Heila 2.0 eli Parempi Kuin Kaikki Aikaisemmat Yhteensä

Tänä aamuna hämmennyksekseni herätessäni en voinut olla esittämättä itselleni jälleen kerran sitä perimmäistä kysymystä: miksi ihmiset juovat viinaa? Eilen oli huisaa, joskin yllätyksekästä, mutta oliko se taaskaan sen arvoista? Sen arvoista, että olen tänään ollut taantuneena ameeban tasolle, päässä yhtä monta ajatusta kuin keskiverrolla jukkapalmulla; maannut sikiöasennossa sängyllä ja tuijottanut telkkaria tyhjä katse verestävissä silmissäni.

Mulla ei taida olla yhtään järkevää lausetta mielessäni, vaikka niin luulinkin ryhtyessäni bloggaamaan. Pätemisen tarpeestahan tässäkin lienee vain kyse.

Mun tekisi mieli listata top 5 telkkariohjelmista perusteluineen juuri nyt, mutta jotenkin tuntuu ettei se kiinnosta ketään (1. The L-Word, 2. Dexter, 3. Six Feet Under, 4. Brothers & Sisters, 5. Heroes).

Mun tekisi mieli siteerata Neljää ruusua:
Eikä viimeistä lomapäivää tarvitse tuhlata teeveen katseluun,
voi nauttia tulematta humalaan
(Matka on syvä)

Mun tekisi mieli kertoa eilisestä heppailusta ja siitä, miten mulla ja Baballa alkaa vähitellen synkata jopa siinä määrin, että uskalsin eilen hypätä sillä pikkuisen ristikon muutamaan kertaan ja se tuntui niin mahtavalle, etten saanut naamaani enää takaisin peruslukemille millään vaan hymyilin niin että ikenet vilkkuivat ja silmät katosivat näkyvistä poskien taakse. Ja Nuu oli uskomattoman kärsivällinen koutsi eikä huutanut mulle yhtään, vaikka tein parhaani tuhotakseni koko suorituksen hosumalla raajoillani epäsymmetrisesti ja satunnaisesti sekä niistämällä välillä hihaani.

Mun tekisi mieli kertoa siitä, miten mä usein jotain pelätessäni ryhdyn hölmöilemään ja saatan siinä ohessa pilata jotain, ja miten mä toisinaan haluaisin vain kytkeä pääni pois päältä ja kuunnella pelkkää haitilaista staattista kohinaa omien ajatusten kirkunan sijaan.

Mun tekisi mieli kirjoittaa siitä, miten mua korpeaa ihmisten luokittelu sellaisen piirteen perusteella, mitä ne itse eivät ole valinneet, mutta joka vaikuttaa niiden elämään kenties melko määräävästikin. Ja kirjoitankin, mutten tänään vielä.

Kaiken tämän sijaan aion nyt viimeinkin nousta ja könytä suihkuun, sillä mulle tehdään tänään ruokaa, enkä mä ole edes aloittanut itseni valmistelua. Nyt alkais kai olla korkea aika.

Silence is golden

Olinpa katsomassa stand up -komiikkaa tänään heti kotiinpaluuni kunniaksi. Rocksin komediailloissa kyseinen taiteen laji on tavallistakin arvaamattomampaa, sillä ikinä ei tiedä, kuka tuleen kutsutaan: ensikertalainen, mikkiin hermostuksissaan huohottava jäätyjä vaiko kokenut, rennosti lavaa haltuunsa ottava ja yleisöstä silmätikkuja valitseva kehäkettu. Tänään saimme molempaa sorttia: myötähäpeää ja vilpitöntä riemastusta.
Illan ehdottomasti hauskin mies oli englanniksi keikkansa vetänyt iranilainen Ali, jonka setin selkäranka rakentui terrorismin ja pizzerianpitämisen ympärille; mikäli mä mitään ihmisistä tiedän, mies itse ei toki ollut kummallakaan alalla, mutta lasketteli niiden ja muiden näköistensä kustannuksella sujuvasti leikkiä. Mä mietinkin, miksi juuri se nauratti meitä eniten. Oliko se sen myöhäinen esiintymisaika, joka oli mahdollistanut ihmisten lämpeämisen ja alkoholin määrän veressä? Oliko se sen sisällöltään ylivertaisesti kekseliäimmät, älykkäimmät ja lystikkäimmät kaskut? Vai oliko - ja tätä en haluaisi myöntää itsekään itselleni - kyseessä se, että sen esittämät ennakkoluulot ovat niin tuttuja ja jopa omasta päästä löydettyjä, että se teki niistä helpot lähestyä? Onko niin, että makeimmin nauraa sille, joka rohkenee laittaa itsensä lisäksi kaikki kaltaisensa likoon, tekee niistä julmaa ja enemmistöä hivelevää pilaa ja nauraa sitten itse sille kuuluvimpaan ääneen ja kärkkäimmin? Onko tällöin kysymyksessä ennakkoluulojen vahvistaminen vai murtaminen? (Mitä väliä silläkään on, voitko vain nojata taakse ja nauttia showsta?)

Mulla on myös valtava kiusaus kirjoittaa taas ihastumisesta ja sen aktuaalisista ilmentymistä: siitä, miten mahtavaa on, kun julkisella paikalla oltaessa Se Joku poimii mun käden omaansa; miten Se on juuri mun kanssa kernaasti juuri siellä missä on, miten sillä ei ole kiire minnekään eikä hätä siitä, että joku näkee; miten Sille voi ja saa soittaa silloin kun haluaa ja Se vastaa ja ilahtuu soitosta; miten Sitä kiinnostaa mitä mulle kuuluu ja miten mä Sille haluan sen kertoakin.
Sananlaskukin kuitenkin tietää, että kell' onni on, se onnen kätkeköön: siispä en sano mitään.
En vain ole tottunut mihinkään näin normaaliin, enkä siksi oikein uskalla ajatellakaan.

Minä pidän keväästä.

Ette te musta ihan näin vähällä päässeet! Minäpä tulin takaisin, ja toin angstinikin. On keskiviikko, loma on puolessa ja minua kepeästi ahdistaa.

Amsterdamissa oli aurinkoista, lämpöä plus kymmenen paremmalla puolella, ihmisillä hymy kasvoilla ja pannukakuissa täytettä sekä kermaa aivan helvetisti. Tehtiin kaikki kunnon turistijutut and then some; viiniä juotiin joka päivä ja ilta ja vähänkö tekis mieli jatkaa käytäntöä täälläkin (no okei, jatkan. Lasissa on kentältä ostettua punaista, jäinpäs kiinni.); savukettakin tekis kovasti mieli kun en viininjuonnista huolimatta tohtinut sytyttää äidin seurassa sillä olen säälittävä, melkein-kolmekymppinen salajuhlapolttaja; uudet ihanat vaatteet vaatisivat vähintään sitä auringonpaistetta näyttääkseen sellaisille kuin niitten tarkoitus on; mun ja äidin loputtoman pitkiä skandinaavisääriä (Madame Tussaud'n museossa olleen seinämittanauhan mukaan mä olen tennarit jalassa 180 cm pitkä, tämä oikeasti tuli mulle yllätyksenä) tuijotti niin miehet kuin naisetkin, ja iskuyrityksiä sekä hymyjä suorastaan sateli suunnalta jos toiseltakin: "I just love the way you look, won't you go away now and not depress me more!", "You've got such beautiful eyes, girl!". Tai sitten ne oli taas vain mannermaisen kohteliaita ja me vain jäyhiä metsäläisiä, jotka hämääntyy moisesta huomioivuudesta. Hävyttömän hyvälle se tuntui silti.

Aikaisemmin mulla matkailu meni niin, että musta reissussa oli lystiä, mutta kotiin oli aina vielä parempi palata eikä haikailu kuulunut repertuaariin. Nyt kuitenkin viimeisimpien reissujen yhteydessä on käynyt niin, että joku riivattu on tilannut tänne aina paluupäiväksi kammottavan angstisen räkäsään, ja mua alkaa aina jo koneen ikkunasta katsottaessa kaduttaa koko takaisintulo. Että pitäkää tunkkinne ja räntäsateenne, minä menen takaisin Amsterdamiin haistelemaan krookuksia ja nauttimaan auringosta. Niin nytkin. No, kai mä totun pian. Eikä lomakaan ole vielä lopussa, mikä on parhainta kaikista.

Enkä mä kyllä ihan täysin valita. Nykyään on kiva, kun on kännykät ja yhteydenpito mahdollista internationaalistikin. On kiva, kun on ihmisiä, jotka pystyvät sopimaan tapaamisia useita päiviä ennakkoon, sitten muistavat nämä sopimukset ja pitävät niistä kiinni.
Erityisen kivaa on, että nämä ihmiset ovat muutenkin kivoja.

Dam, di-di-dam, di-di-dam, di-di-dam dam dam dam...

Odotettavissa Amsterdamissa iltaan saakka: + 11 astetta, aurinkoista.
Lieviä järistyksiä Skandinavian suunnalta; jarruttelematonta hauskanpitoa, shoppailua sekä ylensyömistä ja -juomista.

Moikku! Ja hei: työn iloa!

These are a few of my favourite things

Vaikuttaa sille, että kaikki muut ovat bloganneet ja päivittäneet hysteerisesti, ja mä puolestani olisin ollut maan alla viikkoja ja täysin vailla verkkokontaktia ja päivitysmahdollisuuksia. Kenties siis ennen katoamistani tulppaanien ja tuulimyllyjen maahan, seksimuseoiden ja space cakejen luvattuun kaupunkiin lienee paikallaan jorista jotain nollainformaatiota tännekin.

Tänään on ollut hurjan ässä päivä, johtuen toki pitkälti eilisestä ja siihen liittyvistä tapahtumista.
Mun lomasta tuli viimein totta. Aurinko paistoi eikä mulla ollut kiire mihinkään. Sain viettää aikaa mulle tärkeiden ihmisten kanssa, puhuen lähinnä itsestäni, mikä on tällaisena päivänä ilahduttavaa sekin. Univajekaan ei jostain syystä tuntunut kovin merkittävälle juuri tänään. Täksikin illaksi on luvassa mukavaa.

Eilisen johdosta tulin jälleen kerran ajatelleeksi, mitä ne viehättävät ja puoleensavetävät piirteet ihmisissä oikein ovat ja miksi. Keksin yhden, joka paitsi lisää kantajansa karismaa tekee myöskin seurassaan olevien olon miellyttävän merkitykselliseksi. Se on tietty läsnäolo, se, miten ihminen keskittyy. Kun sille sanoo: "Katso!", se todella katsoo, tiiviisti, kuin pinnan alle pyrkien. Se kuuntelee, mitä sille puhuu ja muistaa sen. Se katsoo silmiin intensiivisesti, se haluaa paneutua asioihin ja ihmisiin. Se haluaa olla juuri siinä, juuri sillä hetkellä, eikä se anna minkään tulla itsensä ja sen tilanteen väliin.
Sellaisesta mä pidän. Sellainen haluaisin itsekin olla.

