Minä itken keskimäärin kahdesti vuodessa. Tavallisesti ainakin toiseen kertaan liittyy sydämen särkyminen tai vähintään naarmutus.
Viime yönä itkin niin, että tänään vartaloa kivistää koko mitaltaan. Ja jos ihminen ei itke usein, sen kerran kun se aloittaa, ei se tahdo saada sitä loppumaan millään.
Jotkut myös osaavat tyrskiä sivistyneesti nenäliinan kulmaan, meikkiä tuhrimatta ja eteerisesti karpalo kerrallaan. Minä en kuulu heihin: ulvon sotkuisesti, äänekkäästi, räkäisesti ja lopulta hengenhaukkomisesta kouristellen. Voitte kuvitella, miten valtavan hemaiseva olen tällä hetkellä, kun silmien tilalla on punaiset tennispallot ja nenänalus rohtunut.
Itkin kaikkea, mistä joudun luopumaan.
Sitä, ettei elämä mennytkään kuten toivoin sen menevän.
Siksi, että olen väsynyt vääriin valintoihin; siksi, että olen väsynyt vihaamaan itseäni niiden vuoksi. Siksi, etten jaksa enää olla ainoa vastuullinen kahden kaupoissa.
Sitä, etten ole kaikkea sitä mitä haluaisin olla kaikille niille, joille haluaisin; sitä, etten ole suostunut näkemään sitä ennen.
Että olen väsynyt poljetuksi tulemiseen ja odottamiseen, itseni pidättelemiseen ja pienentämiseen, mutten tiedä pystynkö muuttamaan sitä; että tiedän kyllä, miten se tehtäisiin. Etten jaksaisi enää pitää kiinni, mutta osaanko päästää irtikään.
Että tutusta kivusta luopuessa saa tilalle tuntemattoman ei-minkään ja kuinka se pelottaakaan.
Tämän kaiken etukäteen, että itse tilanteessa en menisi pieniksi, myttyisiksi palasiksi.
Ostin eilen Laura Sippolan levyn ja kuuntelen sitä mielialaan sopivasti. Pidän sen tavasta käyttää ääntään: suorasta, kulmikkaasta ja karkeasta, jopa maskuliinisesta, makeilemattomasta. Vakavasta.
On paljon lauluja sydämistä
särkyneistä, väsyneistä
jotka laahustavat pimeitä kujia
vuodesta toiseen yksin,
jotka luulevat oppineensa, ettei kannata
rakastua väärään mieheen tai naiseen
vaan keskittyä olennaiseen
ja kuitenkin päätyvät samanlaiseen,
joka viimeksikin sydämen sai särkymään
- Laura Sippola: Lauluja sydämistä
lauantai 7. maaliskuuta 2009
torstai 5. maaliskuuta 2009
Juu, ei muuta kuin jarrutusmatka on tuplat!
Aivoni ovat syväjäässä ja aamupäiväinen loistofiilis on häipynyt miltei jälkiä jättämättä. Sain kuitenkin kammettua itseni Maunulan autokouluun teoriatunnille, ja mitä siellä opinkaan:
- vaikka ymmärtääkseni autokouluun mennään oppimaan, on A-kortissa näemmä ennen kaikkea kysymys jo opitun vahvistamisesta. Opettaja käsitteli opetuspowerpointtejaan kuin kertausharjoitusmateriaalia ja viskoi termejä ilmaan sellaisella nopeudella, etten muutamaan otteeseen voinut suoralta kädeltä olla varma, mistä puhutaan. Kerran se myös sanoi sanatarkasti, että tuntuu tyhmälle kertoa teille näin perusjuttuja. Kyse oli ajonhallintalaitteistosta: miten kytkin ja vaihteet ovat pyörän vasemmalla ja nopeudensäätövälineistö eli jarrut ja kaasu oikealla puolella. En minä esimerkiksi tiennyt tätä valmiiksi, ja muun muassa tätä oppia lähdin teoriatunnilta hakemaan.
