Kulutin äsken aikaa lueskelemalla vuodentakaisia merkintöjä. Omasta blogistani. Ei ole itseriittoisuudella rajaa.
Tämä tematiikka toistuu säännöllisesti kaikessa, enkä siis voi välttyä kirjaamasta sitä tännekin: ennen oli kaikki paremmin. Minä olin vuoden nuorempi, huomattavasti hauskempi, kärjekkäämpi ja huomiokykyisempi. Toiveikkaampi. Riehakkaampi. Hillittömämpi.
Nyt olen mielikuvitukseton ja useimmiten vähän alakuloinen, älyllisesti täysin veltostunut ja silkkoihin luettelonomaisiin rutiinibloggauksiin juuttunut.
Ihmiset luovuttavat liian helposti tai sitten ne eivät osaa lopettaa ollenkaan. Mistä sitä tietää, mikä on kylliksi? Miten voi välttyä muuttumasta itse juuri sellaiseksi, joiden armoille on itse tähän saakka itsensä unohtanut: välinpitämättömäksi, hieman julmaksi, pelkurimaiseksi? Yritän löytää sanoja, joilla kertoa toiselle, ettei tahdo tämän unohtavan itseään; ettei halua tämän tinkivän omasta olostaan ja reunaehdoistaan vain ollakseen niin vähän kuin suinkin, voidakseen olla niin vähän ettei häiritsisi minua. Ettei se kutistuisi, pidättelisi hengitystään, yrittäisi kiihkeästi haluta vähemmän. Ollakseen jotenkin sopivampi, se luulee, vaikka samalla tietää ettei ole sitä milloinkaan.
Haluan voida sanoa sille siten kuin olisin toivonut minulle sanotun: ettei kukaan, kukaan koskaan, kukaan koskaan missään ole sen arvoinen.
Jos ihmisellä ei enää ole edes arvokkuuttaan, mitä sillä on? Ei ainakaan mitään menetettävää, voisi joku luulla.
maanantai 17. elokuuta 2009
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Eikä viimeistä lomapäivää tarvitse käyttää teeveen katseluun, voi nauttia tulematta humalaan
Loppuloma on ollut legendaarinen tapahtumarikkaudessaan. Lainapyörää on hyödynnetty päivittäin ja ajettu tankkiin nojaavat polvet mustelmille ja kytkinsormet tunnottomiksi. Olen körötellyt HD:n perässä Porvooseen vuosisadan perjantairuuhkassa, sammuttanut moottorin juuri kriittisiin valoihin ja maistanut valkosipulietanoita. Olen käynyt Bembölen kuulemma legendaarisessa motoristikahvilassa, tankannut pyörän kahdesti ja käynyt onnittelemassa 8-vuotiasta kummityttöäni. Olen viettänyt runsaasti aikaa Rikkaan Ystävän ja tämän Puolison kanssa (olen hyvin pahoillani, mutten millään keksinyt mitään nokkelaa pseudoa) ja todennut, että on asioita jotka ovat mukavia ja mutkattomia, ja että on upeaa voida luottaa ihmisten hyvään makuun.
Olen myös urheillut Dahlian ja DeeJii Edamin järjestämissä seitsenotteluissa ja todennut olevani huomattavasti luulojani kehnompi pikajuoksija mutta edelleen sangen kelvollinen korkeushyppääjä. Olen istunut kantiksen tiskillä keskustellen Ratakuskin kanssa moottoripyörien alustoista, ymmärtämättä koko keskustelusta juuri mitään. Olen poistunut seurueesta kesken epästimuloivan nationalistisen ryöpytyksen ja koettanut tuloksetta näpäyttää asiattomasti tissejäni kommentoinutta moukkaa.