Heh, kävijälaskurissa meni juuri tonni rikki. Aika juhlavaa.

A bizarre little thing called moi

Mäkin haluan kirjoittaa musta, kun kerran muutkin - jopa silloin, kun en itse ole paikalla itseäni puolustamassa tai syyttämässä.

Tässä muutamia päiviä taas kiihkeästi muiden ihmisten blogeja lukeneena olen tullut siihen tulokseen, että mä olen ehkä aika vakava, ja että ehkä mä voisin olla myös vähän vähemmän vakava. Ja ennen kuin kukaan siellä huutaa että "No todelLAKIN!" ja saa mussa aikaan halun paljastaa kulmahampaani ja äristä vesikauhuisesti, sanon että malttakaapa mielenne, mä annan teille tämän kirjoituksen myötä lisää aseita. Ennen kuin kerkeätte niitä itse kaivaa esiin.

Mä olen välillä hirveän pikkumainen ja saivarteleva. Mun mielestä on tärkeää käyttää täsmällisiä termejä, mutta mulla menee hermot, jos joku koettaa tarkentavilla kysymyksillä saada mut johdateltua kertomaan omaa juttuani vieläkin spesifimmin.
Mä suhtaudun pakkomielteisesti oikeinkirjoitukseen ja huomauttelen kompulsiivisesti muille tietyistä yleisistä virheistä, vaikken itse osaa sijoittaa pilkkua aina oikeaan kohtaan enkä aina ole varma, tulisiko tännepäin kirjoittaa yhteen vai erikseen ja montako ässää appelsiiniin tulee.
Mä olen äärimmäisen herkästi syttyvä: from zero to bitch in 0,2 seconds, kuten eräskin joskus tärkeä kerran kiteytti. On päiviä, jolloin mä en todellakaan pidä ihmisistä - ystäväni mukaanlukien. On myös päiviä, jolloin mä kestän hirveän huonosti itseni kustannuksella tapahtuvaa pilaa tai kritisointia, vaikka mun mielestä itseensä ei saisi kovin herkästi ottaa eikä saisi olla totinen torvensoittaja, vaan letkeä ja joviaali tyyppi.
Jos olen jossain nukkumassa isolla porukalla, mulle on tärkeää herätä ensimmäisenä. Muuten olen kärttyinen koko aamun hävittyäni heräämiskisan, enkä saa näytettyä toteen väitettäni siitä, että mä olen hyvä herääjä.
Mä vihaan myöhästymistä, enkä useinkaan ilmaise itseäni kovinkaan rakentavasti ollessani äkäinen.
Mä arvotan käytöstavat todella korkealle, enkä niiden kannalta ihmisten toimintaa evaluoidessani ole kovinkaan inhimillinen tai salliva.
Tavallisesti mä olen itse itseni ankarin tuomari: käskytän, piiskaan ja soimaan itseäni kovemmin kuin kukaan muu. On kuitenkin tiettyjä asioita, joihin mun tapauksessa tulisi mun mielestä soveltaa ihan eri sääntöjä kuin loppuun maailmaan. Tällaisia asioita ovat ilmenneet olevan esimerkiksi varattuun mieheen rakastuminen, sopivan viinanjuontimäärän raamittaminen sekä työaikana laiskottelu.
Mä en ole johdonmukainen, looginen enkä kovinkaan rationaalinen; mä olen keskenkasvuinen, defensiivinen ja regressiivinen.

Sellanen, muun muassa.

Tähän loppuun haluaisin siteerata mun ja Taalasmaan eilistä puhelinkeskustelua, jonka aihetta ja lähtökohtaa en enää edes muista:
T: - Mutta ne on juuri niitä pieniä piirteitä, jotka tekee musta viehättävän.
M: - Öööö... Kenen mielestä? Sun äidin?
T: - Ei kenenkään.

Se on yleisin narkkareiden käyttämä neulakoko.

Käytiin tänään katsomassa Teatteri Jurkassa kappale nimeltä Nollaneljäviisi. Synopsis löytyy täältä: niille, jotka eivät jaksa klikkailla linkkejä kerrottakoon, että näytelmässä narkomaanityttö palaa kotiin katkolta aloittaakseen uudestaan - siinä luonnollisesti kerralla onnistumatta.

Näyttelijäntyö oli laadukasta, dialogi uskottavaa, lavasteet toimivat ja niin aidot, että mun teki mieli hyssyttää näyttelijöitä häiritsemästä naapureita mellastaen. Tarina taas. Mä jotenkin aina toivon ja odotan teatteriin mennessäni - tai miksen yhtä lailla kirjaa lukiessani tai elokuvaa katsoessani - löytäväni kokemastani jotain uutta, jotain syvempää; kenties jotain yleismaailmallista teemaa, uutta näkökulmaa tai oivalluksia. Kyllä mä tästäkin biisistä ehdottomasti enemmän pidin kuin ei-pidin, mutta jäin silti hieman nälkäiseksi, peräämään enemmän.

Onneksi olin liikenteessä itseäni älykkäämpien ja sivistyneempien ihmisten kanssa. Ystäväni rouva Taalasmaan sisar - siispä ystäväni itsekin, kutsuttakoon häntä tässä vaikkapa Vibesiksi - poimi teoksesta mielestäni tavattoman tarkkanäköisesti sen yhteiskunnallisen teeman, jollaisen käsikirjoittaja-ohjaaja Pasi Lampela kappaleisiinsa aina kernaasti upottaa. Vibesin mukaan kyse oli vanhemmuuden peräänkuulutuksesta ja kaikesta siihen liittyvästä: ihmisen vastuusta yhtäältä toisista ihmisistä ja toisaalta itsestään. Kun se oli ääneen sanottu, ymmärsin asian olevan juuri niin. Siinä se, kiitos.

Yllyimme keskustelemaan vanhemmuudesta ja siihen liittyvistä peloista ylipäänsä. Mä kummastelin ääneen, miten maailmantuskan ja kaikkien universumimme uhkien keskeen uskaltaa tehdä uutta elämää ja antaa sen sitten elää itse. Tämän lisäksi on vielä otettava huomioon, ettei kauhu välttämättä ole eksogeenistä: aivan yhtä hyvin se omista kupeista versonut ihmisen taimi saattaa olla mieleltään vinossa, jotain olennaista inhimillistä piirrettä vailla tai muuten vain riivattu. Kuinka sitä silloin voi elää: sen kanssa, itsensä kanssa? Vibes itse kahden lapsen äitinä esitti mielestäni illan viiltävimmän huomion: onko ihmisellä oikeutta tuhlata omaa elämäänsä jonkun toisen elämän murehtimiseen ja korjaamiseen? Siinäpä se: mihin saakka vanhemman vastuu ulottuu? Miten pitkään pitää suojella, kannatella, tukea, tuuppia oikeaan suuntaan, uhrata itseään? Milloin pitää vain päästää irti ja luottaa siihen, että kyllä se oppii uimaan - ja jos ei opi, sen ei koskaan ollut tarkoituskaan pysyä pinnalla? Ja jos paha tulee pahimmaksi, ja lapsi hukkaa oman elämänsä vaikkapa syömishäiriöön, uhkapeleihin tai juuri niihin huumeisiin, tuleeko itsesyytöksistä koskaan loppua? Ainahan olisi voinut tehdä enemmän, olla parempi, vai mitä?

Melko synkkää. Silti niin monet tekevät lapsia, ovat tehneet kautta maailman sivu, ja aika monet onnistuvat saamaan niistä vieläpä ihan kelvollisia. Ei se kai mitään ydinfysiikkaa kuitenkaan ole?

Feminine enough

Vaikka sitä ei moni teistäkään uskoisi, mä olen tiettyjen kotitöiden fani. Tänäänkin olen jo tiskannut ja silittänyt (joka muuten on mun all-time-favorite, mitä tällaisiin ylläpidollisiin hommiin tulee. Hirveän rentouttavaa ja jopa terapeuttista, ja samalla voi katsoa rästiin jääneet tv-sarjatallennukset) ja tehnyt vähän ruokaakin.
Mä myös veikkaan, että musta tulisi kelpo kokki, jos vain viitsisin ryhtyä rupeamaan. Tiedättehän sellainen, jonka liedellä porisisi muutama pata jotain hyväntuoksuista, ja joka aina hämmennysten välissä kaatais itselleen uuden lasillisen tuhtia punaviiniä ja siemailis sitä taivaallisten makuelämysten loihtimisen lomassa.
(Mun teki tänään muuten ihan pimeän paljon mieli punaviiniä ja tartuin ennakkoluuloitta puolitoista viikkoa kaapissa avattuna seisseeseen punkkupulloon. Hei, jos se on vuodelta 2001 joka tapauksessa, niin mitä yhdeksän päivää siihen päälle enää tekee? Ilmoittuupahan kunnolla. Harmi, ettei sitä ollut enempää.)
Mä olisin sellainen innovatiivinen ja reseptien eksakteille raaka-ainemäärille naurava kokeilija: tänäänkin sotkin pastaan kevätsipulituorejuustoa. Paitsi että ai, ton mä taisinkin jo käyttää kesällä 2006, kun mulla loppui rahat ja piti keksiä tuhat ja yksi syötävää variaatiota pastasta ja ei-mistään. Mutta siis kuitenkin.

Mulla on jo melkein stressiä mun Damin-vaatetuksesta. Mun äitihän on tunnetusti kenties universumin tyylikkäin kuusikymppinen, joten mun on oikeasti työskenneltävä hartiavoimin päästäkseni edes samaan universumiin sen kanssa. Kyllä mä ajattelin silti, että voin yhden päivän neljästä kulkea farkuissa ja hupparissa. Enkö voikin, ihan hyvin?
Ja ennen reissua on vielä perjantai, joka on... Jännittävä, ja sitäkin varten pukeutumista tarvitsee suunnitella.

Eikö ole jotain lakia olemassa, jonka nojalla Grandiosa-mainokset voisi kieltää? Jos ei, voisiko sellaisen laatia pikapikaa? Tavallisesti mä vaihdan kanavaa välittömästi ensi akordien iskeytyessä tajuntaan, mutta nyt en ehtinyt. Saatan saada aivoverenvuodon, tai ainakin tärykalvon saastuman. Eikö ole kylliksi, että olen koko päivän hyräillyt Radio Helsingistä poimineeni mainosjinglen tahtiin että "c'mon let's go, to the Casino!"? Miksi pitää pientä ihmistä näin rangaista?

Haluaisin jostain syystä kovasti opetella soittamaan bassokitaraa.

"Ihmissuhde voi toimia, jos se ei ole välttämätön." - Claire Castillo

Erään ystäväni kanssa ollaan tässä päivänä muutamana keskusteltu ajankohtaisesti suhteista, iästä ja niiden vaikutuksesta toisiinsa. Suhteet, eritoten parisuhteet, ovat nimittäin sellainen asia, jossa se ikä ja sitä kautta itsetuntemus lopulta näkyy jos jossain.

