silmitöntä ja irrationaaliselta vaikuttavaa väkivaltaa sekä Quentin Tarantinon elokuvia. Mä tunnen niin infernaalista, epätoivoista ja syövyttävää raivoa, että haluan vain tempaista kyseisen vehkeen ikkunasta pihalle, sitten juosta sen perään, piestä sitä vasaralla, Danten Jumalaisella näytelmällä sekä kulmahampaillani ja lopuksi vielä hyppiä sen päällä. Stilettikoroilla. Miksi juuri minä!
Tämä ei kuitenkaan ollut tämän merkinnän pihvi - tuo verisyydessään ja syvässä alkukantaisuudessaan ylen makaaberi ja tähän bloggaukseen perin osuva lihaisa kappale. Mä nimittäin olin äsken näkemässä Sweeney Toddin, siitä hurme ja tahmea kelmu merkintäni pinnalla.
Itse elokuvasta sen verran, että Tim Burton tuntee kyllä Burtoninsa; Johnnylla on edelleen varsin hienopiirteiset, ilmeikkäät ja luvattoman symmetriset kasvot, jotka tosin - täytyy valittaen todeta - taipuvat harmillisen usein keskimäärin kolmeen eri ilmeeseen, joista jokainen on eri asteinen mollotus, muljotus tai naaman lohkeaminen diabolisen sekapäiseen virnistykseen; musta on aivan käsittämätöntä ja vähän kohtuutonta, että kaunis ihminen ja loistokas näyttelijä osaa vielä kaiken muun lisäksi laulaakin ihan kelvollisesti; että noita melodioita tulkitakseen pitää olla jo melko musikaalinen tai sitten imitaatiovirtuoosi, ja että siitä pikkupojasta (Ed Sanders, tule niin annan sinulle rakastavan kodin puhtaasta maasta, luonnonmukaisen ja vaitonaisen kansan keskeltä!) tulee vielä jotakin isoa, sanokaa mun sanoneen.
Teatterista poistuessamme mä luonnollisesti odotin esimerkiksi hissiin astuessani sen lattian olevan verellä valeltu ja kalmaisen harmaa: mut on helppo huijata hiukan pois tästä todellisuudesta. Tämän havaittuaan mun seuralaiseni käyttikin ovelasti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi tekemään hullun miehen naamoja sekä sellaista hyydyttävää mielipuolen naurua parkkihallin täydeltä. Tuommoisesta mä menen aivan tolaltani, johonkin ala-asteikäisen loogiin enkä uskalla enää pitää silmiä auki. Yleensä mä alan myös huutaa aika läpitunkevasti osapuilleen noilla kohdin ja saatan ryhtyä tekemään hätääntyneitä mutta laaja-alaisia vastahyökkäyksiä, joissa usein jotakuta sattuu. Naamaan tavallisesti. I'm just that cute. Onneksi odottamatta hätiin astuneet italialaiset liikemiehet katkaisivat tosielämän väkivaltaisuudet alkuunsa.
Olin tänään myös ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen hammaslääkärillä ja arvatkaas mitä! Reikiä nolla! Eikä muutenkaan juuri mitään vikaa missään kohden purukalustoa. Opin myös Pepsodent Xylitolin olevan testivoittaja (mikä lehti julkaisee suuhygienian kuluttajavertailuja? Orthodontists Quarterly? SevenTeeth?) hammastahnojen sarjassa, sekä hampaiden eri pintojen oikean harjausjärjestyksen. Kannatti herätä tänäkin aamuna.
Ja vielä huolestuneille tiedoksi: ei ahdista yhtään! Juuri nyt. Kun malttaiskin elää täsmälleen näin: nyt eikä yhtään pidemmälle. Hymymaaman haluan tähän vielä laittaa ja laitankin :)
Tämä ei kuitenkaan ollut tämän merkinnän pihvi - tuo verisyydessään ja syvässä alkukantaisuudessaan ylen makaaberi ja tähän bloggaukseen perin osuva lihaisa kappale. Mä nimittäin olin äsken näkemässä Sweeney Toddin, siitä hurme ja tahmea kelmu merkintäni pinnalla.