Tänään kävin totuttautumassa taas työntekoon. 2,5 tunnin rupeama oli niistää mehut totaalisesti eivätkä kesän aikana kaapissa kutistuneet farkut olleet mahtua asiallisesti päälleni. Ahdistavuudestaan huolimatta arjen alkaminen tuntuu huojentavalle. Kaipaan rutiineja ja normaaliutta ja rytmiä elämääni. Kunpa vain ensimmäisen työviikon voisi tehdä jotenkin pehmeän laskun tunnein, viisi-kuusi kahdeksan palkalla tai jotenkin niin.
Olen myös urheillut Dahlian ja DeeJii Edamin järjestämissä seitsenotteluissa ja todennut olevani huomattavasti luulojani kehnompi pikajuoksija mutta edelleen sangen kelvollinen korkeushyppääjä. Olen istunut kantiksen tiskillä keskustellen Ratakuskin kanssa moottoripyörien alustoista, ymmärtämättä koko keskustelusta juuri mitään. Olen poistunut seurueesta kesken epästimuloivan nationalistisen ryöpytyksen ja koettanut tuloksetta näpäyttää asiattomasti tissejäni kommentoinutta moukkaa.
Tänään kävin totuttautumassa taas työntekoon. 2,5 tunnin rupeama oli niistää mehut totaalisesti eivätkä kesän aikana kaapissa kutistuneet farkut olleet mahtua asiallisesti päälleni. Ahdistavuudestaan huolimatta arjen alkaminen tuntuu huojentavalle. Kaipaan rutiineja ja normaaliutta ja rytmiä elämääni. Kunpa vain ensimmäisen työviikon voisi tehdä jotenkin pehmeän laskun tunnein, viisi-kuusi kahdeksan palkalla tai jotenkin niin.
keskiviikko 12. elokuuta 2009
Sisko tahtoisin jäädä, mutta moottoritie on kuuma
Hain juuri elämäni ensimmäisen lainapyörän käyttööni koko viikonlopuksi. Ajoin sen kotiin pimenevää iltaa ja sateen jäljiltä kosteaa tietä jännittäen, mutta kaikki meni ensiluokkaisesti: en sammuttanut moottoria kertaakaan, enää en jokaisella vilkun kuittauksella saanut konetta heittelehtimään hallitsemattomasti ja mikä tärkeintä, en pannuttanut kertaakaan. Viikonlopuksi olen jo järjestänyt itselleni jokaiselle päivälle ajo-ohjelmaa ja muutamille -seuraakin. Olen sietämättömän tohkeissani ja kyvytön puhumaan mistään muusta nyt.
Siitäkin huolimatta, että eilen jälleen jotain särkyi, tällä kertaa korjauskelvottomaksi; siitäkin huolimatta, että ymmärsin viimein olleeni narri, typerys ja silkka ajankulu. Päätin keskittyä hyviin asioihin ja jättää menneet lopultakin taakseni. Päätin selviytyä tällä kertaa kokonaan ja olla soimaamatta itseäni kaiken tämän ajan hukkaamisesta. Toisista ihmisistä ylitsepääseminen kestää pidempään kuin toisista, eikä itseään voi hoputtaa; on vain luotettava siihen, että tietää milloin riittää.
Ensi kerralla en enää putoa samaan ansaan.
Ensi kerralla osaan paremmin.
Siitäkin huolimatta, että eilen jälleen jotain särkyi, tällä kertaa korjauskelvottomaksi; siitäkin huolimatta, että ymmärsin viimein olleeni narri, typerys ja silkka ajankulu. Päätin keskittyä hyviin asioihin ja jättää menneet lopultakin taakseni. Päätin selviytyä tällä kertaa kokonaan ja olla soimaamatta itseäni kaiken tämän ajan hukkaamisesta. Toisista ihmisistä ylitsepääseminen kestää pidempään kuin toisista, eikä itseään voi hoputtaa; on vain luotettava siihen, että tietää milloin riittää.
Ensi kerralla en enää putoa samaan ansaan.
Ensi kerralla osaan paremmin.
maanantai 10. elokuuta 2009
Se nuohooja on ja ei kukaan muu!