Ensinnäkin lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä sitä alkaa hahmottaa oman elämänsä rajallisuuden: jos omaan tulevaisuudenkuvaan kuuluu se punatiilitalo lähiössä, jälkikasvu, kultainen noutaja sekä farmariauto, ei vain voi haaskata aikaansa sen keskustakattohuoneistoa asuvan, itsekeskeisen uraohjuksen kanssa, vaikka sillä olisikin rahaa, statusta ja ulkonäköä yli oman tarpeen.
Jos haluaa uskollisen, kahdenvälisen ja kehittyvän parisuhteen, ei kannata roikkua sen nuoruuttaan väkisin viidennellekymmenelle jatkavan peterpanin kanssa, vaikka se olisi miten lumoava persoona hyvänsä ja muutenkin mahtava tyyppi.
Ei meillä enää ole aikaa eikä mielenkiintoa odottaa, josko tilanne vaikka vielä ratkaisevasti muuttuisikin, ja kumpikin alkaisi haluta samoja asioita mystisesti, kenenkään tarvitsematta luopua omista haaveistaan, vaan vapaaehtoisesti ja kuin ihmeen kautta.

Tämänikäiseksi on myös mitä luultavimmin nähnyt yhtä ja toista ollakseen elättelemättä mitään illuusioita ihmisten muutoskyvystä ja vielä vähemmän -halusta. Jos jonkun perusluonteeseen kuuluu saamattomuus, välinpitämättömyys, oman nahan ensisijainen suojeleminen tai vaikkapa voimakas kilpailuvietti ja se on oikeastaan ihan tyytyväinen itseensä sellaisena, sitä ei saa rakastettua ehjäksi eikä muutettua niin, että se sisältäisi enemmän ominaisuuksia, joita itse arvostaa ja pitää tärkeinä ja vähemmän niitä vääränlaisia. On turha olettaa voivansa vaikuttaa ihmisen perimmäiseen ytimeen; käytös on eri asia.
Tämän vuoksi omien päätösten ja ratkaisujen synnyttäminen on huomattavasti nopeampaa (joskaan ei yhtään vähemmän kivuliasta) kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, jolloin itsellä oli optimismia, energiaa ja aika vähän realismintajua.

Osin kyse on toki siitäkin, että itse tuntee itsensä joka päivä hieman paremmin. Enää ei tarvitse yrittää uskotella itselleen, että asiat, jotka ensimmäisten kuukausien kuluessa alkavat toisessa voimakkaasti ärsyttää, muuttuisivat ajan kanssa hellyyttäviksi ominaispiirteiksi, joita erossa oltaessa tulisi ikävä. Ei tarvitse koettaa vakuutella kenellekään, ettei itsellä olisi mitään ulkoisia reunaehtoja kumppanin suhteen (sisäisistä nyt puhumattakaan): jos tietää tuntevansa voimakkainta vetoa ja siten haluavansa kumppanikseen itseään pidemmän / painavamman / lyhyttukkaisemman / isokätisemmän henkilön, miksi suotta uskottelisi kenellekään - etenkään ulkopuoliselle - asian olevan jotenkin muuten? Jos itse arvostaa vaikkapa ekologisuutta, säästäväisyyttä tai avarakatseisuutta, on aivan tarpeetonta itsensä ja potentiaalisen kumppanin kiduttamista koettaa hakea jotain ihan muuta, sitä omaa persoonaa täydentävää vastakohtaa.
Toisaalta taas itsetuntemus tuo armollisuutta: sitä ymmärtää voivansa rakastua johonkin muuhunkin kuin siihen kuviksen tunnilla hahmoteltuun ihannemieheen, jolla on koko paketti - ja vielä sipsipussi! Hyväksyy inhimilliset vajavaisuudet, koska on ne joutunut itsessäänkin kohtaamaan. Ymmärtää toivon mukaan jo olennaisen: mikä on oikeasti tärkeää, etenkin tulevaisuuden ja turvallisen parisuhteen kannalta, mikä taas yhdentekevää triviaa ja kenties mukavaa bonusta muttei muuta.

Mä haluaisin lopettaa tämän bloggauksen jotenkin ylevästi ja yhteenvetävästi, mutten tiedä, pystynkö. Luulen, että halusin vain koettaa tuoda julki tavoitteellisten suhteiden (hyi miten laskelmoivan kuuloista!) ja ajanvietesuhteiden eron: kun on vielä kalenterivuosiltaan oikeasti nuori, voi hyvin hengailla vailla sen kummempaa päämäärää ja se on erittäin jees siinä vaiheessa kaikille osapuolille. Kun taas tietää (tai edes voimakkaasti aavistelee), mitä elämältään haluaa, säästää kaikkien sydäntä ja aikaa olemalla sekaantumatta vääränlaisiin suhteisiin.
Ehkä eniten mä haluaisin kuitenkin sanoa, että ystävä, sä tiedät toimineesi oikein ja hyvin, olet rakas ja pääset kyllä maaliisi, ennemmin tai myöhemmin.

If it's true that love will never die,
then why do the lovers fight so hard
to stay alive?

(laittaisin tähän lähteen, jos sen löytäisin; uumoilin tämän olevan The Cardigansia, mutten saanut asialle vahvistusta edes Googlelta)

Sami, get naked! Get naked NOW!

Mun bipolaarisesta elämästä on ykskaks tullut taas ihan siis hulluu: mä olen tälle lomanalusviikolle järjestänyt itselleni joka ikiseksi illaksi jotain vinkeää, lystikästä ja jännittävääkin touhua niin, että nyt kalenterin käydessä tiistaita mä olen jo ihan hapoilla ja hengästynyt. Ei pidä luulla, että mä täällä nyt epärakentavasti ruikuttaisin, ehei: kaikkea edellämainittua olen sillä tavoin hyvällä tyylillä, että haukon itsekin henkeä omassa kyydissäni enkä voi uskoa satumaista onneani, että juuri mulla on mahdollisuus näihin juttuihin ja näiden ihmisten läheisyyteen. Käytännössä tämä crazy madness ilmenee siten, että tänään eineskeittiömme suosittelee Pirkka-kalapihvejä, nimim. klo 22.10 on ihan hyvä aika syödä lounasta, etenkin jos on herännyt esim. klo 04.30 rientääkseen ansioon.

Tänään, ensimmäistä kertaa minun ja pitkätukka-Paavon yhteisellä taipaleella muistin jälleen, miten se homma taas etenikään. Kuten aiemminkin olen todennut, itselleen on kenties kaikkein vaikein antaa anteeksi; erityisen haasteellista se on sellaisten asioiden kohdalla, joissa joskus on ollut selvä ja vakaa rutiini. Sellaisissa asioissa, joita aikanaan teki päivittäin ja vieläpä ihan menestyksekkäästi; sellaisissa asioissa, jotka vaativat mielen ja kehon synkronoitua toimintaa, selkäytimestä uuttuvaa reaktiokykyä ja monen asian yhtäaikaista hallintaa. Nähtävästi kymmenen vuoden tauon jälkeen ainakin kaksi ensimmäistä kertaa satulassa on vain turhautunutta rimpuilua, raajojen holtitonta sätkimistä ja niin hurjaa tempoa, etten mä aja tavallisesti autoakaan sillä vauhdilla. Nyt, kolmannen kerran jälkeen mä muistan taas, miksi kovempaa on kivempaa ja miksi siihen hiekkalaatikkoon pitkästyttyään tuntuu erinomaiselle idealle uhmata kuolemaa ja kaikkia oddseja ja ryhtyä loikituttamaan sitä nelijalkaista erilaisista kiinteistä obstaakkeleista ylitse, itse toki myös selässä hyllyen.
Mä pidän lenkkeilystä. Salilla käyminen on mukavaa. Seinäkiipeily on huikeaa.
Ratsastusta mä rakastan.

Otsikko liittyy Nuun koutsattavaan, Samu-hevoseen, sekä mun satumaiseen kykyyn vahingoittaa itseäni epähuomiossa. Tällä hetkellä verta vuotaa kahdesta eri raajasta ja mustelmia on sitten lopuissa. Mitään ei sentään ole murtunut vuosiin.

Ja nyt, karvaooppelipainotteisen blogipöräyksen lopuksi haluan sanoa enää: "Luojani. Olen niin väsynyt!"

You rock, rock!

Katsottuani ikkunan läpi reippaiden nuorukaisten tempoilua läheisellä urheilukentällä ja toivottuani sydämestäni, että voisin liittyä muiden terveiden lasten seuraan telmimään sen sijaan, että viruisin kotona harmaana, vapisevana ja pahanhajuisena, ojennettuani kättäni sormet harallaan ikkunalasia kohti luoden kaihoavia silmäyksiä ulkoilmaan, tartuin toimeen ja suoritin täysimittaisen ylösnousemuksen.

Lähiölauantain ensimmäinen etappi, siirtyminen linjaliikenneautolla lähiöön sujui kivuliaasti. Koko puolituntisen, kyllä, koko kiduttavan pitkän, piinallisen ja paranoiakrapulan tihentämän noin kolmenkymmenen minuutin mittaisen bussimatkan helvetistä sain riemukseni kuulla takanani istuvan töin tuskin täysi-ikäisen vihattavan hiehon kovaäänistä puhelintilitystä. "Sit yhessä vaiheessa oli tosi noloo, kun oltiin siis partsilla röökillä ja siel oli siis Ode, Veba, Kele ja Vesa. Siis tai siis mä olin vähän et no kiva." Toivoin, että tuska jalostaisi ja että kärsimällä kruununi olisi kiillottunut, että päähäni olisi siinnyt yleviä ajatuksia ja mainioita globaaleja teemoja, joista blogata. "Ai mitä? Et jaksa puhuu? Ai mun kanssa? No höööööh, mä just oisin halunnu puhuu! Puhutaan jostain kivoista aiheista!" No such luck. Sikisi vain voimakas halu työntää sukkapuikko tärykalvoon tai haarukka silmään. "Okei, siis mulle on ihan sama. Mä oon oikeessa, sä oot väärässä, mut siis ihan sama. En oo ymmärtämäs! Älä vittu puhu kun mä puhun!" Sikisi sokaisevaa, tulikuumaa raivoa ja tarve leipasta misukkaa esim. käkättimeen, tai työntää kasvot aivan sen kasvoihin kiinni, häiritsevän, tarpeettoman, loukkaavan lähelle, ja sihistä: Sa ole HULLU saatana! Hiljaa?
Käytävän toisella puolella istuvan hifistin Stora Enson budjetin kokoinen käsipuhelin / kotitietokone / mikroaaltouuni / oluthana ryllähti soimaan kesken pelin aivan helvetin kovaa, ja mä sain vakavia rytmihäiriöitä ja oksennusreflektisiä oireita. Bussin ovien lopulta auetessa oikealla pysäkillä syöksyin ovesta ulos pelosta suunniltani. Oikeasti, mä uskon että miinakentällä tai kevätjäillä tepastelu olisi ollut noin kolmesataa kertaa lystikkäämpää ja paljon vähemmän stressihormonia erittävää kuin tuo bussikyyti.

