Räkää kärsimässä

Njäh. Mikä universumin juonikas kepponen onkaan se, joka pakottaa ihmisen jäämään kotiin peiton alle pärskimään ja korisemaan juuri sinä nimenomaisena päivänä, kun se olisi jälleen päässyt upottamaan kirjaimellisesti pensselinsä maaliin? Työpäivä olisi oikeasti tänään koostunut telalla ja rajaajalla leikkimisestä sekä värikarttojen tutkiskelusta. Mutta ei tarvinnut mennä. Hmph.

Luin sen Saision eilen loppuun. Hieman vajaa 600-sivuinen kirja kahdessa päivässä lienee henkilökohtainen arkiennätykseni (lomasuorituksia ei lasketa, koska niissä ajankäyttö on ratkaisevasti eri tavoin jakautunut). Pettymyksekseni en lopulta ollutkaan kirjasta niin hurmiossa kuin alun perusteella ajattelin; hämmentävästi myöskin toisinaan muistin lukevani Hotakaista; miestä, jonka valtaisaa kirjailijana nauttimaa suosiota allekirjoittaneen on hieman haasteellista ymmärtää, sillä sen päähenkilöt ovat usein vähintään miedosti vastenmielisiä elleivät kuvottavia psykopaatteja, eikä itselleen täydellisesti samaistumismahdottoman romaanihenkilön vaihteita useinkaan pysty seuraamaan kovinkaan pitkään.
Saision kirjassa oli kuitenkin jälleen kerran sokaisevia kielellisiä helmiä, hykerryttäviä oivalluksia ja juuri oikeaan muotoon jätettyjä lauseita. Kas tähän tapaan:

"Tässä kielessä lähtö on jotakin, jota aletaan kaikessa rauhassa tehdä. Muita asioita, joita tehdään, ovat kuolema ja tuttavuus. Nekin ovat rauhaa ja pohdintaa vaativia asioita. Kuolemaan ja tuttavuuteen ei pidä harkitsematta syöksyä, meillä päin."

"Suunta - - on myös mielenkiintoinen sana, koska jos sitä ei ole, on suunnaton. Eli suuri meillä päin. Sen, jolla on suunta, täytyy puolestaan olla suunnattoman vastakohta eli pieni."

Yksi kenties banaaleimpia kiteytyksiä kirjassa puolestaan kuuluu seuraavasti:

"Sillä rakastavaisten yhteiset onnen hetket ovat sokeita, ja vasta onnettomuus paljastaa rakkauden syvyyden."

, ja siteerasin sitä tässä saadakseni aikaan ihan pienen sillan, sellaisen aasinmentävän vain. Kas nyt on käynyt niin, että pikkuserkkutyttöni makaa henkitoreissaan meksikolaisessa sairaalassa. Hän on muistaakseni loistotyyppi, älykäs, hauska ja mukavakin; aikuisiällä emme ole juurikaan olleet tekemisissä toistemme kanssa (Facebookissa olemme toki ystävät, mutta siis). Kun eilen kuulin hänen olleen yksi Meksikossa sattuneen tuhoisan lentokoneturman uhreista, järkytyin kovasti. Yhtäkkiä hän tuntuu miltei siskon veroiselta, ja tilansa seuraaminen muuttui äidin ja minun välisten puhelinkeskustelujen tärkeimmäksi teemaksi.
Oikeasti toivon kovasti sen toipuvan. Se on kuitenkin vasta minun ikäinen.

Puts-plank

Meillä kotona vallitsi implisiittinen käsitys siitä, että siivoamiseen kulutettu aika on absoluuttisesti pois jostakin tarpeellisemmasta, tai ainakin paremmasta ajankulusta. Meillä ei siis siivottu kovinkaan usein, mutta ei se minun lapsuuttani huonontanut; korkeintaan opetti sietämään pientä pölyisyyttä ja hiekkaa eteisen lattialla. Meillä ei myöskään uskottu erilaisiin siivouskemikaaleihin: jos Tolu riitti Mammukalle, oli sen riitettävä meillekin. Ja hyvinhän sillä pärjäsikin.