Itse elokuvasta sen verran, että Tim Burton tuntee kyllä Burtoninsa; Johnnylla on edelleen varsin hienopiirteiset, ilmeikkäät ja luvattoman symmetriset kasvot, jotka tosin - täytyy valittaen todeta - taipuvat harmillisen usein keskimäärin kolmeen eri ilmeeseen, joista jokainen on eri asteinen mollotus, muljotus tai naaman lohkeaminen diabolisen sekapäiseen virnistykseen; musta on aivan käsittämätöntä ja vähän kohtuutonta, että kaunis ihminen ja loistokas näyttelijä osaa vielä kaiken muun lisäksi laulaakin ihan kelvollisesti; että noita melodioita tulkitakseen pitää olla jo melko musikaalinen tai sitten imitaatiovirtuoosi, ja että siitä pikkupojasta (Ed Sanders, tule niin annan sinulle rakastavan kodin puhtaasta maasta, luonnonmukaisen ja vaitonaisen kansan keskeltä!) tulee vielä jotakin isoa, sanokaa mun sanoneen.
Teatterista poistuessamme mä luonnollisesti odotin esimerkiksi hissiin astuessani sen lattian olevan verellä valeltu ja kalmaisen harmaa: mut on helppo huijata hiukan pois tästä todellisuudesta. Tämän havaittuaan mun seuralaiseni käyttikin ovelasti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi tekemään hullun miehen naamoja sekä sellaista hyydyttävää mielipuolen naurua parkkihallin täydeltä. Tuommoisesta mä menen aivan tolaltani, johonkin ala-asteikäisen loogiin enkä uskalla enää pitää silmiä auki. Yleensä mä alan myös huutaa aika läpitunkevasti osapuilleen noilla kohdin ja saatan ryhtyä tekemään hätääntyneitä mutta laaja-alaisia vastahyökkäyksiä, joissa usein jotakuta sattuu. Naamaan tavallisesti. I'm just that cute. Onneksi odottamatta hätiin astuneet italialaiset liikemiehet katkaisivat tosielämän väkivaltaisuudet alkuunsa.
Olin tänään myös ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen hammaslääkärillä ja arvatkaas mitä! Reikiä nolla! Eikä muutenkaan juuri mitään vikaa missään kohden purukalustoa. Opin myös Pepsodent Xylitolin olevan testivoittaja (mikä lehti julkaisee suuhygienian kuluttajavertailuja? Orthodontists Quarterly? SevenTeeth?) hammastahnojen sarjassa, sekä hampaiden eri pintojen oikean harjausjärjestyksen. Kannatti herätä tänäkin aamuna.
Ja vielä huolestuneille tiedoksi: ei ahdista yhtään! Juuri nyt. Kun malttaiskin elää täsmälleen näin: nyt eikä yhtään pidemmälle. Hymymaaman haluan tähän vielä laittaa ja laitankin :)
maanantai 3. maaliskuuta 2008
Neurotic to the bone, no doubt about it
Inspiraation tähän bloggaukseen löysin paitsi Nuun terävästä otsikoinnista ja erityisen osuvasta tekstistä myöskin eräistä elämäni varrella vastaan tulleista sattumuksista. Mä olen varmasti asenteellinen, aika taatusti defensiivinen ja melkoisen yliherkkä tämänkaltaiselle; siksi tekstikin saattaa olla hieman kirpeää. En kuitenkaan pyydä sitä anteeksi etukäteen enkä jälkeenkäänpäin, ainakaan luullakseni, sillä näin mä oikeasti tämän asian näen ja tällaiselle se tuntuu.
Mun on hyvin vaikea sietää sellaista poislukemista, joka tehdään yhden, jonkin itse valitsemattoman piirteen perusteella. Vähän siten kuin kuulin eräälle ystävälleni käyneen: tämän läheinen ja monen vuoden takainen ystävä oli suunnattomaksi surukseen saanut keskenmenon, minkä seurauksena hän oli katkonut välinsä kaikkiin perheellisiin ja lapsiahankkineisiin ystäviinsä.
Mun mielestä moinen on vähän anteeksiantamatonta. Mä en mitenkään pyri väheksymään tuskaa, josta mulla ei mitenkään voi olla minkäänlaista aavistusta: toivotun, halutun ja jo alkutaipaleelle saadun lapsenaihion menettämisestä koituvaa kipua. Mä ymmärrän, että näiden perheellisten ystävien näkeminen niiden terveiden ja ehjien rakkauden hedelmien ympäröimänä saattaa moisen jälkeen olla kovin ahdistavaa ja jopa niin rankkaa, että vaatii etäisyyden ottamista toipumisen ajaksi.