Lähiössä käytiin kävelemässä tuulipuvut suhisten videovuokraamon kautta automarkettiin ja valmistettiin ruokaa. Katsoimme elokuvat 2.37 sekä I Heart Huckabees, joista jälkimmäisen liki nerokkaasta, suolta pelastetulle kivelle laaditusta runosta otsikko on. Ja kas, IMDb auttoi minua löytämään koko runon, näin se kuuluu:

Nobody sits like this rock sits.
You rock, rock!
The rock just sits and is.
You show us how to just sit here
and that's what we need.

Huomenna alan taas elää paremmin. Enkä ehkä koskaan enää mene baariin, ainakaan talvitallukkaissa.

Ihan yksille vaan

Voi voi.
Pyydän anteeksi eilisen johdosta ainakin Rikkaalta Ystävältä, Takaisin Kallioolta, Fridalta, Nuulta, Kuosmikselta sekä muilta, jotka jotenkin onnistuin sotkemaan oluenhuuruiseen illanviettooni. Vaikka olihan meillä kai ihan kivaa?
Peikolta sen sijaan en pyydä anteeksi, sillä sille mä olen edelleen vähän käärmeissäni.
Mä olin varmasti säkenöivää seuraa. Epähuomiossa.

Uh.

Aurinko aurinko plaaplaaplaa

Tämä merkintä on yhdentekevä ja mitäänsanomaton, ja melkein pelkästään Mierolaisen syytä kun se yllytti mua päivittämään tänne. Kerroin kyllä sillekin, ettei mulla ole mitään sanottavaa, mutta siitäpä sitten saatte jokainen. Onko nyt sitten hyvä mieli, mitä. Tätäkö tällä haettiin.

Tänään mut on saanut latistuneeksi, harmistuneeksi ja kerta kaikkiaan suoraviivaisen raivon partaalle muun muassa seuraavat asiat:

- taloni vieressä sijaitsevan rakennustyömaan työmiehet, jotka ovat vaihteeksi hitsanneet, rälläköineet tai mahdollisesti polttoleikanneet (vaihda kursivoitujen sanojen tilalle vapaavalintainen testosteronipitoinen ujeltavan ja vonkuvan äänen aikaansaamista kuvaava verbi) koko aamun aiheuttaen ainakin katkonaista aamu-unia (jota kerrankin siis olisi ollut tarjolla) sekä aamupuuron melkein-pohjaanpalamista. Haukatkaa hitsipilliä, perkele!
- Pirkka-jogurttivaahtomakeiset, joita olen tämän ja eilisen aikana oppinut vihaamaan. En silti voi lakata työntämästä niitä suuhuni, koska pussi on auki eikä vielä lopussa. Ja mitä, "lisätty kalsiumia"? Älkää nyt jumalauta viitsikö.
- City-lehteä. Joojoo, mähän en muka enää lukenut sitä. Puijasin, luenpa sittenkin näköjään. Ja vihaan jokaista sekuntia. "Suuri ammattikysely: Kätilöt ovat rehellisiä ja tv-luvan tarkastajat epäempaattisia. Poliitikot ovat laiskoja ja kiinteistövälittäjät epärehellisiä." KUKA näihin oikein vastaa? Ja miksi?
"Mikä on oikeaoppinen oksennustapa? Kuinka on toimittava, ettei tarvitsisi kärsiä niinkin ikävästä ilmiöstä kuin oksennuksesta nenässä haisemassa. Auta!" (nimimerkki Baboon Sisäpiiri-palstalla)
Miksi ihmeessä mä teen tämän itselleni? Kukaan ei kai halua huomata olevansa yli-ikäinen (tai kenties yliälykäs?) jollekin näinkin katu-uskottavalle medialle.
- Anna Perho ja hänestä asenteellisesti tämänpäiväisessä Nytissä kirjoittava Anne Moilanen. Oisko elämän hankkimisen paikka, ihan vaikka molemmilla?
- asiat ja esineet, jotka eivät suostu pysymään siellä, minne ne ensin työnnetään, vaan valuvat itsepintaisesti lattialle / keittolautaselle / maalipurkkiin / mitä ikinä lähistöllä nyt kätevästi sattuukaan olemaan. PAIKKA!
- epäloogiset tai suoranaisesti järjettömät albumien nimet (22 Pistepirkko: (Well You Know) Stuff Is Like We Yeah!) tai laulujen sanat (Liekki: koko tuotanto). Kauhukseni huomasin tänään pitkästä aikaa Egotripin Matkustaja-levyä kuunnellessani, että sieltäkin löytyy melkoisia käsittämättömyyksiä: "Kaikki täällä käyttää / vain edellistä päivää / ja neiti Aikakin tahtois vain jätättää". Pleez don't, all of you. Oikeasti.
- sisuttomuus ja valjuus, sellainen että ensin ollaan että JOO, mahtavaa, tehdään niin, tohkataan ja puhkutaan, mainostetaan ja esitelmöidään. Ja sitten ei enää tehdäkään mitään. Pitäis joo, mä tiedän. Mä en oo vaan saanut aikaseksi. Ei vaan mee noin, ymmärrät varmaan itsekin. Ei riitä.
- oma pää, joka ei näköjään paitsi pysähdy myöskään käynnisty toistuvista pyynnöistä huolimatta. Pitäisi kai lähteä esim. lähetystyöhön perspektiiviä hankkimaan.
Prinsessa Ruususesta mun ei kannata edes aloittaa, sillä en millään viitsisi kuolla suonen katkeamiseen näin nuorena. Ainakaan ollessani selvinpäin.

Toisaalta taas on tänään ollut hilpeitäkin hetkiä. Aurinko on oikeasti paistellut, jo toista päivää peräkkäin. Omien energiakennojen suorastaan kuulee suhisevan latautuessaan.
Viikonlopusta on tulossa kiva ja enimmäkseen päihteetön.
Näin yöllä hymyilyttävää unta Lempipojasta, joka tuli eilen jumpalle ja teki tapansa mukaan tikusta asiaa tullakseen juttusille.
Loman alkamiseen on melkeinpä tarkalleen viikko enää. Voi olla, että joudun tuomaan Amster-damsterista vähän eväitä arkeenkin, epäilen voimien ehtyvän vielä muutamaan otteeseen ennen toukokuuta ja OIKEAA lomaa.
Kiipeileminen on kivaa. Ratsastaminen on kivaa. Eikä kummastakaan voi tulla kuin hyvälle mielelle.

Tänään mulla on soinut päässä eräs pätkä Zen Cafén Virpi-nimisestä viisusta. Laitan sen tähän, josko se suostuisi sitten jättämään minut rauhaan. Lihavointi on omaa tekoani, halusin korvamerkitä sen kohdan, joka erityisesti on räiminyt alitajuntaani viime yöstä alkaen:

Yks kaks Virpi onkin ylimielinen ja kylmä
siirtyy arvoasteikossa hiukan parempien seuraan
Liikkuu eri paikoissa ja jostain syystä tuntuu
että kaikki muut sen tietävät
missä niin ja kenen kanssa

Yks kaks Virpi kiinnostaa sua enemmän kuin ennen
samat ilmeet, samat liikkeet, mutta jotain muuttunut on
sillä kun sen kohtaat sattumalta
keskiyöllä narikassa, tuntuu aivan niin kuin
joku potkis sua naamaan

Feel like shit déjà-vu

Kukaan ei tule kuitenkaan
jään hetkeksi tähän istumaan
En voi mennä uloskaan vielä
olisin mykkä ja voimaton siellä

Tänään
et puheluuni vastaa
Niin, tänään olet lähtenyt pois

Nyt juuri joisimme aamukahvia
katsoisimme ikkunasta leikkipuistoa
Pyysin jo anteeksi, kahdestikin.
Kuka nyt pussailee mua aamuisin?

Tänään
mä en oo sinun tyttö
Tänään en tiedä missä oot

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
ne tuli leikkimään
Ilma on kauniimpi kuin milloinkaan
enkä itkekään
Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
siellä nauretaan
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
miksi itkisin?

Naurakaa! (siellä nauretaan)

Olet siis pakannut tavarani jo
lehdestä ympyröity uusi asunto
Kilpikonnat jäävät sulle
sinunhan ne on
Muistaisit puhdistaa terraarion

Enää
mä en oo sinun tyttö
En enää tiedä missä oon

Päiväkodin lapset ovat pihalla taas
niin kai minäkin
Ilma on kauniimpi kuin aikoihin
miksi itkisin

- PMMP: Päiväkoti

I'm with stupid

Tänään on sellainen päivä, että tekisi mieleni vain ruostua raitiotievaunussa, ajella ympäriinsä päämäärättä ja katsella vaitonaisena ikkunasta rantoja ja lähiöitä.
Äsken vähän jo niin teinkin, ja tulin siinä istuessani ajatelleeksi kaikenmoista, muun muassa ystävyyttä. On melkoisen helppoa nimetä niitä piirteitä, joihin aikanaan on ystävissään "ihastunut", joista on kiinnostunut ja joita on arvostanut niin, että on halunnut alkaa jakaa vapaa-aikaansa näiden ihmisten kanssa. Vaan pätisivätkö nämä piirteet nyt? Tulisiko niihin henkilöihin tutustuneeksi enää tässä vaiheessa ja jos, mikä seikka nousisi merkittäväksi ystävystymisen kannalta?
Entä ne piirteet ja toimintatavat, jotka alkavat nyppiä väistämättä jossain vaiheessa jomman kumman - tai molempien - muuttuessa? Missä vaiheessa liiasta tulee liikaa? Milloin ei enää huvita yrittää hyväksyä tai edes ymmärtää? Mikä on vain kiusallista tai ärsyttävää ja mikä taas fataalia ystävyyden kannalta?
Parisuhteessahan tämä toimii sikäli mutkattomasti, että toista voi kritisoida sanomalla vaikka että mä en tykkää, kun sä olet koko ajan noin tietoinen etkä yhtään vaistonvarainen, tai että mun mielestä sun ei kannattais hukata älyäs tollaseen kapeakatseisuuteen ja sovinistisiin läppiin. Tämän jälkeen voidaan sitten tehdä revaluointi ja kenties muutossuunnitelma, sillä parisuhteessa toiseen pitäisi ymmärtääkseni voida myös vaikuttaa, ja yhteinen tavoite lienee kylliksi motivoimaan kumpaakin tekemään kompromissejä, ainakin tiettyyn rajaan saakka. Ystävyyssuhteissahan moisessa palautteessa ei oikein ole pointtia. Voihan sitä sanoa, mutta moniko lähtisi muuttamaan omaa käytöstään pelkästään ystävän mieltymyksien pohjalta? Itse ainakin luultavasti kehottaisin sanojaa menemään itseensä ja saattaisinpa nimitellä häntä koppavaksi pyhistelijäksi tai joksikin vastaavaksi itsensäkorottajaksi ja tunnelmanpilaajaksi.
Elokuvissa aina ihmiset ensin riitelevät repivästi, sanovat kammottavia asioita toisistaan ja vetäytyvät sitten nuolemaan haavojaan. Jonkin ajan kuluttua ne tapaavat jälleen, kertovat sanottujen kamaluuksien avanneen heidän silmänsä ja herättäneen heidät omahyväisestä sisäänpäinkääntyneisyydestään, ja että loukkauksien ansiosta he nyt ovat kasvaneet ihmisinä. Sitten pukarit halaavat ja kenties hieman kyynelehtivät, parempina ihmisinä kumpainenkin.
Oikeassa elämässä tölväisyt, arvostelut ja parannusehdotukset, rakentavatkin, jäävät usein elämään osapuolten väliin, eikä niistä välttämättä päästä koskaan yli, henkisestä kasvusta nyt puhumattakaan. Siksi tosielämän käsikirjoituksen tulisi olla pidemmälle harkittu ja viimeistellympi kuin se koskaan voi olla.