- moottoripyörät jos mitkä ovat miesten maailmaa. Noin viidestätoista kurssilaisesta olin, kuten uumoilinkin, ainoa nainen. Opettajan sanavalinnat kielivät, että oletusarvoisesti niin kurssilainen kuin motoristi yleensäkin on mies: jätkät ajaa, noi tutkinnon vastaanottajakaverit, hayabusamies, jos vaimo soittaa.
- yksi kurssilainen, ensihoitaja ammatiltaan, kertoi vastenmielisen, joskin omalla tavallaan opettavaisen tarinan kypärän leukahihnan käytöstä (joka meni näin: mies oli ajanut prätkällä kahtasataa satasta ajanutta rekkaa päin, minkä jälkeen miehen kypärä oli löytynyt rekasta pelkääjänpaikalta, sisältönään miehen muussaantunut pää. Loppuruumis kaavittiin ilmeisesti rekan puskurista. Tarkoituksena kuulemma onkin, että leukahihna kestää vaikka kroppa pettäisikin.)
Voi kuinka haluaisinkaan jo ajamaan.
- vaikka ymmärtääkseni autokouluun mennään oppimaan, on A-kortissa näemmä ennen kaikkea kysymys jo opitun vahvistamisesta. Opettaja käsitteli opetuspowerpointtejaan kuin kertausharjoitusmateriaalia ja viskoi termejä ilmaan sellaisella nopeudella, etten muutamaan otteeseen voinut suoralta kädeltä olla varma, mistä puhutaan. Kerran se myös sanoi sanatarkasti, että tuntuu tyhmälle kertoa teille näin perusjuttuja. Kyse oli ajonhallintalaitteistosta: miten kytkin ja vaihteet ovat pyörän vasemmalla ja nopeudensäätövälineistö eli jarrut ja kaasu oikealla puolella. En minä esimerkiksi tiennyt tätä valmiiksi, ja muun muassa tätä oppia lähdin teoriatunnilta hakemaan.
- moottoripyörät jos mitkä ovat miesten maailmaa. Noin viidestätoista kurssilaisesta olin, kuten uumoilinkin, ainoa nainen. Opettajan sanavalinnat kielivät, että oletusarvoisesti niin kurssilainen kuin motoristi yleensäkin on mies: jätkät ajaa, noi tutkinnon vastaanottajakaverit, hayabusamies, jos vaimo soittaa.
- yksi kurssilainen, ensihoitaja ammatiltaan, kertoi vastenmielisen, joskin omalla tavallaan opettavaisen tarinan kypärän leukahihnan käytöstä (joka meni näin: mies oli ajanut prätkällä kahtasataa satasta ajanutta rekkaa päin, minkä jälkeen miehen kypärä oli löytynyt rekasta pelkääjänpaikalta, sisältönään miehen muussaantunut pää. Loppuruumis kaavittiin ilmeisesti rekan puskurista. Tarkoituksena kuulemma onkin, että leukahihna kestää vaikka kroppa pettäisikin.)
Voi kuinka haluaisinkaan jo ajamaan.
I just call it delicious
Dankon eilinen livekeikka räjäytti potin ja melkein Kulttuuritalonkin siinä ohessa.
Täsmälleen kello yhdeksän illalla maestro miehineen kapusi lavalle ja aloitti. Etukäteisjännityksestä huolimatta onnistuimme kampeamaan ketjumme loistaville paikoille lavanedustalle, ja jostain mystisestä joukkopaineesta johtuen paikkamme itse asiassa vain paranivat show'n edetessä.
Tuntui mahtavalle pogota viskipäissään toisten hikisten ja mylvivien ihmisten seassa, laulaa ja karjua kurkkunsa tärviölle ja tajunsa miltei kankaalle, hurmioitua estotta tähden tullessa huudattamaan yleisöä lavan reunalle. Jätkät veti melkein kaikki lempibiisini: Cadillac, Lovercall, Baby Hates Me, First Date, Forget My Name, Sugar Chocolate... Lisäksi jotain uutta kamaa tulevalta levyltä, joka kaikesta päättäen kuulostaa luojan kiitos paremmalle kuin Never Too Loud, yhdentekeviä keskitierenkutuksia sisältänyt floppi. Vain uhoisat ja mahtipontiset, tyhjyyttään moikuvat välispiikit saivat päät pyörimään pitkästyneesti ja humalaisen mölinän kohoamaan yleisöstä, soita sä vaan sitä rokkia jooko.