Sattuipa niin, että sain yllättävän tilaisuuden käydä tarkastamassa tällä viikolla HKT:ssä enskaava Maija Poppanen ennakkoon. Myönnän, olin ennakkoluulojen raskauttama: edellinen kyseisessä talossa näkemäni suurmusikaalihan aiheutti henkilökohtaisen suurpettymyksen ja se oli sentään nuorille suunnattu - nyt näkisin puhtaan lastenmusikaalin ja kyllähän se materiaali nyt tunnetaan.
Mutta katso! Lumouduin vanhasta sadusta korviani myöden: näytöksen aikana itketti, nauratti, vähän jännittikin. Teki mieli sanoa Ooh monta kertaa ja sanoinkin, osoittelin lapsenomaisen haltioituneena asioita ja suorastaan puistattelin vaikutuksen kylmistä väreistä. Maija Poppanen esittelee vanhaa kunnon teatterin taikaa parhaimmillaan. On iloista huomata, että toisinaan produktioiden rahanjako menee juuri niin kuin mennä pitää eikä haaskausta esiinny.
Poppasessa parasta oli kaikki: asiansa osaavat ammattilaisnäyttelijät, -laulajat ja -tanssijat sekä lahjakkaat lapset, kekseliäs ja sympaattisen tyylikäs lavastus sekä puvustus, vaikuttavat valot ja erittäin moderni animaatiotausta. Itse tarinaankaan en ole tätä ennen pintaa tarkemmin tullut syventyneeksi, mutta sehän on varsin opettavainen ja feministissävytteinenkin, ohjenuoranaan se tärkein: että kaikki onnistuu, jos ei itse sitä estä.
Jos aikaa on vain yhteen isoon, valitse tämä.
Ikkunani alla tänä aamuna klo 07.23 käynnistyneet kiskotyöt jatkuvat läpi yön. Minä ymmärrän, että huolto- ja korjaustöitä on toisinaan pakko suorittaa. Minä ymmärrän, että asutusalueella niitä tuskin voidaan suorittaa kaikille sopivana kellonaikana. Minä ymmärrän, että kun materiaalina ovat asfaltti ja teräs (tai mistä lie materiaalista kiskot ovatkaan valetut), eivät nuo toimet voi olla kovinkaan vaitonaisia. Mutta oikeasti. Onko oikeasti todella välttämätöntä aloittaa työt aamulla ensimmäiseksi katuporalla, lopettaa ne sitten puolen tunnin jyystämisen jälkeen puoleksi päiväksi ja palata kovaäänisimpään asiaan kymmenen jälkeen illalla? Onko tämä oikeasti todella ainoa vaihtoehto?
Alaoveen teipatussa lapussa lukee Valitamme aiheuttamaamme häiriötä. Tulikin heti parempi mieli ja uni.
Mutta katso! Lumouduin vanhasta sadusta korviani myöden: näytöksen aikana itketti, nauratti, vähän jännittikin. Teki mieli sanoa Ooh monta kertaa ja sanoinkin, osoittelin lapsenomaisen haltioituneena asioita ja suorastaan puistattelin vaikutuksen kylmistä väreistä. Maija Poppanen esittelee vanhaa kunnon teatterin taikaa parhaimmillaan. On iloista huomata, että toisinaan produktioiden rahanjako menee juuri niin kuin mennä pitää eikä haaskausta esiinny.
Poppasessa parasta oli kaikki: asiansa osaavat ammattilaisnäyttelijät, -laulajat ja -tanssijat sekä lahjakkaat lapset, kekseliäs ja sympaattisen tyylikäs lavastus sekä puvustus, vaikuttavat valot ja erittäin moderni animaatiotausta. Itse tarinaankaan en ole tätä ennen pintaa tarkemmin tullut syventyneeksi, mutta sehän on varsin opettavainen ja feministissävytteinenkin, ohjenuoranaan se tärkein: että kaikki onnistuu, jos ei itse sitä estä.
Jos aikaa on vain yhteen isoon, valitse tämä.