Musta tuntuu, että mun ulkonäkö on sama kuin tunne mun kurkussani: paksu ja tikkuinen. Kostoksi ostin päänkokoisen korvapuustin, siitäs saitte!

Pyhät ja pahat

Katsoin äsken tallentamani dokumentin Metallicasta. Ohessa muutamia tekemiäni huomioita kyseisestä elokuvasta.

Englanninkielisten biisien sanoja ei koskaan, toistan: koskaan, tulisi suomentaa; ainakaan missään tilanteessa niitä ei pitäisi sijoittaa ruudun alalaitaan tekstinä ryydittämään kuvassa näkyvää treeni-, äänitys- tai keikkasessiota ("pesen selkäsi jotta et puukottaisi selkään minua", "jonkinlainen hirviö, hirviö elää"). Ei sillä, että niiden mitään korkeampaa lyriikkaa tulisikaan olla, mutta ei nyt banalisoitais niitä tuolla viisiin, tykkään minä.

Aikaisemmin James Hetfield on mun mielestä ollut ulkoisesti vain vähän sellainen punaniskainen HD-mies, jonka tukka alkaa vähitellen ikävästi oheta päälaelta. Nyt, eritoten kun se käytti niitä lasejaan ja istui studiolla verenpaineverkkareissa, se muistutti koko lailla Pertti Neumannia.
Lars Ulrich puolestaan näyttää pyöreine päineen ja silmineen varsinkin profiilin suunnasta hämmentävästi Giovanni Ribisille.
Miksi Robert Trujillon kaltainen pikkuinen ja töpäkkä katsekarkki haluaa punoa jumalaisen intiaanitukkansa naurettaville, tyttömäisille leteille?
Kirk Hammett taas, voih, en melkein haluaisi sanoa tätä. Dr Frank-N-Furter.

Yhdyn muutama viikko sitten muistaakseni Nyt-liitteestä lukemaani näkemykseen siitä, että Dave Mustaine on surkea nillittäjä ja väsynyt häviäjä, ja sen lisäksi pahan kerran punapigmenttinen, mikä ei useinkaan paranna miehen osakkeita ainakaan metallimusiikissa.

Mun mielestä pirunsarvimerkki (tai mikskä sitä nyt ikinä pitääkään kutsua, sitä kun nimetön ja keskisormi lukitaan peukalon avulla kämmeneen etusormen ja pikkurillin jäädessä pystyyn, ja sitten huidotaan kättä kohti taivasta) on aina ollut pikemminkin suloinen kuin uhkaava ele (tässä isäpupu on, tässä äidin näät, tässä pikkupupujen kaikki näet päät...). Ja oikeasti, lavalta katsottuna se on ihan yhdentekevää, missä asennossa ne sormet on. Että sikäli.

Mä en kovasti ole elämässäni bändidokkareita katsellut, mutta voisin silti kuvitella kyseisen rainan olevan jokseenkin käänteentekevä niitten saralla. Yleensähän rockia pidetään ymmärtääkseni jossain määrin ikuisen nuoruuden ja sitä kautta kesyttämättömyyden symbolina: sillä ei ole mitään merkitystä, että valtaosa perinteistä metallia soittavista ja diggaavista tavallisemmin miehistä on jo käytännössä pitkälti keski-iän puolella. Tässä dokumentissa kuitenkin Metallican rockjumalat esiintyvät kuitenkin tosiaan niissä myllyverkkareissa, lastensa ympäröimän; kärttyisinä, epäsankarillisina, tunteistaan puhuen. Ne on jotenkin monessa mielessä kypsyneitä miehiä, ei mitään räyhääviä poikasia enää; ne on saavuttaneet kaiken ja koettavat keksiä, mitä sillä kaikella nyt tekisivät, kun ei enää jaksa ostella kamaa ja taloja tai höylätä kaikkea mikä hengittää. Ne tekivät itsensä tuossa filmissä aika haavoittuvaisiksi, ja mitä ilmeisimmin riski kannatti: nythän niillä menee kai paremmin kuin suunnilleen koskaan.

Nyt voisin lakata tän pakonomaisen linkkailun ja mennä tekemään jotain kehittävää - mutta äänetöntä. Vaikka esim. syömään vaihteeks.

Nakuilua, salivälineistöä sekä epämiellyttävän näköisiä kristittyjä.

Olen jo niin pitkään palanut halusta kirjoittaa tämän merkinnän, että nyt sen teen, vaikkei materiaalia vielä olisikaan todellisuudessa kylliksi. Mä olen kuitenkin menettänyt ääneni hyvälle asialle (metallimusiikille, viskille ja kovaan ääneen kirutuille huonoille jutuille) ja siksi ainakin tämän päivän kotona omassa seurassani, että saan kirjoittaa merkinnän viihdyttääkseni vain itseäni.
Lay-deez & genitals, Minkki ylpeänä esittää: hassut hakutulokset, joiden avulla tänne on päädytty!

1. me too
Minkälainen ihminen googlaa näin? Minkähänlaista hakuosumaa tällä on toivottu? Mitä, mitä?!

2. skeittari gay
Suosittelen a) Suomi24:n treffipalstaa, b) anniskeluravintolaa nimeltä Hercules tai c) Voltti-lehteä. Mä en valitettavasti voi asiaa tämän enempää auttaa, sillä en tunne ketään homoa, joka tunnustautuisi julkiskeittariksi.

3. lyly ruma
Onko tämä jotain nuorisoslangia? Mun nuoruudessa sanottiin susiruma, ehkä se kuuluu sanoa nyt näin. Mikäli tällä tarkoitetaan taas herra Rajalaa, en valitettavasti voi olla eri mieltä.

4. alaston anna abreu
Mä muistelin, että Nuun ja Panunkin blogiin oli päädytty tällä samalla, mutten äsken sinnikkäistä etsinnöistäni huolimatta löytänyt sitä merkintää, joten ehkä muistin väärin. Joka tapauksessa: senkin sairaat siat! Luuletteko täältä löytyvän alastontutkielmia alaikäisestä ja -mittaisesta Anna-polosta? Onkohan sellaisia edes olemassa? Hullut, nyt muakin alkoi kiinnostaa!

5. levypainojen teko
Tässä on jo käytetty jotain oikolukuavustajaa, ilmiselvän painonnostoharrastajan kirjoittaman yhdyssanan virheettömyys tuskin selittyy muuten. Pirkkaniksinomaisena vinkkinä mainittakoon, että tilapäisen levypainon saat leikkaamalla reiän LP-levykotelon keskelle, liimaamalla sen reunoilta kiinni ja täyttämällä kotelon hiekalla, tai pumpulilla, jos et ole erityisen vahva. Voit myös lahjoa sokerilla muutaman pikkulapsen kietoutumaan tangon kumpaankin päähän treenisi ajaksi.

6. niille jotka eivät pidä hiljaisuudesta
Tätä mä tiedän käyttäneeni sen Putro-sitaatin yhteydessä, mutta en voi olla kummastelematta, mihin tällaisella haulla on pyritty? Löytämään avoimet soittolistanlaatijan toimet Noisella tai muilla kaupallisilla radioasemilla?

7. marilyn manson ja erja häkkinen
Mua naurattaa ihan henkilökohtaisista syistä, että ulkoinen yhteys on siis havaittu myös muualla. Musta tuntuu melkoisen epäluultavalle (ja erityisen epätoivottavalle), että kyseessä olisi minkään muunlainen sidos.

8. en ole katkera
Onnea! Katkeruus on kuluttava voima. Energia on hyvä käyttää tuottavammin, esim. keksien kateudenkohteen tuhoamiskeinoja ja toteuttaen niitä.

9. vitun ikenet sekä pillunsilmä
Kuvahaku lienee tehokkaampi; myös hakusanojen muokkaamista kannattanee kokeilla.

10. yhdeksänkymmentäluvun hitit
Tekisipä mieleni lohkaista jotain itseironista, kuten "elämäni tarina" tai "sehän on keskimmäinen nimeni", mutten millään jaksa. KLF, Ylex:n Parasta ennen sekä Subin ohjelmauutuus ovat uskoakseni hedelmällisempiä osoitteita moiselle haulle. Ja hei, monet ysäribändit ovat tekemässä comebackia, miten ihanaa!

Mitä tästä opimme? Täsmälliset hakusanat, määritellyt hakuehdot sekä kirjasto pelastavat monesti noloilta tilanteilta. Esim.

UNOHDIN HAUSKIMMAT! *huutaen*

Eli kukkukanuunan ja -kopterin! Siinäpä aseet, jotka ovat likaista pommiakin pelottavammat (upseerikerholla univormupukuiset sedät liikuttelevat vakavina pikkuisia ukkeleita kartalla: "Laattakanuunan sijoitamme etulinjaan..."). Ja manaajapään, joka ensin pyörii villisti ympäri oksennusta lennättäen ja sitten irtoaa paikoiltaan ja kierii kolisten nurkkaan.

Vain tontun omistajille ja haltijoille!