Keikka kesti encoreineen melko täsmälliset 1 h 45 min, minkä jälkeen oli edessä paikanvaihdos. Hyvät asiakkaat, lentomme on vauvaton. Sammutattehan ystävällisesti vauvanne ja jätätte ne niille tarkoitettuihin astioihin. Kävi myös ilmi pelottava, linjakkaasti lähiöitä karttavaa elämäntapaani uhkaava kehityskulku: olen salaa alkanut pitää karaokessa laulamisesta melkoisesti. Koskapa Populus oli jo ääriään myöden täytetty jopa meidän näkökulmastamme holtittoman humaltuneilla lentäjänpojilla, otimme maailman epäystävällisimmän ja ankeimman vuokra-ajurin keskustaan. Jone'sin poke vaikutti kyytimme jäljiltä hirveän kivalle ja annoimme hänelle vuolaasti kiittävää palautetta työstään. Karaoke-emäntä ei osannut lukea taitelijanimeäni, eikä listoilla ollut yhtään Creediä, vaikka olin varta vasten opetellut muutamia lauluja.
Kotiinpäästyäni ymmärsin nauttia annoksen jauhelihakastiketta ja perunoita. Uskon sen olleen avain tämänhetkiseen loisto-olooni. Arkivapaat tuntuvat jotenkin luvattomalle hyvälle, kuin tekisi jotain pikkuisen syntistä ja tavallaan kiellettyä, mutta äärimmäisen tyydyttävää.
Enää muutama tunti ja pääsen tutustumaan moottoripyörien sielunelämään.
Täsmälleen kello yhdeksän illalla maestro miehineen kapusi lavalle ja aloitti. Etukäteisjännityksestä huolimatta onnistuimme kampeamaan ketjumme loistaville paikoille lavanedustalle, ja jostain mystisestä joukkopaineesta johtuen paikkamme itse asiassa vain paranivat show'n edetessä.
Tuntui mahtavalle pogota viskipäissään toisten hikisten ja mylvivien ihmisten seassa, laulaa ja karjua kurkkunsa tärviölle ja tajunsa miltei kankaalle, hurmioitua estotta tähden tullessa huudattamaan yleisöä lavan reunalle. Jätkät veti melkein kaikki lempibiisini: Cadillac, Lovercall, Baby Hates Me, First Date, Forget My Name, Sugar Chocolate... Lisäksi jotain uutta kamaa tulevalta levyltä, joka kaikesta päättäen kuulostaa luojan kiitos paremmalle kuin Never Too Loud, yhdentekeviä keskitierenkutuksia sisältänyt floppi. Vain uhoisat ja mahtipontiset, tyhjyyttään moikuvat välispiikit saivat päät pyörimään pitkästyneesti ja humalaisen mölinän kohoamaan yleisöstä, soita sä vaan sitä rokkia jooko.
Keikka kesti encoreineen melko täsmälliset 1 h 45 min, minkä jälkeen oli edessä paikanvaihdos. Hyvät asiakkaat, lentomme on vauvaton. Sammutattehan ystävällisesti vauvanne ja jätätte ne niille tarkoitettuihin astioihin. Kävi myös ilmi pelottava, linjakkaasti lähiöitä karttavaa elämäntapaani uhkaava kehityskulku: olen salaa alkanut pitää karaokessa laulamisesta melkoisesti. Koskapa Populus oli jo ääriään myöden täytetty jopa meidän näkökulmastamme holtittoman humaltuneilla lentäjänpojilla, otimme maailman epäystävällisimmän ja ankeimman vuokra-ajurin keskustaan. Jone'sin poke vaikutti kyytimme jäljiltä hirveän kivalle ja annoimme hänelle vuolaasti kiittävää palautetta työstään. Karaoke-emäntä ei osannut lukea taitelijanimeäni, eikä listoilla ollut yhtään Creediä, vaikka olin varta vasten opetellut muutamia lauluja.