Ikkunani alla tänä aamuna klo 07.23 käynnistyneet kiskotyöt jatkuvat läpi yön. Minä ymmärrän, että huolto- ja korjaustöitä on toisinaan pakko suorittaa. Minä ymmärrän, että asutusalueella niitä tuskin voidaan suorittaa kaikille sopivana kellonaikana. Minä ymmärrän, että kun materiaalina ovat asfaltti ja teräs (tai mistä lie materiaalista kiskot ovatkaan valetut), eivät nuo toimet voi olla kovinkaan vaitonaisia. Mutta oikeasti. Onko oikeasti todella välttämätöntä aloittaa työt aamulla ensimmäiseksi katuporalla, lopettaa ne sitten puolen tunnin jyystämisen jälkeen puoleksi päiväksi ja palata kovaäänisimpään asiaan kymmenen jälkeen illalla? Onko tämä oikeasti todella ainoa vaihtoehto?
Alaoveen teipatussa lapussa lukee Valitamme aiheuttamaamme häiriötä. Tulikin heti parempi mieli ja uni.
Sisäsuomalaisuus on mielentila
Olen nukkunut viikon pakettiauton lattialla. Se on saanut minut aprikoimaan yhtä jos toistakin asiaa.
Ensinnäkin leirintäalueet ovat uskomattomia epäpaikkoja, vesipuistojen kaltaisia keinotekoisuuden multihuipentumia. Niissä ei useinkaan ole mitään luonnonmukaista - paitsi se rantakoivikko, johon koko setti tavallisesti on pystytetty. Kaikki muu on silkkaa tarkoituksenmukaisuutta, funktionaalisuutta ja kitkatta toimivia huoltotiloja. Toisille ne toimivat kesämökkien korvikkeina: perheet ja vanhemmat pariskunnat ajavat huippuunsa tuunatut asuntoautonsa (vakiona fillariteline ja muovitettu terassi sekä Crocsit kaupan päälle!) tutulle alueelle omalle paikalleen viikoksi, tuntevat naapurikärryjen asukit, hyödyntävät täysipainoisesti sekä keittiötä että grillikatosta ja kuivattavat pyykkinsä näppärillä kasattavilla telineillä aurinkoisina päivinä. Noilla alueilla on omat soveliaisuussääntönsä ja olotilaetikettinsä: on ihan ok rundailla ympäriinsä vanuneessa Finlaysonin Garfield-printtisessä paitulissa tai Speedoissa ilman paitaa; ei kuitenkaan ole selvästikään toivottavaa aikuisen hassutella lasten leikkipuistovempaimissa tai askarrella nakkitaksia ihmisten katseiden alla. Skumpan juominen sivistyneesti grillauksen ohessa on sekin melkoista rajaviivalla taiteilua.
Minusta tuo maailma on äärettömän kiehtova. Se saattaa kummuta kiihkeästä ydinperheen ikävästäni tai sitten campiin ja kitschiin mieltyneestä vinosta huumorintajustani, mene tiedä. Aivan erityisen ihastunut olen niihin pikkuisiin vuokramökkeihin, joita jokainen itseään kunnioittava leirintäalue pitää valikoimissaan. Ne ovat jotenkin niin uskomattoman idyllisiä ja liikuttavia, nukkekodin omaisia miniatyyritaloja, ettei niissä yöpyminen voisi olla kuin täydellistä. Lisäksi minusta olisi infantiilin kutkuttavaa vuokrata joskus yksi sellainen jonkun ihanan kanssa, harjoittaa äänekästä ja mitään arvailujen varaan jättämätöntä seksiä koko yö ja tulla sitten aamulla venyttelemään terassille nautinnollisesti ja kylläisenä, häirittyjen naapureiden luodessa kateellisia silmäyksiä syrjäkarein haukotustensa lomassa.