Mun mielestä on vain vähän kohtuutonta poistaa ennen niin kovin tärkeitä ihmisiä elämästään vain sen vuoksi, että niillä on jotain, jota itse olisi kiihkeästi halunnut ja melkein saanutkin ja joka sitten julmasti (mutta luonnonmukaisesti) on riistetty pois jostain järjellä selittämättömästä syystä.
Mä en myöskään oikein tahdo sulattaa sellaista laajalle levinnyttä siviilisäätyyn perustuvaa kevytdiskriminointia. Äitini, aikanaan pitkän linjan itsellinen nainen, sanoi joskus, että parittomilta jäävät monet kutsut saamatta. Isoihin juhliin kyllä vielä toivotetaan tervetulleiksi (mutta eikös sulla ollut se yksi homokaveri, mikäs sen nimi olikaan, haluiskohan se tulla sun aveciksi?), mutta sellaisiin pienempiin epämuodollisiin tilaisuuksiin ei sitten pyydetäkään.
Mä en tätä tuolloin uskonut, sillä mun mielestä se kuulosti niin absurdille: ettäkö parisuhteeton nainen muodostaisi uhan, tai jotenkin pilaisi jonkun kosmisen balanssin? Miten niin? Mun mielestä tilanne oli ihan selkeästi niin, että ensin olivat ystävykset, vaikkapa kaksi naista, ja sitten jos se toinen hankkiutui suhteeseen, olivat edelleen nämä ystävykset ja sitten sen toisen mies, joku random jannu, jonka ei pitäisi heiluttaa maailmanjärjestystä suuntaan eikä toiseen ja joka olisi kuitenkin aina Se Uusi Tyyppi combossa. Myöhemmin opin, että tietysti ne heiluttaa ja että niin niiden pitääkin, mikä tätä maapalloa muuten pyörittäisikään ellei juuri se tunteista suurin (jonka tässä siis implisiittisesti oletan sisältyvän parisuhteeseen sitä tällä kertaa sen kummemmin kyseenalaistamatta).
Mutta missä vaiheessa ihmiset alkavat ajatella, että vain pariskunnat osaavat puhua ja toimia pariskuntien kanssa? Onko niin, että perusyksikkö ei silloin enää olekaan yksilö vaan se Kotron aikanaan lanseeraama kaksilo, jolloin pariskuntien ja sinkun yhteisessä ajanvietteessä on kyse monen (pariskuntien kokonaislukumäärä tähän) kokonaisen ja yhden puolikkaan kohtaamisesta?
Mä tietysti ymmärrän, että on tiettyjä juttuja, joita voi tyydyttävästi tehdä vain tasalukuisella väellä. Tällaisia aktiviteetteja ovat esimerkiksi erilaiset pareittain pelattavat (seura)pelit ja urheilulajit, lakanoiden vetäminen suoraksi pesun jälkeen sekä... en keksi muita. Nämäkin kuitenkin vain aniharvoin vaativat juuri sitä omaa puolisoa vastapeluriksi: sillä ei lopulta ole mitään merkitystä, onko se naapurin Keijo vai Abdullah, jonka kumppaniksi Aliakseen tulee arvotuksi, etenkin jos pyritään minimoimaan ns. insider-edut. Oikeasti mä keksin vain nakuhipan ja pariterapian, joissa todella pitää olla oikea pari onnistuakseen, eikä niistäkään aivan aitoja parisuhdevaatimuksia esitetä kuin jälkimmäisessä.
Näin ollen parisuhteettomuuden perusteella poislukeminen on mun mielestä suoraan verrannollinen vaikkapa rasismiin tai sukupuoliseen syrjintään.
Mutta ehkä mä en vain tajua. Tai sitten multa puuttuu mielikuvitusta, tai huumorintajua.