Kotiinpäästyäni ymmärsin nauttia annoksen jauhelihakastiketta ja perunoita. Uskon sen olleen avain tämänhetkiseen loisto-olooni. Arkivapaat tuntuvat jotenkin luvattomalle hyvälle, kuin tekisi jotain pikkuisen syntistä ja tavallaan kiellettyä, mutta äärimmäisen tyydyttävää.
Enää muutama tunti ja pääsen tutustumaan moottoripyörien sielunelämään.
keskiviikko 4. maaliskuuta 2009
Nail you to the cross
Jee, silmätulehdus palasi! Näköjään aina kun Danko on Suomessa, minulla on jokin olemistani rajoittava vamma. Viimeksi Tavastialla sinkoilin ylös-alas yleisössä henkeni kaupalla, selkäleikkausta odottaen. Nyt joudun laittamaan rillit (tai lähtemään vaillinaisella näöllä) ja vain niukasti meikkiä.
Entäpä silloin ensimmäisenä vuonna Ankassa? Aivan, silloinhan tapailin Mandoliinia.
Entäpä silloin ensimmäisenä vuonna Ankassa? Aivan, silloinhan tapailin Mandoliinia.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
This monkey just did 700 push-ups.
On jälleen tullut aika vetää pää omasta äsyristä haukkaamaan raitista ilmaa. Tänään koko päivän ahdisti niin, että tuntui kuin jokin raskas ja itsepäinen olisi istunut liikahtamatta rintakehäni päällä, saaden minut väistämään ihmisten katseita ja risteäviä polkuja. Pieni, mielialoja huomioimaton hikoilu sai minut kuitenkin lauhtumaan niin, että nyt olen jälleen aivan säyseä joskin ponneton.
Huomenna Kulttuuritalon lavalle kapuaa jälleen mies, jonka kieli ei kenties kuuluisuudessaan vedä vertoja Simmonsin vastaavalle, mutta joka muuten pesee maalatut sukkahousupellet mennen tullen. Danko Jones on jälleen täällä, enkä tohdi ajatellakaan mitä se huomisen osalta tarkoittaakaan. Viskiä ja pogoamista nyt ainakin.
Torstaina saan ensikosketuksen paljon mainostamaani A-korttiin. Joo, jännittää. Mitä vetoa niin olen ainoa a) nainen, b) kolmekymppinen ja c) vain kaksi kertaa edes prätkän kyydissä istunut koko ryhmässä.
Perjantaina on vuorossa Laugh Riot, johon sain lipun joululahjaksi. Toivottavasti se on oikeasti naurattava.
Ja maanantaina tulevat myyntiin Pinkin Suomen-keikan liput. Pitäisiköhän samalla vaivalla laittaa lotto vetämään?
Päätin jo, etten mieti loppuviikkoa kuin aikaisintaan torstaina.
En mieti, kosken sille mitään voi.
En mieti, koska.
En mieti.
En.
Huomenna Kulttuuritalon lavalle kapuaa jälleen mies, jonka kieli ei kenties kuuluisuudessaan vedä vertoja Simmonsin vastaavalle, mutta joka muuten pesee maalatut sukkahousupellet mennen tullen. Danko Jones on jälleen täällä, enkä tohdi ajatellakaan mitä se huomisen osalta tarkoittaakaan. Viskiä ja pogoamista nyt ainakin.
Torstaina saan ensikosketuksen paljon mainostamaani A-korttiin. Joo, jännittää. Mitä vetoa niin olen ainoa a) nainen, b) kolmekymppinen ja c) vain kaksi kertaa edes prätkän kyydissä istunut koko ryhmässä.
Perjantaina on vuorossa Laugh Riot, johon sain lipun joululahjaksi. Toivottavasti se on oikeasti naurattava.