Toisekseen huomasin viimeistään Mikkelin Jurassic Rockiin päästyämme olevani sangen kireämyssyinen nynny, joka noudattaa sääntöjä naurettavuuteen saakka tunnollisesti ja jonka kenties hurjin teko ikinä on ollut viettää yö parkkipaikalla, jossa se erikseen kyltein oli sakon uhalla kiellettyä, lämmitettyään sitä ennen stendarilla colapullon korkin auki, sekoitettuaan sinne viskiä ja smuglattuaan koko hoidon festarialueelle iso punainen SYYLLINEN!-kyltti päänsä päällä välkkyen. Tunsin olevani säälittävä täti, joka henkensä kaupalla yrittää huvitella kuin nuoriso, antaa urheasti piut paut kaikelle ja vittu jee. Miten tässä näin on käynyt?
Kolmanneksi tuntui huvittavalle, että näinkin pienen maan sisällä asenneilmasto varioi kuin Nova Groupin liiketoimet. Minä ja Frida olemme, no, kenties jollain mittapuulla huomiotaherättäviä muttemme suinkaan mitään mangateinejä tai roolipelaajia kuitenkaan. Silti joka ikisessä kaupungissa saimme osaksemme hitaita kummastelevia katseita, hyväntahtoista naureskelua ja nuorison supinaa. Kaikki olivat sangen avuliaita ja sillä tavalla hämmentyneen ystävällismielisiä, mutten voinut olla ajattelematta, kuinka vaikeaa olisi asua minkä tahansa marginaalin edustajana jossain Puumalassa tai Varkaudessa, vaikka miten olisi laajakaistayhteydet ja skypet ja Rotaryn vaihto-oppilasohjelmat.
Samaan aiheeseen liittyy sellainen henkinen sisäsuomalaisuus, jonka ei ole tarkoitus halveerata tai arvottaa ketään, vaan ainoastaan kuvata tiettyjen piirteiden korrelointia keskenään ja niiden silminnähtävää klusteroitumista eräille alueille. Se selittää muun muassa perussuomalaisten ja Popedan mykistävän suosion, se antaa luvan käyttää vatsan paljastavia toppeja ja liian lyhyitä farkkuja yhdessä Suomen leijona -printtien ja -riipusten kanssa. Se perustelee joensuulaisen baarin keskiviikkoiltaisen sisäänpääsymaksun ja Kuopion ruokaravintolatarjonnan; se kiteytyy keskellä ei-mitään sijaitsevan lauantaiöisen ABC-huoltamon parkkipaikalle ja Carlson-ketjuun. Se on hullunkurisia diftongeja kielessä, se on vaitonaista shoppailua Citymarketin vaateosastolla; se on kasvisvaihtoehdon puuttumista menusta ja yksinumeroisia paikallisliikenteen linja-autoja.
On terveellistä aika ajoin muistuttaa itseään siitä, että neljä viidennestä pikkuisesta kansastamme elää sisäsuomalaisuuden ehdoilla ja että Helsinki-keskeisyys on vääristynyt illuusio, sillä pääkaupunkiseutu se todellinen marginaali on.
Oli mielessäni vielä paljon muutakin irrallista. Kuten että miten on mahdollista nähdä niin monta niin omituisen lempeää unta menneisyyden miehistä yhden viikon aikana. Tai että miksi ihmisten on niin hankala hahmottaa leveäkaistateitä ja niiden käyttöä. Tai että miksi minulle tunne siitä, että olen tullut hyväksikäytetyksi nostaa niin alkukantaisen raivon ja tekee pienistäkin rikkomuksista täysin mahdottomia antaa anteeksi. Miksi kesäillat tuoksuvat niin lumoaville. Miksi Ylä-Suomen kesäyöt ovat niin paljon kylmempiä kuin kotona. Miksi parhaat asiat ovat niin paradoksaalisia.
Miksi kotiinpaluu tuntuu kerta kerralta paremmalle, mutta muuttuu kerta toisensa jälkeen yhä nopeammin ahdistavalle.