Kyllä, mä olen sinkku. Ainakin toistaiseksi, vaikken kyseisestä nimityksestä sen leimaavuuden vuoksi oikein pidäkään, mutta käytän sitä, kun en ole keksinyt kuvaavampaakaan korviketta. Ei, mä en ihan suoranaisesti ole valinnut asioiden tätä tolaa, vaikka valtaosan aikaa siihen melko tyytyväinen olenkin.
Mutta mulle on todella tullut yllätyksenä, että mun äiti oikeasti olikin silloin joskus oikeassa. Ja mun mielestä se on aivan äsyristä, pikkuisen mielikuvituksetonta ja lähinnä kovin väsynyttä.
Valtaosan aikaa se on vain hirveän surullista.
Mun on hyvin vaikea sietää sellaista poislukemista, joka tehdään yhden, jonkin itse valitsemattoman piirteen perusteella. Vähän siten kuin kuulin eräälle ystävälleni käyneen: tämän läheinen ja monen vuoden takainen ystävä oli suunnattomaksi surukseen saanut keskenmenon, minkä seurauksena hän oli katkonut välinsä kaikkiin perheellisiin ja lapsiahankkineisiin ystäviinsä.
Mun mielestä moinen on vähän anteeksiantamatonta. Mä en mitenkään pyri väheksymään tuskaa, josta mulla ei mitenkään voi olla minkäänlaista aavistusta: toivotun, halutun ja jo alkutaipaleelle saadun lapsenaihion menettämisestä koituvaa kipua. Mä ymmärrän, että näiden perheellisten ystävien näkeminen niiden terveiden ja ehjien rakkauden hedelmien ympäröimänä saattaa moisen jälkeen olla kovin ahdistavaa ja jopa niin rankkaa, että vaatii etäisyyden ottamista toipumisen ajaksi.
Mun mielestä on vain vähän kohtuutonta poistaa ennen niin kovin tärkeitä ihmisiä elämästään vain sen vuoksi, että niillä on jotain, jota itse olisi kiihkeästi halunnut ja melkein saanutkin ja joka sitten julmasti (mutta luonnonmukaisesti) on riistetty pois jostain järjellä selittämättömästä syystä.
Mä en myöskään oikein tahdo sulattaa sellaista laajalle levinnyttä siviilisäätyyn perustuvaa kevytdiskriminointia. Äitini, aikanaan pitkän linjan itsellinen nainen, sanoi joskus, että parittomilta jäävät monet kutsut saamatta. Isoihin juhliin kyllä vielä toivotetaan tervetulleiksi (mutta eikös sulla ollut se yksi homokaveri, mikäs sen nimi olikaan, haluiskohan se tulla sun aveciksi?), mutta sellaisiin pienempiin epämuodollisiin tilaisuuksiin ei sitten pyydetäkään.
Mä en tätä tuolloin uskonut, sillä mun mielestä se kuulosti niin absurdille: ettäkö parisuhteeton nainen muodostaisi uhan, tai jotenkin pilaisi jonkun kosmisen balanssin? Miten niin? Mun mielestä tilanne oli ihan selkeästi niin, että ensin olivat ystävykset, vaikkapa kaksi naista, ja sitten jos se toinen hankkiutui suhteeseen, olivat edelleen nämä ystävykset ja sitten sen toisen mies, joku random jannu, jonka ei pitäisi heiluttaa maailmanjärjestystä suuntaan eikä toiseen ja joka olisi kuitenkin aina Se Uusi Tyyppi combossa. Myöhemmin opin, että tietysti ne heiluttaa ja että niin niiden pitääkin, mikä tätä maapalloa muuten pyörittäisikään ellei juuri se tunteista suurin (jonka tässä siis implisiittisesti oletan sisältyvän parisuhteeseen sitä tällä kertaa sen kummemmin kyseenalaistamatta).
Mutta missä vaiheessa ihmiset alkavat ajatella, että vain pariskunnat osaavat puhua ja toimia pariskuntien kanssa? Onko niin, että perusyksikkö ei silloin enää olekaan yksilö vaan se Kotron aikanaan lanseeraama kaksilo, jolloin pariskuntien ja sinkun yhteisessä ajanvietteessä on kyse monen (pariskuntien kokonaislukumäärä tähän) kokonaisen ja yhden puolikkaan kohtaamisesta?