Ja maanantaina tulevat myyntiin Pinkin Suomen-keikan liput. Pitäisiköhän samalla vaivalla laittaa lotto vetämään?
Päätin jo, etten mieti loppuviikkoa kuin aikaisintaan torstaina.
En mieti, kosken sille mitään voi.
En mieti, koska.
En mieti.
En.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Scars on Sörnäisten rantatie
Minä pidän arvista, naarmuista ja niiden muodostamasta autenttisesta vartalotaiteesta. Muistin tämän ujuttaessani töissä toista kättäni olkapäätä myöden lauhduttimen sisään saadakseni suodattimet vaihdettua (tähän ajatukseen koetin myös visusti keskittyä välttääkseni mielleyhtymät ähkystä kärsivälle hevoselle tuseerausta tekevään eläinlääkäriin).
Linjausta tarkentaakseni: arvet ovat hienoja silloin, kun niiden taakse kätkeytyy niiden synnystä kertova, todellinen tarina. Tämän vuoksi esimerkiksi arpitatuoinnit asettuvat mielessäni arvoasteikossa tositilanteissa syntyneiden arpien alle, sillä niiden ainoa tehtävä on toimia silkkana katseenhoukuttimena. Kokonaan toinen tarina on, miksi tavalliset tatuoinnit ovat tätä vastoin minusta yksinomaan ja kategorisesti erittäin ok, eikä siihen tarinaan ole syytä mennä, sillä en osaa selittää eroa suhtautumistavassani noihin kahteen itsensä koristeluun tähtäävään taiteenlajiin enkä halua puhua itseäni tämän enempää pussiin.
Omassa kehossani tämänpäiväisten, tuoreiden ja vielä vertatihkuvien lauhdutinnaarmujen lisäksi on lukuisia hölmöjä, kivuliaita ja ainakin jälkikäteen hauskoja tarinoita kirjoitettuna suoraan ihoon. On luonnollisesti se kaikkein isoin, ristiselässä sijaitseva ja Teroksi ristitty tyräarpi. On oikeassa jalkapohjassa koko jalan leveydeltä kulkeva, lapsena järveen suoritetun pellehypyn seurauksena syntynyt ja kymmenen tikkiä vaatinut sankarin merkki; on täsmälleen leuankärjen alla poikittain oleva pieni, siisti ja kauneusleikkausarpea muistuttava fuksisaunamuisto; on vasemmassa peukalonhangassa peukalon miltei irrottanut ruisleivänleikkuuviilto. Keskellä oikeaa pohjetta sijaitsee säännöllinen ovaali, äitini on luulotautinen ja varma siitä että minulla on ihosyöpä -koepala-arpi. Toisessa ulkoreidessä näkyy vieläkin jälki siitä, kun nuorena leventäessäni farkkujeni lahkeita muodikkaasti kukallisella hippikankaalla onnistuin saamaan sakset pystyyn jalkaani. Keskellä oikeaa kämmenselkää on edelleen täsmälleen sydämenmuotoinen pikkuinen röökinpolttama, jonka Rikas Ystävä kerran siihen suurpiirteisesti huitoessaan tuikkasi.
Arvet ovat hienoja, sillä niihin ei pysty aurinkokaan. Ne välkkyvät puhtaanvalkeina, kiiltävinä, kalanvatsamaisina ja ikuisesti aivan sileinä. Uudessa suhteessa yksi parhaista vaiheista on toisen nahkaan kirjailtujen jälkien kartoittaminen ja niiden tarinoiden kuuntelu. Kuljettaa sormenpäätään toisen keholla, piirtää sen ääriviivat ja tehdä ihminen sen kaiken sisällä näkyvämmäksi.
Linjausta tarkentaakseni: arvet ovat hienoja silloin, kun niiden taakse kätkeytyy niiden synnystä kertova, todellinen tarina. Tämän vuoksi esimerkiksi arpitatuoinnit asettuvat mielessäni arvoasteikossa tositilanteissa syntyneiden arpien alle, sillä niiden ainoa tehtävä on toimia silkkana katseenhoukuttimena. Kokonaan toinen tarina on, miksi tavalliset tatuoinnit ovat tätä vastoin minusta yksinomaan ja kategorisesti erittäin ok, eikä siihen tarinaan ole syytä mennä, sillä en osaa selittää eroa suhtautumistavassani noihin kahteen itsensä koristeluun tähtäävään taiteenlajiin enkä halua puhua itseäni tämän enempää pussiin.