Ensinnäkin leirintäalueet ovat uskomattomia epäpaikkoja, vesipuistojen kaltaisia keinotekoisuuden multihuipentumia. Niissä ei useinkaan ole mitään luonnonmukaista - paitsi se rantakoivikko, johon koko setti tavallisesti on pystytetty. Kaikki muu on silkkaa tarkoituksenmukaisuutta, funktionaalisuutta ja kitkatta toimivia huoltotiloja. Toisille ne toimivat kesämökkien korvikkeina: perheet ja vanhemmat pariskunnat ajavat huippuunsa tuunatut asuntoautonsa (vakiona fillariteline ja muovitettu terassi sekä Crocsit kaupan päälle!) tutulle alueelle omalle paikalleen viikoksi, tuntevat naapurikärryjen asukit, hyödyntävät täysipainoisesti sekä keittiötä että grillikatosta ja kuivattavat pyykkinsä näppärillä kasattavilla telineillä aurinkoisina päivinä. Noilla alueilla on omat soveliaisuussääntönsä ja olotilaetikettinsä: on ihan ok rundailla ympäriinsä vanuneessa Finlaysonin Garfield-printtisessä paitulissa tai Speedoissa ilman paitaa; ei kuitenkaan ole selvästikään toivottavaa aikuisen hassutella lasten leikkipuistovempaimissa tai askarrella nakkitaksia ihmisten katseiden alla. Skumpan juominen sivistyneesti grillauksen ohessa on sekin melkoista rajaviivalla taiteilua.
Minusta tuo maailma on äärettömän kiehtova. Se saattaa kummuta kiihkeästä ydinperheen ikävästäni tai sitten campiin ja kitschiin mieltyneestä vinosta huumorintajustani, mene tiedä. Aivan erityisen ihastunut olen niihin pikkuisiin vuokramökkeihin, joita jokainen itseään kunnioittava leirintäalue pitää valikoimissaan. Ne ovat jotenkin niin uskomattoman idyllisiä ja liikuttavia, nukkekodin omaisia miniatyyritaloja, ettei niissä yöpyminen voisi olla kuin täydellistä. Lisäksi minusta olisi infantiilin kutkuttavaa vuokrata joskus yksi sellainen jonkun ihanan kanssa, harjoittaa äänekästä ja mitään arvailujen varaan jättämätöntä seksiä koko yö ja tulla sitten aamulla venyttelemään terassille nautinnollisesti ja kylläisenä, häirittyjen naapureiden luodessa kateellisia silmäyksiä syrjäkarein haukotustensa lomassa.
Toisekseen huomasin viimeistään Mikkelin Jurassic Rockiin päästyämme olevani sangen kireämyssyinen nynny, joka noudattaa sääntöjä naurettavuuteen saakka tunnollisesti ja jonka kenties hurjin teko ikinä on ollut viettää yö parkkipaikalla, jossa se erikseen kyltein oli sakon uhalla kiellettyä, lämmitettyään sitä ennen stendarilla colapullon korkin auki, sekoitettuaan sinne viskiä ja smuglattuaan koko hoidon festarialueelle iso punainen SYYLLINEN!-kyltti päänsä päällä välkkyen. Tunsin olevani säälittävä täti, joka henkensä kaupalla yrittää huvitella kuin nuoriso, antaa urheasti piut paut kaikelle ja vittu jee. Miten tässä näin on käynyt?
Kolmanneksi tuntui huvittavalle, että näinkin pienen maan sisällä asenneilmasto varioi kuin Nova Groupin liiketoimet. Minä ja Frida olemme, no, kenties jollain mittapuulla huomiotaherättäviä muttemme suinkaan mitään mangateinejä tai roolipelaajia kuitenkaan. Silti joka ikisessä kaupungissa saimme osaksemme hitaita kummastelevia katseita, hyväntahtoista naureskelua ja nuorison supinaa. Kaikki olivat sangen avuliaita ja sillä tavalla hämmentyneen ystävällismielisiä, mutten voinut olla ajattelematta, kuinka vaikeaa olisi asua minkä tahansa marginaalin edustajana jossain Puumalassa tai Varkaudessa, vaikka miten olisi laajakaistayhteydet ja skypet ja Rotaryn vaihto-oppilasohjelmat.