Mä tietysti ymmärrän, että on tiettyjä juttuja, joita voi tyydyttävästi tehdä vain tasalukuisella väellä. Tällaisia aktiviteetteja ovat esimerkiksi erilaiset pareittain pelattavat (seura)pelit ja urheilulajit, lakanoiden vetäminen suoraksi pesun jälkeen sekä... en keksi muita. Nämäkin kuitenkin vain aniharvoin vaativat juuri sitä omaa puolisoa vastapeluriksi: sillä ei lopulta ole mitään merkitystä, onko se naapurin Keijo vai Abdullah, jonka kumppaniksi Aliakseen tulee arvotuksi, etenkin jos pyritään minimoimaan ns. insider-edut. Oikeasti mä keksin vain nakuhipan ja pariterapian, joissa todella pitää olla oikea pari onnistuakseen, eikä niistäkään aivan aitoja parisuhdevaatimuksia esitetä kuin jälkimmäisessä.
Näin ollen parisuhteettomuuden perusteella poislukeminen on mun mielestä suoraan verrannollinen vaikkapa rasismiin tai sukupuoliseen syrjintään.
Mutta ehkä mä en vain tajua. Tai sitten multa puuttuu mielikuvitusta, tai huumorintajua.
Kyllä, mä olen sinkku. Ainakin toistaiseksi, vaikken kyseisestä nimityksestä sen leimaavuuden vuoksi oikein pidäkään, mutta käytän sitä, kun en ole keksinyt kuvaavampaakaan korviketta. Ei, mä en ihan suoranaisesti ole valinnut asioiden tätä tolaa, vaikka valtaosan aikaa siihen melko tyytyväinen olenkin.
Mutta mulle on todella tullut yllätyksenä, että mun äiti oikeasti olikin silloin joskus oikeassa. Ja mun mielestä se on aivan äsyristä, pikkuisen mielikuvituksetonta ja lähinnä kovin väsynyttä.
Valtaosan aikaa se on vain hirveän surullista.
Oodi Otteelle
Torjuakseni päälle kaatuvaa työpaniikkia, arkiahdistusta ja suhdestressiä päätin ajatella tänä aamupäivänä mukavia, ystävällisiä ja ylen tuttuja asioita. Päätin jakaa nämä teidän kanssanne: syntyi kantapaikkani ylistys.
Heimlich, Letti, Othello, Slutgarden: paikka vailla vertaa. Ne, jotka eivät ole kokeilleet, eivät voi tietää (Miero, yksi kiireinen tuopponen toinen jalka narikassa ei riitä kokeiluksi, usko pois).
Otteeseen tulee upottautua; tulee syöksyä pää edellä, ennakkoluulot haudaten ja keinotekoiset tyylirajat unohtaen. Otteen pauloihin joutuminen muistuttaa stagedivausta: on luotettava sokeasti, rohkaistava mielensä ja hypättävä. Todennäköisesti sitä päätyy ensin muutaman kerran nenä edellä betoniin ja vähän naarmuuntuu, mutta ennemmin tai myöhemmin kädet ojentuvat kuin ojentuvatkin vastaan, kannattavat, kuljettavat - saavat lentämään.
Otteessa ei koskaan tarvitse pelätä olevansa pukukoodin vastainen. Mä olen ollut siellä juhlakoltussa, rumassa trikoopaidassa, ilman alusvaatteita, hameessa, housuissa, Catwomaniksi pukeutuneena; avokkaissa, talvitallukkaissa, saapikkaissa, flipflopeissa, tennareissa. Kertaakaan mua ei ole käännytetty; koskaan en muista saaneeni kurjia nenänvarsituijotuksia yksinomaan vaatetukseni vuoksi.
Otteessa ei tarvitse pitää väkisin hauskaa, eikä myöskään murjottaa tahattomasti. Mä olen itkenyt siellä, nauranut läkähtyäkseni, tanssinut pöydillä, pussaillut, kenties voinut huonostikin; ollut tavattoman toiveikas, onnellinen, yllätetty, parhaassa mahdollisessa seurassa; suunnattoman surullinen, ahdistunut, yksinäinen ja tuskainen. Siellä mua on lohdutettu ja imarreltu, mulle on pidetty seuraa, mun kanssa on nautittu, riemuittu ja bondattu.