Olen krapulassa, nälkäinen ja niin väsynyt, että syön jätteitä. Minäpä kerron, kuinka tähän on tultu ja MITÄ:
Menimme Tampereelle. Edellisenä iltana valmistauduimme matkaamme lukemalla Markku Mailamäen teosta Markkuna markkinoilla. Autossa kuuntelimme Leevi and the Lingvisticsiä ja muistelimme lukeneemme lööpin "Kolmevuotias itki ja vonkasi seksiä". Saatoimme myös nauraa hieman, Erebus-naurua.
Tampereelle päästyämme seurasi Studio FeelItiä (Can you FEEL IT?! Can you FEEL IT FEEL IT BABY!), skumppanjaa kampaajatuolissa, apteekkeja, Bistro Venlaa sekä räkäpizzaa kadulla. Hotellimme löytyi lopulta aivan Pokan vierestä. Miksemme katso tuonne?
Vuokra-ajurimme Jani kuljetti meidät kirkon ja mustanmakkaran ohitse Jäähallille. Saimme sisään itsemme lisäksi Jimpan. Tamperelaiset neanderthalit eivät osanneet käyttäytyä keikalla (Anteeksi, mutta tämä ei ole Tapparan kotiottelu. Älkää huutako rytmikkäästi HEI! HEI! HEI! HEI!), ja Raputukka moshasi ystäväni kasvot verisille naarmuille sekä miltei sokeutti tämän. "Senkin sairas sika!", huusimme. Edessämme oleva vihreäpaitainen poika haisi Lidlin partavaahdolle ja voimme pikkuisen huonosti. Vitun hipit.
Taxitarkastaja osoitti 17 vuoden koulutuksensa tuottaneen tulosta ja ohjasi meidät kohti keskustaa. Kävimme eläkeläisten kansoittamassa baarissa sekä pankkiautomaatilla ("LOPETA! HILJAA! MITÄ!?!? MITÄ??!?"). Siirryimme Dorikseen, vaikka mukanamme olikin Rarjanen. Baarissa mielemme teki vetää koppavaa deejiitä napolinpataan, suunnilleen tälle alueelle *piirtää mustalla tussilla ääriviivoja*. Kävimme tupakkakopissa kyynelehtimässä ja Ilveksessä hukkaamassa pääkallolapaset puhelinnumerolla. Törmäsimme myös Jackiin mykällä j:llä, mutta turhaan.
Söimme pizzasta puolet ravintolassa, jonka jälkeen taitoimme loput vartti-vartti, ja jatkoimme kadulla. Hotelliin palattuamme pesin esim. kasvoni, ja Nuu odotti esim. valveilla. Herttainen ele.
Aamulla tunsin voimakasta halua työntää kaukosäätimen silmäni lävitse aivoihini. Frida tarjoili apua, sekä niskalaukausta.
Kaupungilla kävellessämme löysimme esim. kemiallisten riippuvaisten hoito-ohjelmapaikan sekä näön apuvälinekaupan. Niin ja Artturin: jos sanassa on kaksi samaa kirjainta peräkkäin, ne kumoavat toisensa. Näin esim. Noora ääntyy [nra].
Konstaapeli pysäytti meidät ollessamme poistumassa kaupungista, muttei puhalluttaakseen. Menin hieman hulluksi ja pelokkaaksi.
Matkalla tutustuimme mittarikenttään sekä vastasimme kysymyksiin, joita ei koskaan esitetty. Vauhtimme hidastui toisinaan dramaattisesti ja löysimme teknologisia huipentumia autosta, esim. Muuntautujat-henkisen mukinpidikkeen.
Junassa katselimme edellisillan dokumentaatiota näteistä tytöistä (prettypretty) sekä erityisryhmien konsertista. Saimme porttikiellon Tampereelle aivoihimme istutetun mikrosirun avulla ("Ja pysykääkin poissa!"). Junan ikkunaverhot haisivat pierulle, tai ehkä se olikin oma hengitykseni.
Toivottavasti en jättänyt pois mitään olennaista. Jos oltais Tampereella, saatais ottaa taksi. Siellä on sellainen erityissääntö. En.

Loppuun vielä maistuvan kermaviilikastikkeen ohje kaikille pikku kokeille:

• kermaviili
• tilli
• kurkumiini
• E 653, toistan: kuusi-viisi-kolme
  
• maapähkinänjäämiä
  

1. Sotke.
2. Nauti.

Äsken luin Hesarin televisio-ohjelmatiedoista, että tämänpäiväisessä Pelkokertoimessa on vuorossa Äidit ja pojat -erikoisjakso: "Temppuina mm. äitien kannattelua, keittiöaskareita ja yhteinen automatka". Nyt ymmärrän, miksi sitä kutsutaan pelkokertoimeksi, enkä ehkä uskalla katsoa.

Snadi jouni!

Tämänkertainen vieraamme Kateuden keisarinvihreä, vitutuksen viininpuna -palstalla, Womma Taka-Marjatta, 22, löysi nykyisen kotinsa isänsä avustuksella. "Olin asunut 10 vuotta ulkomailla työskennellen muun muassa taidegalleristina ja mallina - ammateissa, jotka eivät keskimääräisesti elätä ketään, mutta lienin poikkeuksellisen onnekas kyetessäni lahjoittamaan kuukausituloistani vielä kolmanneksen hyväntekeväisyyteen. Tai sitten olen vain käsittämättömän lahjakas", Womma myhäilee. "Kymmenen Pariisissa, New Yorkissa ja muissa maailman metropoleissa vietettyä vuotta saivat minut kuitenkin kaipaamaan jotain aidompaa ja todempaa. Oli aika palata Suomeen."
Sijoituspankkiiri-isä oli tällä välin tehnyt valmisteluja, ja tarjosi tyttärelleen mahdollisuutta ostaa pieni maatalo Lieksasta, keskeltä synkintä muuttotappioseutua. "En ollut käynyt paikkakunnalla koskaan, enkä nähnyt taloa kertaakaan ennen kauppojen lukkoonlyömistä. Tuttavat kyllä hieman pyörittelivät päitään kertoessani muuttavani skutsaan, mutta minä luotin intuitiooni", Taka-Marjatta kertaa.
Valtaosan elämästään suurkaupungeissa viettäneenä monet maaseudun tavat ovat tulleet Wommalle iloisena yllätyksenä. "Naapurini osaa sytyttää itse tulen takkaan! Ja kylän vanhimmalla on eläviä lehmiä navetassaan. Ne tosin taitavat olla lähinnä koristeena, sillä ei se niitä kai lypsä kuitenkaan. Viereisten tilojen aikamiespojat tulevat myös hanakasti auttelemaan erilaisissa pikkuaskareissa: viimekin viikolla yksi isäntä kävi rassaamassa putkiston ja eräs toinen lupasi kevään tullen kyntää ryytimaalleni vaon", tämä kertoo silmät loistaen. "Täällä on niin teeskentelemätöntä! Ilmakin tuntuu helpommalle hengittää!"
Talo oli ostettaessa varsinainen pommi, eikä urbaani nuori nainen ollut koskaan pidellyt edes kulmahiomakonetta kädessään. Nopeaoppinen ja sinnikäs Womma kuitenkin päätti remontoida itse oman huvilansa, kuten hän taloa leikkisästi nimittää. Schmrendin sisustustoimitukseen hän otti yhteyttä ollakseen esimerkkinä, jakaakseen uusia oppejaan sekä toimiakseen inspiraationa muille rempparaisoille: "Huvilassani oli kaikki, mitä etsin: pieniä kapeita ikkunoita korkealla katonrajassa, päätön pohjaratkaisu ja loputtomasti hukkaneliöitä. Kylppärin kaadot oli tehty väärään suuntaan ja kellarissa minua odotti oma sieniviljelmä.", Womma kuvailee. "Nautin remontista joka hetki: halusin kaivaa esiin talon todellisen potentiaalin ja antaa sen persoonalle mahdollisuuden kukoistaa!"
Joko remontteeraajan työkalupakkia syyhyttää päästä uusien kohteiden kimppuun oman huvilan viimein valmistuttua? "E-hei! Täältä minä en muuta, tuntuu kuin olisin tullut kotiin."

Naapurillani on pylly-yskää.

Tänään haluaisin esittää Valituspäällikölle seuraavan kysymyksen: olisiko viimein aika alkaa parantaa kerrostaloasuntojen yleistä ääneneristystasoa?
Ja annetaankin nimimerkin Seinän takana paritellaan väkivaltaisen äänekkäästi ja aivastellaan sunnuntaiaamuisin vastata: "Kyllä olisi."

K. kertoo vitsin:

"Mies meni lihakauppaan ja kysyi:
- Saako täällä sorkkia ja potkia?
- Ei, täällä saa vain maksaa ja kärsiä, vastasi kauppias."

Stealing beauty

Olin vähällä kirjoittaa siitä, miten tänään kaikki on päin väärää: tukka oli huonosti, samoin sää ja unetkin. Pohjimmiltani olen kuitenkin yksinkertainen ja helposti ilahtuva yksilö, joten kirjoitankin siitä, mitä mukavia pikku asioita tänään on sattunut.

Aloitellessani työpäivää yrityspromotilaisuudella minua lähestyi kenties maailman kaunein poika. Se oli pitkä ja sellainen brittipopparin mallinen, mutta sellaisella tavalla, että formaali pukeutuminen imarteli sitä ihan erityisesti. Sen tumma tukka oli myös letkeää moppimallia, ja sen silmät olivat melkein mustat, sielukkaat ja syvät kuin metsälampi. Se oli hirveän kiva eikä ollenkaan flirtöösi, kyseli asiallisia ja hymyili ujosti. Sen tiedustellessa, tulisinko mäkin sijaitsemaan fyysisesti siinä nimenomaisessa paikassa, jonne tutustumislippuja jakelin, se sai senkin kuulostamaan vain vilpittömän ystävälliselle ja hyvätapaiselle.
Sitä katsellessani tulin ajatelleeksi, miten mukavaa olisikaan olla kaunis. Ei sellaisella perinteisellä, ylimielisyyteen ajavalla tavalla, vaan sillä lailla huolettomasti, itse koko seikkaa tiedostamatta. Voisi olla samaan aikaan sekä ällistyttävän upean näköinen että helposti lähestyttävä, pysäyttävän hehkeä ja ylettömän herttainen, olematta yhtään teennäinen tai falski. Tällaisia ihmisiä on, mä jopa tunnen sellaisia, ja olen varma että niille on auki ihan jokainen ovi.

Metrossa törmäsin Otteen baariminnaan, joka välittömästi tuli istumaan mun viereen, rupatellen niin, että me oltiin hetken melkein bestikset. Musta se oli samanaikaisesti mukavaa ja hämmentävää, sillä tavallisestihan me törmätään melko eri kellonaikaan ja erilaisessa tilanteessa, enkä mä oikein tiennyt ensin että mitä sille sanoisin. Onneksi se oli kyydissä vain yhden pysäkinvälin, eikä piinallista hiljaisuutta päässyt muodostumaan.

Suklaanmakuinen Fitness-myslipatukka maistuu aivan samalle kuin murupusut, joita päiväkodissa tehtiin riisimuroista, kookosrasvasta ja kaakaojauheesta. Eikä mulla sitten oikeestaan ollutkaan muuta sanottavaa. Johan sitä oli tässäkin, tykkään mä.

Pukeudun piNkkiin, kunnes löydän jotain homoNpaa

Luin äsken City-lehdestä (en tiedä, onko se uusi vai vanha numero, sillä olen lakannut sen lukemisen. Mielestäni se on muuttunut epäkiinnostavaksi. Nytkin tarrasin siihen vain tylsistyksissäni, bussia odotellessa.), että Katja Kallion uusi romaani ilmestyy huomenna ja on nimeltään Karilla. Mä vannon, että jos se käsittelee kaupunkilaisen kolkyt-ja-risat -sukupolven parisuhdeongelmia, ja etenkin jos sen päähenkilöistä yksikin on nimetty Kariksi, niin mun on väistämätön pakko puukottaa jotakuta satunnaista ohikulkijaa naamaan. Mun mielestä näet Katja on oikeasti aika ihana jotenkin, ja sillä on kaiken muun upeuden lisäksi eräs Asko Kallonen satimessa, minkä vuoksi mun on vaikea hyväksyä, että se haluaa kirjoittaa niin yhdentekevää viihdekirjallisuutta.