Omassa kehossani tämänpäiväisten, tuoreiden ja vielä vertatihkuvien lauhdutinnaarmujen lisäksi on lukuisia hölmöjä, kivuliaita ja ainakin jälkikäteen hauskoja tarinoita kirjoitettuna suoraan ihoon. On luonnollisesti se kaikkein isoin, ristiselässä sijaitseva ja Teroksi ristitty tyräarpi. On oikeassa jalkapohjassa koko jalan leveydeltä kulkeva, lapsena järveen suoritetun pellehypyn seurauksena syntynyt ja kymmenen tikkiä vaatinut sankarin merkki; on täsmälleen leuankärjen alla poikittain oleva pieni, siisti ja kauneusleikkausarpea muistuttava fuksisaunamuisto; on vasemmassa peukalonhangassa peukalon miltei irrottanut ruisleivänleikkuuviilto. Keskellä oikeaa pohjetta sijaitsee säännöllinen ovaali, äitini on luulotautinen ja varma siitä että minulla on ihosyöpä -koepala-arpi. Toisessa ulkoreidessä näkyy vieläkin jälki siitä, kun nuorena leventäessäni farkkujeni lahkeita muodikkaasti kukallisella hippikankaalla onnistuin saamaan sakset pystyyn jalkaani. Keskellä oikeaa kämmenselkää on edelleen täsmälleen sydämenmuotoinen pikkuinen röökinpolttama, jonka Rikas Ystävä kerran siihen suurpiirteisesti huitoessaan tuikkasi.
Arvet ovat hienoja, sillä niihin ei pysty aurinkokaan. Ne välkkyvät puhtaanvalkeina, kiiltävinä, kalanvatsamaisina ja ikuisesti aivan sileinä. Uudessa suhteessa yksi parhaista vaiheista on toisen nahkaan kirjailtujen jälkien kartoittaminen ja niiden tarinoiden kuuntelu. Kuljettaa sormenpäätään toisen keholla, piirtää sen ääriviivat ja tehdä ihminen sen kaiken sisällä näkyvämmäksi.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2009
Suburban tribe
Viime päivinä valintani on osunut paitsi erittäin surkeisiin ja hieman vaivaannuttaviin, myöskin erinomaisiin elokuviin. Vein tänään Mama Granden katsomaan Revolutionary Roadia ja pidin jopa enemmän kuin olin uskonutkaan. Se myös sai minut kerrassaan mietteliääksi - jopa siinä määrin, että aloin selata vanhoja Galleria-aikaisia bloggauksiani löytääkseni erään samaa aihiota sivuavan kirjoitukseni. Sinnikäs ponnistelu kantoi hedelmää. Kas näin sen kirkkain oivallus kuului:
Revolutionary Roadissa lähiöön keskiluokkaisen elämänsä vangeiksi jääneiden ihmisten ahdistus on käsinkosketeltavaa: se haisee ilmassa, kiristää ihmisten kasvot ja rajaa liikkeet pingottuneeksi pakkobaletiksi. Lähdön mahdollisuus, ajatus siitä että kaiken saattaisi muuttaa, riittää kantamaan pitkälle, tekee arjesta helpompaa kestää ja saa vapautuneen hymyn nousemaan huulille. Kunnes uskallus pettää sittenkin.
Ihmisiltä puuttuu rohkeutta. Kuinka monet tärkeät, isot päätökset ovat jääneet tekemättä, suhteet syntymättä, lähtö tekemättä - vain siksi, että tuntematon tulevaisuus pelottaa ja tottumus työntää eri suuntaan kuin sydän vetäisi.