Mä olen ollut siellä yksin, kaksin ja seurueessa; olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lujittanut välejäni vanhoihin, harvemmin täysin kylmäksi jääden. Yksin mut on siellä jätetty vain niin erikseen pyytäessäni.
Mä olen viettänyt siellä muutaman tunnin kerrallaan tai koko illan, toisinaan vain narikassa istuen. Olen ollut siellä apinannaamat ja autolla, kohtuudella ja rappiolla. Silti mä olen aina tervetullut. Mun ei tarvitse koskaan jonottaa eikä melkein ikinä maksaa narikasta; mulle tarjoillaan tiskillä tungeksivien ohi, mun levytoiveita kuunnellaan; mun pyynnöstä häiriköitä poistetaan tanssilattialta tai koko ravintolasta. Lapsellista ehkä, mutta älyttömän nautittavaa ja elämää kovasti helpottavaa.
Mua on yritetty iskeä mielikuvituksekkaimmin juuri siellä, ainakin vanhan blogin lukijat muistanevat nämä nuori Elvis - ja kulmakarvaläpät; bonuksena vielä Rikkaan Ystävän alituiset turhamaisuuden hyväilyt ja kehut sekä E.S.R.:n kohtalonomaiset paikalleilmaantumiset ja niiden seuraamukset.
Onhan se ehkä vähän juntti paikka, mutta ainakaan siellä ei tarvitse teeskennellä. Harvoin ainakaan mulla on missään yhtä pidäkkeettömän lystiä kuin siellä.
Mutta hittojako mä tätä mainostan, löytää vielä Koskisen Seppokin tiensä paikalle ja pilaa tapansa mukaan kaiken.
Älkää tulkokaan, ei teitä sinne kaivata. Sitä paitsi ne soittaa Äidin pikkupojan vähintään kerran illassa joka tapauksessa.
Heimlich, Letti, Othello, Slutgarden: paikka vailla vertaa. Ne, jotka eivät ole kokeilleet, eivät voi tietää (Miero, yksi kiireinen tuopponen toinen jalka narikassa ei riitä kokeiluksi, usko pois).
Otteeseen tulee upottautua; tulee syöksyä pää edellä, ennakkoluulot haudaten ja keinotekoiset tyylirajat unohtaen. Otteen pauloihin joutuminen muistuttaa stagedivausta: on luotettava sokeasti, rohkaistava mielensä ja hypättävä. Todennäköisesti sitä päätyy ensin muutaman kerran nenä edellä betoniin ja vähän naarmuuntuu, mutta ennemmin tai myöhemmin kädet ojentuvat kuin ojentuvatkin vastaan, kannattavat, kuljettavat - saavat lentämään.
Otteessa ei koskaan tarvitse pelätä olevansa pukukoodin vastainen. Mä olen ollut siellä juhlakoltussa, rumassa trikoopaidassa, ilman alusvaatteita, hameessa, housuissa, Catwomaniksi pukeutuneena; avokkaissa, talvitallukkaissa, saapikkaissa, flipflopeissa, tennareissa. Kertaakaan mua ei ole käännytetty; koskaan en muista saaneeni kurjia nenänvarsituijotuksia yksinomaan vaatetukseni vuoksi.
Otteessa ei tarvitse pitää väkisin hauskaa, eikä myöskään murjottaa tahattomasti. Mä olen itkenyt siellä, nauranut läkähtyäkseni, tanssinut pöydillä, pussaillut, kenties voinut huonostikin; ollut tavattoman toiveikas, onnellinen, yllätetty, parhaassa mahdollisessa seurassa; suunnattoman surullinen, ahdistunut, yksinäinen ja tuskainen. Siellä mua on lohdutettu ja imarreltu, mulle on pidetty seuraa, mun kanssa on nautittu, riemuittu ja bondattu.
Mä olen ollut siellä yksin, kaksin ja seurueessa; olen tutustunut uusiin ihmisiin ja lujittanut välejäni vanhoihin, harvemmin täysin kylmäksi jääden. Yksin mut on siellä jätetty vain niin erikseen pyytäessäni.