Sitten tiesittekö, että Amin Asikainen pitää hevosista? Ja että jenkkikoomikko Ralphie May on nimennyt tyttärensä April June Mayksi? Sadisti saatana.
Muun muassa tämän kaiken minulle kertoi City-lehti matkalla keskustasta kotiin. Sitten tulikin paha olo ja piti lopettaa lukeminen.
Aamun Hesarissakin oli jotain, josta mun piti kirjoittaa, mutten enää muista että mitä.

Rekorderligin granaattiomenasiideri maistuu hersyvästi kesälle ja jollekin tunnistamattomalle esanssille. Taidan pitää. Eikä joka puolella enää onneksi haise dulla, kuten eilen.

Jos olet mies, keskimääräisen karvainen, ja tykkäät treenata salilla tai juosta juoksumatolla, ole hyvä ja pue yllesi jotakin muuta kuin hädin tuskin pakara-alueen peittävät mikroshortsit. Huono olo saattaa muuten tulla kanssakärsijöille. Kiitos.

Kainalopierun paikka

Uusiin ihmisiin tutustuminen on toisinaan kovin työlästä, etenkin jos näihin ihmisiin tutustuu ensisijaisesti päästäkseen käsiksi johonkin heidän hallussaan olevaan. Ihan timanttitason haastavuuteen kyseinen toiminta yltää, mikäli tämän uuden ihmisen prosessori on niin sanotusti huomattavasti hitaampi kuin itsellä.
Olin sunnuntaina Nuun kanssa tallilla tapaamassa mahdollisen tulevan vuokrahevoseni omistajaa. Rouva on varmasti aivan normaaliälyllä varustettu ja ihan ilmeisen ystävällishenkinen hahmo, mutta minun psyyke ei kestä niin pitkiä taukoja puheessa ja niin hitaasti kohdentuvaa katsetta. Tiedättehän sellaista, kuin toinen olisi koko ajan kevyessä narkoosissa. Koen usein pakottavaa tarvetta täyttää tyhjät hetket äänellä tai toiminnalla, ja silloinpa yleensä tulenkin melkoisen kiisselin keittäneeksi.
Rouva Hevosenomistaja oli juuri maininnut, miten hevoselleen ei tulisi antaa makupaloja suoraan kädestä vaan ainoastaan ruokakupista. Minä sitten terhakkana kysymään, että onko jotain sellaista, mitä sille ei saa lainkaan antaa (voi luoja, nyt se luulee että mä suunnittelen myrkyttäväni sen hevosen!). Vuokrasummista puhuttaessa koetin saada Rouvaa ilmiantamaan päiväkohtaisen vuokran suuruuden, mutta turhaan (no niin, nyt se pitää mua kitsaana ja ajattelee, että alan just kohta tinkiä ja yritän maksaa osittain jumppalipuilla). Kyselin myös kiinnostusta osoittaakseni kaikenlaista hevosen menneisyydestä, koulutustasosta, ruokinnasta ja sellaisesta (sä olet liian utelias ja tunkeileva! ÄLÄ!). Tämän lisäksi saatoin esittää joitain yksittäisiä, erityistä asiantuntemusta ja olennaisten asioiden poimimiskykyä osoittavia kommentteja orinsa kauniista pitkästä harjasta, värityksestä sekä kevätajan vaikutuksesta hevosten hormonaaliseen toimintaan (lopeta jo! Vaikene! LOPETALOPETALOPETA!!!).
Hyvin meni siis. Kai se piti mua melkein normaalina, tai mistä mä tiedän, kun se ei oikein reagoinut mihinkään.

Lisäksi haluaisin vielä sanoa, että vaatteiden värjääminen pesukoneväreillä on paitsi helppoa ja mukavaa myöskin palkitsevaa. Ja Anthony and the Johnsons on edelleen viiltävintä ja koskettavinta musaa aikoihin. Ja The L-Word on Brothers & Sistersin ohella parasta, mitä televisio tällä hetkellä tarjoaa. Ja viikonloppuna on luvassa älyttömän huiseja juttuja. Ja ensi kesänä. Voi juku!

Ja juuri sen tytöt halusivat sanoa

Toisinaan onnistun obsessoitumaan tietyistä sanataiteen muodoista aivan erityisesti, joudun niitten pauloihin enkä sitten enää mahdukaan pujottautumaan sieltä pois. Viimeisen ehkä puoli vuotta olen ollut hyvin fasineerattu blogeista; viimeisen pari päivää Erään Saaran tutkimuksista. Tunnen olevani bloggaajana mitäänsanomaton harrastelija. Pelkkä nolla.
Mietin myös, mahtavatko oikeat virtuaalipäiväkirjoittajat sommitella ajatuksistaan ja aihioistaan ensin word-dokumentin. On tiettävästi olemassa ihmisiä, jotka tekevät messenger-vastauksistaankin ensin tekstinkäsittelyohjelmalla tiedoston, punnitsevat sisällön, ulkoasun sekä paralingvistiset seikat ja painavat Lähetä vasta sitten. Itse en kuulu heihin.

Töissä huvittelin säikyttelemällä asiakkaita: niiden astuessa sisään tiloihimme varsin uppoutuneena johonkin tehtävään, kuten ystävän kanssa keskusteluun tai magneettikorttinsa kaiveluun lompakostaan, kajautin kantavimmalla äänelläni, oikein pontevasti ja asiakaspalveluhenkisesti "MOI!". Tämän jälkeen seurasin nautinnolla niiden sinkoamista seinille ja toistensa päälle silmät laajenneina.
Lisäksi itselleni toistaiseksi tuntemattomasta syystä uskoisin saavani tainnuttavaa mielihyvää hyräilemällä lastenlauluja puoliääneen (siksipä juuri pidän vihreästä, kun on ystää-vääni metsämies!). En kuitenkaan uskalla kokeilla.

Useimmiten syön hyvin halukkaasti erilaisia itselaadittuja marjarahkoja iltapalaksi. Juuri tänään ei kuitenkaan tehnyt mieleni, vaan haaveilin piimästä muromyslin kera. Piimää ei kuitenkaan ollut, sillä en ollut muistanut mainita sen loppumisesta itselleni viimeisiä pisaroita lautaselta latkiessani; ajauduin nikkaroimaan mustikkarahkaa kiroillen ja koko touhua ääneen sättien. Tyhmää, onpa kerrassaan tyhmää.

Haloo, onko valituspäällikkö?

Töissä on ollut miltei tarpeettoman piinallista ja aivan epätasapainoisen stressaavaa tänään. Liian moni kehtaa sairastuttaa itsensä / lähteä lomalle / olla muuten vain vääränlainen, jolloin sekaisin menevät systeemit ja suunnitelmat ynnä pasmat. Ahdistava päivä. Onneksi sitä ei kohta enää ole.

Tänään näin mustaan takkiin ja reppuun sekä oranssiin kaulahuiviin sonnustautuneen tytön. Repun verkkotaskussa oli - arvatkaas mikä? Virkeän oranssi appelssiini! Näyttipä kivalle.

Tunnen kiihkeää halua olla jälleen keskenkasvuinen ja huvikseni humalassa keskellä viikkoa. Krapulassakaan en ole juurikaan ollut, sellaisenkin voisi ottaa taas ihan muistin virkistämiseksi. Lisäksi tunnen olevani enemmän loman tarpeessa kuin olen ollut vuosiin. Talvilomaan ei enää ole kuin vajaat kolme viikkoa.

Haluan lisää Exquisa-vaniljarahkaa.

Haluatteko tietää, miksi minä en laita kahviini sokeria?

Kerron sen kuitenkin: samasta syystä, kuin en lisää viskiini jäitä. Kun kahviin menee hukuttamaan sokeria, sen maku ei muutu suinkaan paremmaksi, vaan ainoastaan makeaksi; siitä tulee siis makeaa pahaa.
Viski jäillä ei muutu paremman makuiseksi, pelkästään kylmemmäksi. Mikä toki muuttaa makua siten, että se joko puuduttaa kieltä tai sitten hidastaa makumolekyylien liikettä lopputuloksenaan sanoisinko vähemmän syvä aistikokemus. Paitsi sen kylmyyden osalta.
Paras kokeilla itse, mikäli et tällä puheella usko.

Tänään aamupäivällä eräs parturi-kampaaja tuijotti minua savukkeensa takaa silmät arvioivasti viirullaan, kun nilkutin työmatkallani ohitse. Tukahdutin voimakkaan halun sännätä intiaaniääniä tehden pakosalle. Kotimatkalla sama parturi-kampaaja möllötti jälleen liikkeensä edessä kessuttelemassa. Varmistuin siitä, että se oli päivystänyt siinä vain minua odottaen; rankaistakseni häntä liiasta uteliaisuudesta en vilkaissutkaan kapisen puotinsa suuntaan.

Joskus jollekin on saattanut käydä niin, että se on tutustunut johonkuhun uuteen ihmiseen, kenties ulkomaalaiseen, ja siltä on jäänyt tämän uuden tuttavuuden nimi jotenkin kuulematta tai mahdollisesti ymmärtämättä (alkoholilla on saattanut olla osuutta asiaan). Jälkeenpäinhän sitä on erityisen kiusallista käydä tiedustelemaan, joten tämä joku saattaa keksiä mitä mielikuvituksekkaampia keinoja saada nimi taas selville. Yksi näistä voi olla seuraavanlainen: pyytää tätä vierasmaalaista lausumaan nimensä uudelleen, käyttämällä autenttisuuteen pyrkimistä verukkeenaan. Tällöin saattaa kuitenkin käydä seuraavasti:
"- Niin mun piti vielä kysyä, että miten sä taas lausutkaan itse sun nimes? - Jack."
J olisi kuitenkin aina voinut olla mykkä, jolloin nimi olisi ääntynyt [äk]. Onneksi se ei sentään ollut Bob, mykällä beellä.

Oikean käteni etu- sekä keskisormi ovat muuttuneet vähitellen tekstin edetessä ylen puutuneiksi; lisäksi minua paleltaa. Kiedon ylleni maastokuvioisen fleecetakin, maastokuvioiset housut, kahdeksan kuutin nahasta tehdyn manttelini sekä joululahjavillasukkani ja hautaudun divaanilleni odottamaan lämpöä. Onks kellään?

Yhdeksänkymmentäluvulla olis sanottu, että "hyvin menee - mutta menköön!"

(Pitkät ja epäjohdonmukaiset otsikot ovat mun suosiossa juuri nyt.)

Tämän viikonlopun aikana havaitsin, että mun elämässä on tällä hetkellä ainoastaan kaksi vajetta sen muutoin ollessa siis niin lähellä täydellisyyttä kuin se inhimillisesti katsoen on mahdollista.