Samaan aiheeseen liittyy sellainen henkinen sisäsuomalaisuus, jonka ei ole tarkoitus halveerata tai arvottaa ketään, vaan ainoastaan kuvata tiettyjen piirteiden korrelointia keskenään ja niiden silminnähtävää klusteroitumista eräille alueille. Se selittää muun muassa perussuomalaisten ja Popedan mykistävän suosion, se antaa luvan käyttää vatsan paljastavia toppeja ja liian lyhyitä farkkuja yhdessä Suomen leijona -printtien ja -riipusten kanssa. Se perustelee joensuulaisen baarin keskiviikkoiltaisen sisäänpääsymaksun ja Kuopion ruokaravintolatarjonnan; se kiteytyy keskellä ei-mitään sijaitsevan lauantaiöisen ABC-huoltamon parkkipaikalle ja Carlson-ketjuun. Se on hullunkurisia diftongeja kielessä, se on vaitonaista shoppailua Citymarketin vaateosastolla; se on kasvisvaihtoehdon puuttumista menusta ja yksinumeroisia paikallisliikenteen linja-autoja.
On terveellistä aika ajoin muistuttaa itseään siitä, että neljä viidennestä pikkuisesta kansastamme elää sisäsuomalaisuuden ehdoilla ja että Helsinki-keskeisyys on vääristynyt illuusio, sillä pääkaupunkiseutu se todellinen marginaali on.
Oli mielessäni vielä paljon muutakin irrallista. Kuten että miten on mahdollista nähdä niin monta niin omituisen lempeää unta menneisyyden miehistä yhden viikon aikana. Tai että miksi ihmisten on niin hankala hahmottaa leveäkaistateitä ja niiden käyttöä. Tai että miksi minulle tunne siitä, että olen tullut hyväksikäytetyksi nostaa niin alkukantaisen raivon ja tekee pienistäkin rikkomuksista täysin mahdottomia antaa anteeksi. Miksi kesäillat tuoksuvat niin lumoaville. Miksi Ylä-Suomen kesäyöt ovat niin paljon kylmempiä kuin kotona. Miksi parhaat asiat ovat niin paradoksaalisia.
Miksi kotiinpaluu tuntuu kerta kerralta paremmalle, mutta muuttuu kerta toisensa jälkeen yhä nopeammin ahdistavalle.
maanantai 3. elokuuta 2009
Lähdetään tänään
Pakkasin mukaan
- kahdet tennarit, kahdet sandaalit ja korkkarit
- farkut ja camo-housut
- mikrosortsit ja kesäleningin
- toppeja, t-paitoja ja pari hupparia
- litran viskiä
- minikokoisen amerikkalaisen jalkapallon
- viisivuotiaan lapsen kokoisen Nalle Puhin ja pari action figuuria
- mustaa kynsilakkaa ja suoristusraudan
- kolmet bikinit ja neljä maantiekarttaa
Ihan pian mennään.
- kahdet tennarit, kahdet sandaalit ja korkkarit
- farkut ja camo-housut
- mikrosortsit ja kesäleningin
- toppeja, t-paitoja ja pari hupparia
- litran viskiä
- minikokoisen amerikkalaisen jalkapallon
- viisivuotiaan lapsen kokoisen Nalle Puhin ja pari action figuuria
- mustaa kynsilakkaa ja suoristusraudan
- kolmet bikinit ja neljä maantiekarttaa
Ihan pian mennään.
sunnuntai 2. elokuuta 2009
Aavetussari ja taivekihinä
Lomasta on kulunut kolmannes ja olen jälleen pit stopilla Kalliossa. Tunnen omituista haikeutta, joka liittyy usein mökiltä kotiutumiseen ja tietynlaisiin kesäiltoihin. Pesen pyykkiä ja pakkaan, soitan puheluita ja haaveilen. Haluaisin istua ikkunalaudalle polttamaan vaitonaisen savukkeen, mutta äkkiä se tuntuu sopimattomalle; viikkaan puhtaat vaatteet ja tiskaan pastakattilan. Pidän Jim D:n historiaohjelman tv:n taustahälynä, toivon sen älyllistävän minua.