Mä olen viettänyt siellä muutaman tunnin kerrallaan tai koko illan, toisinaan vain narikassa istuen. Olen ollut siellä apinannaamat ja autolla, kohtuudella ja rappiolla. Silti mä olen aina tervetullut. Mun ei tarvitse koskaan jonottaa eikä melkein ikinä maksaa narikasta; mulle tarjoillaan tiskillä tungeksivien ohi, mun levytoiveita kuunnellaan; mun pyynnöstä häiriköitä poistetaan tanssilattialta tai koko ravintolasta. Lapsellista ehkä, mutta älyttömän nautittavaa ja elämää kovasti helpottavaa.
Mua on yritetty iskeä mielikuvituksekkaimmin juuri siellä, ainakin vanhan blogin lukijat muistanevat nämä nuori Elvis - ja kulmakarvaläpät; bonuksena vielä Rikkaan Ystävän alituiset turhamaisuuden hyväilyt ja kehut sekä E.S.R.:n kohtalonomaiset paikalleilmaantumiset ja niiden seuraamukset.
Onhan se ehkä vähän juntti paikka, mutta ainakaan siellä ei tarvitse teeskennellä. Harvoin ainakaan mulla on missään yhtä pidäkkeettömän lystiä kuin siellä.
Mutta hittojako mä tätä mainostan, löytää vielä Koskisen Seppokin tiensä paikalle ja pilaa tapansa mukaan kaiken.
Älkää tulkokaan, ei teitä sinne kaivata. Sitä paitsi ne soittaa Äidin pikkupojan vähintään kerran illassa joka tapauksessa.
sunnuntai 2. maaliskuuta 2008
"Mulla on pidempi pinna kuin teillä!" "Niin, tai sitten ne on sun piuhat jotka on pitkät."
Tämä viikonloppu on ollut merkillistä turbulenssia menneen ja tulevan törmäyskurssilla. Aiemmin tällä viikolla paikansa ottaneiden sattumuksien lisäksi eilen osuimme Otteeseen yhtä aikaa erään muutaman vuoden takaisen eksäni kanssa, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikkapa Kehari-Jonneksi: mies, joka melkoisella varmuudella kuuluu top 5:een maailmankaikkeuden absoluuttisesti parhaannäköisistä miehistä kautta aikain; mies, jonka sydän on puhdasta kultaa; mies, joka on kiltti, kiva ja herkkä; mies, josta tulee vielä täydellinen aviomies jollekulle.
Ei mulle kuitenkaan.
Kehari-Jonnen yhteydessä nimittäin (se alkuosa viittaa tietenkin kehonrakennukseen, senkin sairaat siat) jouduin aikanani painiskelemaan kovasti pääni sisässä siitä, mikä on riittävä syy sanoa, ettei tästä tule mitään ja että jatketaan molemmat omiin suuntiimme.
Ulkonäön perusteella tapahtuva dumppaaminen on pinnallista ja mautonta, mutta sitä tapahtuu jatkuvasti (ruma tukka ja liian lyhyet lahkeet); tosin valtaosa siitä taitaa olla sellaista ennakoivaa karsintaa eikä niitten omaan pirtaan mahtumattomien kanssa lähdetä edes ensimmäisille treffeille.
Henkiset syyt ei kyllä oikeastaan ole yhtään sen helpompia. Mun mielestä on myöskin aivan järkyttävän ahdistavaa a) havaita jonkun olevan turhan epäskarppi ja siten täysin eri universumissa kuin itse on ja b) käyttää tätä eroamisen syynä. Se kuulostaa sellaiselle kuvottavalle itsensä ylentämiselle, kuin olisi jotenkin parempi ihminen ollessaan mielestään jotakuta toista älykkäämpi. Etenkin, jos ei sen perusteella pysty sietämään tätä toista enää ollenkaan.
Se on kuitenkin myös asia, josta ei vain voi tinkiä.
Mä olenkin melko varma, että iso osa niistä meillä ei harmi kyllä oikeasti ole mitään yhteistä ja sä olet loistava tyyppi, mutta mä en vain tunne sua kohtaan kipinöitä onkin todellisuudessa sellaisia verhottuja sä olet niin hermeettisen tyhmä, että mä en voi kuvitellakaan olevani sun kanssa alasti -keissejä. Tai voihan sitä kertaluontoisesti ilotella alasti vaikka minkälaisen pässinpään kanssa, miehet kuulemma pidempäänkin, mutta en tunne montaakaan, jotka voisivat oikeasti ajatella syövänsä aamiskaa sellaisen kanssa toistuvasti.