Ensimmäinen vaje koskee rahaa, etenkin näin kahden ulkomaille suuntaavan sekä lukuisien kotimaamme rajojen sisällä tapahtuvan reissun alla. Se on kuitenkin kovin triviaalia, itseaiheutettua sekä niin jokapäiväistä, ettei siihen kannata hukata uloshengitystään tämän enempää.
Toinen koskee tunne-elämää. Mä kaipaan ihastumista. Jotenkin kevät ja kutkutus vatsanpohjassa kuuluvat yhteen; olisi nastaa, jos olisi jotain ihan uutta kuvioissa. Uusi nimi puhelimen muistissa, uusia tekstareita ja puheluita, joita odottaisi hädin tuskin mielensä malttaen ja joiden saapuessa sydän loikkaisi kurkkuun ja kädet vähän vapisisivat. Tapaaminen, johon valmistautuessa ei löytyisi sopivaa asua millään eikä tukka tahtoisi talttua oikeannäköiseksi. Uusia juttuja, joiden tietäisi muuttuvan suloisiksi muistoiksi matkan varrella; uusia merkityksellisiä seikkoja ja paikkoja. Uusia ensimmäisiä kertoja: suudelmia, joiden ajatteleminenkin saa ihon mielihyvästä kananlihalle; rohtuneita huulia, sängen naarmuiseksi hiomaa leuankärkeä, kasvoille hiipivää älyvapaata ja silmät toviksi sulkevaa muistelevaa hymyä.

Ellen pidä varaani, tästä koko blogista tulee kohta yksi iso deitti-ilmoitus. Sitä välttääkseni mun pitää välillä muistaa yrittää olla ajankohtainen ja kenties jopa kantaaottava tai edes kärkäs. Mistä juolahtikin mieleeni hupsu kuriositeetti: aina, kun kirjoitan jotain henkilökohtaista ja mitä suurimmassa määrin itseäni koskevaa, kommettien määrä tuntuu putoavan radikaalisti. Kenties kasvottomampia aiheita on helpompi kommentoida ja intiimeihin ongelmiin kajoaminen tuntuu jotenkin liialliselle? Toisaalta taas itse huomaan nauttivani seuraamissani blogeissa niistä haavoittuvimmista ja avoimimmista kirjoituksista eniten - aion siis jatkaa henkistä masturbointiani ja julkista terapointiani tämänkaltaisten bloggausten merkeissä. Ensi numerossa luvassa niitä hyviä ja vieläkin parempia juttuja, jotka juuri nyt pitävät mun lippua korkealla, häntää pystyssä, tunnelmaa katossa ja sillä lailla. Ei muuta ku vetoja!

We all know that sex sells and the whole world is buying

Olen aivan liian levoton nukkuakseni, vaikka mun ehdottomasti pitäis jo kuorsata tyytyväisenä, joten ajattelinpa tässä bloggailla. Aiheesta, joka koskettaa jollain tasolla ihan kaikkia; aiheesta, josta olisin kirjoittanut takuusti jo paljon varhemmin, jos kirjoittaisin oikeasti anonyymina nettipersoonana eikä kukaan tietäisi, kuka mä tosielämässä olen.
Mä aion kirjoittaa vähäsen seksistä. Taalasmaa, sä voit kääntää sivua tässä vaiheessa ihan luvan kanssa.

Yksi oikeasti paskimpia juttuja suhteessa olemattomuudessa on, ettei ole minkäänlaista säännöllistä saantia. Joo siis toki, kyllähän sitä panon saisi hommattua melkein koska tahansa ihan vain pistäytymällä lähipubissa parilla, mutta eri asia sitten on, huvittaako itseä könytä jonkun sekundaseipään ja satunnaisen sarvijaakon alle neljältä aamuyöllä vain voidakseen sanoa olleensa silleen. Useimmiten se ei kuitenkaan ole sen arvoista - kaikki, jotka ovat kokeilleet, tietävät.
Seksi on nääs nimittäin vähän sellainen juttu, kuten aiemminkin olen todennut, että kyllin kauan siitä pidättäydyttyään on jokseenkin hankala palauttaa mieleen, miksi siitä taas pitikään kohkata. Etäisesti muistaa kyllä sen olevan enimmäkseen miellyttävää ja osin jopa kaipaamisen arvoista, mutta yhtä hämärästi kuin nousuhumalassa tulee mieleen, miksi olisikaan mukava herätä ilman krapulaa. Toisaalta taas jos sen vakituiseen kohdallelankeamiseen menee totuttautumaan, on yhtäkkinen ilmanjääminen julmuudeltaan - ja vähintäänkin kismittämisasteeltaan - samaa luokkaa narkomaanin ns. cold turkey -vieroittamisen kanssa.

Tänään arvottiin juuri Reinon kanssa puhelimessa, kauanko siitä on, kun viimeksi olen ollut nakuhippasilla jonkun urospuolisen kanssa. En kyennyt muistamaan, oliko se syys- vai lokakuuta (vuodelta 2007 sentään), mutta pointti lienee selvä: kuukausia siitä on. Mä väitän, että tämä asiain tola on huonontanut mun elämänlaatua merkittävästi. Mä en tarvitse yhtään esim. työkaveria tai muutakaan aitiopaikalta tilannetta seuraavaa auktoriteettia kertomaan vasten kasvoja tai selän takana, että olisin paljon mukavampi ja rennompi ihminen määrävälein tyytyväiseksi saatettuna. Kyllä mä sen tiedän itsekin.

Toisaalta asian selittäminen säännöllisesti seksiä harrastaville ihmisille on kuin puhuisi ikänsä kuutin lailla uinuneelle nukahtamisongelmistaan: aihe on niille niin absurdi ja yhtä kaukainen kuin Linnunrata, että niillä ei vain mielikuvitus riitä. On aivan samantekevää, kuinka värikkäitä ja käytännönläheisiä vertauskuvia koettaa käyttää ("tiedäthän, kuin erämaa sadetta, kuin muuttolintu lentämistä, kuin it-mies PS3:sta"): ne eivät ymmärrä, eikä siitä käy niitä syyttäminen.
Vastoin tahtoaan selibaatissa elävälle on myöskin melkoisen turha käydä luennoimaan siitä, kuinka onnekkaita ne ovat kun niillä on kaksi tervettä kättä ja niissäkin kaikki sormet tallella. Maailmassa on myöskin kovasti vaikkapa nälkäänäkeviä ja se on fakta ja sellaisenaan valitettavaa, mutta kyllä mä siltikin annan kipakkaa palautetta ja nurisen ääneen, jos mun ravintola-annoksessa on vaikkapa hiiren pää.

Viimeistään tässä kohtaa ratkaisukeskeinen ihminen aloittaa vaihtoehtojen punnitsemisen: jos irtoseksi on valtaosan aikaa tyhjä arpa, fuckbuddyt ainakin mun kohdalla kuolleena syntynyt idea (mä kun menen hyvin herkästi kiintymään ihmiseen, jonka kanssa vietän aikaa alasti), eivätkä näppärimmätkään sormet tai hyvinvarusteltu lelulaatikkokaan riitä korvaamaan the Real Dealia, niin mitä mulle jää? Suhteille mä tunnetusti olen kryptoniittia, joten sekään ei ole vastaus.
Ehkäpä mä vain tyydyn näkemään kiihkeitä unia, kun edes Facebook ei suostu kertomaan mulle, kuka olisi mun ideaali prinssini. Hevoinen sillä ainakin tulee olla, tai vähintään vastaavat varusteet. Käsiraudathan mulla onkin jo omasta takaa.

Missä kaikki on silloin, kun mä haluaisin räjähtää riemusta? Jonkun kasvoille kernaimmin.

IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA
OOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOO
UUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUUU
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAHHHHHHHHHHHHHHHHH!!!!!!!1!!!!!!1!!!!!!!!!!!!1
Hihhei!

Carlton Arms ja Carruth House, täältä me tul-laaa-aaaan!

Kuinka maa makaa

Lyhyt tilannekatsaus tämän päivän aiheisiin:

Kaisa Varis
Kuinka tyhmä ihmisellä on lupa olla? Mun mielestä käry täsmälleen samasta dopingaineesta kahdesti viiden vuoden sisään ei kerro mistään penaalin terävimmästä kynästä niin sanoakseni. Ja mikäli Kari-Pekka Kyrö löytyy tämänkin kiisselin takaa, lienee aiheellista kysyä, täytyykö ihmisen ehdoin tahdoin hakata otsaansa samaan saamarin pihkaiseen petäjää kerta toisensa perään. Sanotaan, että se joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee mitään muutakaan. Tässä nimenomaisessa tapauksessa eipä olisi ollut haitaksi tuo jälkimmäinenkään. Mihinhän Varis lahjansa seuraavaksi suuntaa, kenties ammattilaispokeripöytiin?

Kähminnästä syytetyt kansanedustajat
Kyseiset vanhan ajan herrasmiehet ovat nousseet alfauroiden tavoin puolustamaan lähimpiään: "Perheillemme tilanne on painajainen!" (IL 1.2.)
Voi yllätysten määrää! Jos mies, aikuinen ja itse omista asioistaan päättävä, ajattelee hakeutua kansanedustajaksi ja - vastoin kaikkia odotuksia ja yhteistä hyvää - sellaiseksi vielä valitaankin, se varmaan ymmärtää, että se on kohtalaisen julkisessa ammatissa ja tämän ammattinsa luonteen vuoksi vieläpä erityisen tiiviisti suurennuslasin alla toimistaan. Se ja sitä kautta sen perhekin. Jos se sitten menee tekemään typeryyksiä ja käyttäytymään sopimattomasti, ei pitäisi tulla mitenkään yllätyksenä, että siitä halutaan tehdä varoittava esimerkki ja se ehkä paatoksellisesti ilmaistuna ristiinnaulitaan mediassa. Ennalta-arvattavaa, eikö totta? Ja täysin vältettävissä.
Faktahan on, että kyseisiä herroja ei vielä virallisesti ja oikeusteitse ole julistettu syyllisiksi väitettyihin rikoksiin ja siinä he ovat aivan oikeassa, että oikeusvaltiossa jokainen on syytön, kunnes toisin todistetaan. Se, mitä mun on hieman vaikea vain uskoa, on väite siitä, että jampat olisivat pulmusen lailla viattomia esitettyihin syytöksiin. Etenkin herra Rajalan maine tunnettuna naisten puolustajana ja muutenkin varsinaisena tahtipuikkon ruumiillistumana, mitä käytöstapoihin tulee, ei ainakaan tue tätä vapauttavaa kantaa. Miten se vanha sananlasku menikään, se jossa puhuttiin niistä koirista ja kalikoista ja sellaisesta?

Viikon osuvin mediatärppi
Nyt-liitteestä luin Maj Karman keulakuvan herra Ylpön kiteyttäneen mun mielestä kaiken olennaisen näistä nykyajan tähdentekotositeeveeohjelmista: "Mulla ei ole mitään idolseja vastaan; hyviä lauluja ja karismaattisia esiintyjiä. Anna Abreu on ihana tyttö. Mutta niiden musiikki ei ole tehty niitä varten, jotka pitävät musiikista - vaan niille, jotka eivät pidä hiljaisuudesta." Lihavointi on ihan mun omani, ja laitoin sen siihen, koska mun mielestä toi on niin timantisti sanottu. Tismalleen, juurikin, erityisesti näin.

Hyvää viikonloppua kaikelle kansalle. Oikein hyvää.