Menomatkalla Saareen Raision Myllyssä asioidessamme saimme ansaitsematonta ja kiusallisen ilmiselvää huomiota kahdelta narkkarin näköiseltä jampalta. Turun moottoritiellä kummallinen Hummer-flirttaaja ajoi ensin takapuskurissani, sitten ohituskaistalla tarpeettoman pitkään rinnallani ja lopulta edelläni provokatiivista alinopeutta. Kotiin palatessani täsmälleen sama auto oli parkissa Kaarlenkadulla.
Saaressa huomasin, kuinka serkkupojat keskustelivat yleispätevistä asioista keskenään minun ja Dahlian päiden ylitse, mutten jaksanut edes tuhahtaa halveksivasti. Luin ensimmäistä feminististä utopiaa sateen runnoessa männikköä. Molskahdin saunasta uskomattoman lämpimään mereen ja sieltää noustessani kummastelin meriveden hengästyttävää vaikutusta. Kiersin saarta läpimärän ja liukkaan sammalen lussahdellessa saappaan alla ja tehdessä askelluksesta töpöttävää ja varovaista. Tutkin vanhat sammakonpoikaslammikot ja lakka-apajat. Keksin spontaanisti itselleni tärkeitä ihmisiä, joiden vaistoaisin viihtyvän Saaressa ja joita aina tulen ajatelleeksi siellä ollessani.
Tulen hieman surulliseksi siitä, kuinka paljon huomaan juuri Saaressa viettäväni aikaa kuvitelmissani. Millaista olisi, jos. Mitä tekisin, kun. Mistä pitäisit, miten oltaisiin, kuinka kaikki olisi toisin, tai ihan samoin mutta paremmin.
Mitä tarvitaan siihen, että vihdoin päästän irti päiväunistani ja alan taas elää?
Menomatkalla Saareen Raision Myllyssä asioidessamme saimme ansaitsematonta ja kiusallisen ilmiselvää huomiota kahdelta narkkarin näköiseltä jampalta. Turun moottoritiellä kummallinen Hummer-flirttaaja ajoi ensin takapuskurissani, sitten ohituskaistalla tarpeettoman pitkään rinnallani ja lopulta edelläni provokatiivista alinopeutta. Kotiin palatessani täsmälleen sama auto oli parkissa Kaarlenkadulla.
Saaressa huomasin, kuinka serkkupojat keskustelivat yleispätevistä asioista keskenään minun ja Dahlian päiden ylitse, mutten jaksanut edes tuhahtaa halveksivasti. Luin ensimmäistä feminististä utopiaa sateen runnoessa männikköä. Molskahdin saunasta uskomattoman lämpimään mereen ja sieltää noustessani kummastelin meriveden hengästyttävää vaikutusta. Kiersin saarta läpimärän ja liukkaan sammalen lussahdellessa saappaan alla ja tehdessä askelluksesta töpöttävää ja varovaista. Tutkin vanhat sammakonpoikaslammikot ja lakka-apajat. Keksin spontaanisti itselleni tärkeitä ihmisiä, joiden vaistoaisin viihtyvän Saaressa ja joita aina tulen ajatelleeksi siellä ollessani.
Tulen hieman surulliseksi siitä, kuinka paljon huomaan juuri Saaressa viettäväni aikaa kuvitelmissani. Millaista olisi, jos. Mitä tekisin, kun. Mistä pitäisit, miten oltaisiin, kuinka kaikki olisi toisin, tai ihan samoin mutta paremmin.
Mitä tarvitaan siihen, että vihdoin päästän irti päiväunistani ja alan taas elää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