Mä haluaisin nyt jatkaa oman sydämeni epätahtisen sätkimisen kuuntelua peiton alla, mutta en keksi mitään asentoa, jossa haluaisin ja kykenisin olla. Ois myös ehkä aika ässää syödä jotain, vaikka sitä fetasalaattia tuolta jääkaapista, kun se yöllinen lihapiirakka maidolla (3 €! Kelatkaa miten halpaa!) taitaa alkaa olla kutakuinkin sulatettu.
Mun tekee kauheasti mieli siteerata tähän vielä muutamaa eilistä satunnaista hahmoa, tähän tapaan:
"Mulle on aivan sama, vaikka käyttäisitte piriä!"
"Freddie, muista pitää suu kiinni kun soitat!"
"Et kato tota rumpalia, se on kasiseiska!"
"Voi ei, mua hyväillään..."
"Laita sille, että istut just autossa kermat reisillä menossa keskustaan."
Näinhän se meni, osapuilleen. Tack för det teille, jotka kokevat itsensä asianosaisiksi!
Ei mulle kuitenkaan.
Kehari-Jonnen yhteydessä nimittäin (se alkuosa viittaa tietenkin kehonrakennukseen, senkin sairaat siat) jouduin aikanani painiskelemaan kovasti pääni sisässä siitä, mikä on riittävä syy sanoa, ettei tästä tule mitään ja että jatketaan molemmat omiin suuntiimme.
Ulkonäön perusteella tapahtuva dumppaaminen on pinnallista ja mautonta, mutta sitä tapahtuu jatkuvasti (ruma tukka ja liian lyhyet lahkeet); tosin valtaosa siitä taitaa olla sellaista ennakoivaa karsintaa eikä niitten omaan pirtaan mahtumattomien kanssa lähdetä edes ensimmäisille treffeille.
Henkiset syyt ei kyllä oikeastaan ole yhtään sen helpompia. Mun mielestä on myöskin aivan järkyttävän ahdistavaa a) havaita jonkun olevan turhan epäskarppi ja siten täysin eri universumissa kuin itse on ja b) käyttää tätä eroamisen syynä. Se kuulostaa sellaiselle kuvottavalle itsensä ylentämiselle, kuin olisi jotenkin parempi ihminen ollessaan mielestään jotakuta toista älykkäämpi. Etenkin, jos ei sen perusteella pysty sietämään tätä toista enää ollenkaan.
Se on kuitenkin myös asia, josta ei vain voi tinkiä.
Mä olenkin melko varma, että iso osa niistä meillä ei harmi kyllä oikeasti ole mitään yhteistä ja sä olet loistava tyyppi, mutta mä en vain tunne sua kohtaan kipinöitä onkin todellisuudessa sellaisia verhottuja sä olet niin hermeettisen tyhmä, että mä en voi kuvitellakaan olevani sun kanssa alasti -keissejä. Tai voihan sitä kertaluontoisesti ilotella alasti vaikka minkälaisen pässinpään kanssa, miehet kuulemma pidempäänkin, mutta en tunne montaakaan, jotka voisivat oikeasti ajatella syövänsä aamiskaa sellaisen kanssa toistuvasti.
Mä haluaisin nyt jatkaa oman sydämeni epätahtisen sätkimisen kuuntelua peiton alla, mutta en keksi mitään asentoa, jossa haluaisin ja kykenisin olla. Ois myös ehkä aika ässää syödä jotain, vaikka sitä fetasalaattia tuolta jääkaapista, kun se yöllinen lihapiirakka maidolla (3 €! Kelatkaa miten halpaa!) taitaa alkaa olla kutakuinkin sulatettu.
Mun tekee kauheasti mieli siteerata tähän vielä muutamaa eilistä satunnaista hahmoa, tähän tapaan:
"Mulle on aivan sama, vaikka käyttäisitte piriä!"
"Freddie, muista pitää suu kiinni kun soitat!"
"Et kato tota rumpalia, se on kasiseiska!"
"Voi ei, mua hyväillään..."
"Laita sille, että istut just autossa kermat reisillä menossa keskustaan."
Näinhän se meni, osapuilleen. Tack för det teille, jotka kokevat itsensä asianosaisiksi!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