Minä en halua enää koskaan elää niin. En halua antaa pelon nousta esteeksi, en halua pitäytyä tutussa vain, koska sen kykenen ainakin ennakoimaan. En tahdo tyytyä tietäen, että ainoa este muutokselle olen minä itse.
Ennen elokuvaa kävimme Nuun kanssa tarkastamassa Hämähäkkimiehen valokuvanäyttelyn avajaiset. Hyvälle näytti, ja tuntuikin hyvälle voida rehellisesti olla ylpeä toisen aikaansaannoksista. Naurettavaa kyllä tuntuu myös, kuin oma uskottavuus olisi saanut pienen buustauksen kyetessäni kehumaan tuntevani oikean, näyttelynpitäneen taiteilijan.
Näyttelystä poispäin liukastellessamme näimme Hertsikan isossa risteyksessä pienen, kuvankauniin poikalapsen, joka oli vähällä lähteä holtitta pinkomaan ajoradan yli punaisia päin. Neuvoin hyvin ystävällisesti ja varsin tätimäisesti poikaa odottamaan vihreää valoa. Poika vilkaisi minua olkansa yli - ja jäi suunnattomaksi ällistyksekseni täysin mukisematta seisomaan paikalleen. Tulin muistaneeksi, miten erikoista aikaa lapsuus olikaan. Oli täysin normaalia ja jopa odotettavaa, että tuikituntemattomat aikuiset komentelivat ja että niitä sitten totteli. Maailma toimii näemmä niiltä osin entiseen malliin, ainakin tiettyyn ikään saakka.
"Saattaa olla, että rakkaus pyörittää maailmaa. Tottumus kuitenkin määrää pyörimissuunnan; se ja pelko."
Revolutionary Roadissa lähiöön keskiluokkaisen elämänsä vangeiksi jääneiden ihmisten ahdistus on käsinkosketeltavaa: se haisee ilmassa, kiristää ihmisten kasvot ja rajaa liikkeet pingottuneeksi pakkobaletiksi. Lähdön mahdollisuus, ajatus siitä että kaiken saattaisi muuttaa, riittää kantamaan pitkälle, tekee arjesta helpompaa kestää ja saa vapautuneen hymyn nousemaan huulille. Kunnes uskallus pettää sittenkin.
Ihmisiltä puuttuu rohkeutta. Kuinka monet tärkeät, isot päätökset ovat jääneet tekemättä, suhteet syntymättä, lähtö tekemättä - vain siksi, että tuntematon tulevaisuus pelottaa ja tottumus työntää eri suuntaan kuin sydän vetäisi.
Minä en halua enää koskaan elää niin. En halua antaa pelon nousta esteeksi, en halua pitäytyä tutussa vain, koska sen kykenen ainakin ennakoimaan. En tahdo tyytyä tietäen, että ainoa este muutokselle olen minä itse.
Ennen elokuvaa kävimme Nuun kanssa tarkastamassa Hämähäkkimiehen valokuvanäyttelyn avajaiset. Hyvälle näytti, ja tuntuikin hyvälle voida rehellisesti olla ylpeä toisen aikaansaannoksista. Naurettavaa kyllä tuntuu myös, kuin oma uskottavuus olisi saanut pienen buustauksen kyetessäni kehumaan tuntevani oikean, näyttelynpitäneen taiteilijan.
Näyttelystä poispäin liukastellessamme näimme Hertsikan isossa risteyksessä pienen, kuvankauniin poikalapsen, joka oli vähällä lähteä holtitta pinkomaan ajoradan yli punaisia päin. Neuvoin hyvin ystävällisesti ja varsin tätimäisesti poikaa odottamaan vihreää valoa. Poika vilkaisi minua olkansa yli - ja jäi suunnattomaksi ällistyksekseni täysin mukisematta seisomaan paikalleen. Tulin muistaneeksi, miten erikoista aikaa lapsuus olikaan. Oli täysin normaalia ja jopa odotettavaa, että tuikituntemattomat aikuiset komentelivat ja että niitä sitten totteli. Maailma toimii näemmä niiltä osin entiseen malliin, ainakin tiettyyn ikään saakka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)