Tällä mittapuulla olen luonut itselleni aiemmat henkilökohtaiset perinteeni mullistavan siivouskulttuurin: pyrin siivoamaan säännöllisesti, tavallisesti kerran viikossa. Suoritan määrävälein myöskin sellaisia kuriositeettiurakoita kuten vaatekaapin kaseeraus, asuntoni kaikkien ovien pesu sekä kirjahyllyn tomutus. Olen melkoisen hullaantunut siivousvälineiden ja -aineiden osteluun; minulla on raikkoamisessani rytmi, muoto ja sisältö.

Tämän viikon kodinhoidolliset ponnistukset ovat kuitenkin ylittäneet kaikki hyvän maun rajat. Maanantaina suoritin perussiivouksen, minkä lisäksi maalasin kirjahyllyn ja kajarit ensimmäiseen kertaan. Tiistaina maalasin toisen rundin sekä jynssäsin kylppärin lattiasta kattoon. Keskiviikkona punnersin kajarit omille paikoilleen sekä kytkin ne, poistin suojapaperit lattiasta ja seinästä sekä silitin vuoren puhtaita vaatteita. Tänä aamuna heräsin epähuomiossa tuntia suunniteltua aiemmin, joten pesin ikkunat. Näiden puuhien oheen olen lisäksi pessyt muutamia koneellisia pyykkiä ja tiskannut ainakin kahdesti. Kaikki tämä normaalin työssäkäynnin sivussa ja orastavan flunssan alaisena.

Eihän tässä ole enää mitään järkeä (rykäisten: *seksuaalinen frustraatio*).


Tartu ranteisiini, ranteisiini,
purista lujempaa!
Tee kaulaan merkki, kaulaan merkki,
anna ymmärtää, että voit minut alistaa

- Ultra Bra: Sankaritar

All warm and fuzzy inside

On päiviä, jolloin kaikki onnistuu. Tämä on ollut yksi niistä. Aurinkokin paistoi.

Nielaisin äskettäin yhdeltä istumalta puolet Pirkko Saision uutuusromaanista nimeltä Kohtuuttomuus. Se nainen ei vielä koskaan ole kirjoittanut mitään, mitä en olisi varauksetta rakastanut. En voi olla ihailematta sen sivistyneisyyttä, sen humaaniutta; sen siviilirohkeutta. Se käsittelee kieltä helposti ja notkeasti kuin sellainen käsityöläinen, joka tuntee työkalunsa oman kämmenselkänsä lailla; ja, kuten aina, rutinoituneen, taitavan ja keskittyneen ihmisen työtä on nautinto seurata.

Lambchop puolestaan. Muistelen kirjoittaneeni siitä täällä joskus jotain sellaista, että se on huojentavaa musiikkia ja vaikuttaa mieleen samalla tavoin kuin luonnonjugurtti rauhoittaa palaneen ihon; en vain löytänyt sitä kohtaa mistään, joten kirjoitin sen tähän uudelleen.

Elämä on kokemukseni mukaan zeniä vain silmänräpäyksen kerrallaan. Kunpa siitä muistaisi aina nauttia yhtä täydellisesti antautuen.

Haastemies kolkuttaa aina kuudesti. Laukeavalla.

Nuu haastoi minut listaamaan tämän hetken mielivaltaiset lempiasiani, ja näin minä teen, näin minä teen, ja minä osaan hommani täsmälleen! *hyräillen*:

1. onnellisen jännittynyt aavistelu ja hellyyden aiheuttama sanattomuus (tunnelmat)
2. Kings of Leon ja The Misfits (musiikki)
3. maalaaminen ja pussailu (tekeminen)
4. Heidi Klum -teepaita ja kiiltäväpintainen, hieman venäläisen uusrikkaan slalomtakkia muistuttava lyhyt ja tiukka untuvatakki (vaatteet)

Kas, tulinkin valinneeksi osin samat kategoriat kuin minut haastanut tahokin. Ehkä se ei haita.

Kummallista, miten yksi ainoa puhelu saa koko päivän värin muuttumaan neutraalin siniharmaasta sellaiseksi hieman hempeään pinkkiin taipuvaksi riehakkaan auringonkeltaiseksi. Kohta lähden kaupungille ostamaan elektroniikkatarvikkeita sekä kenties kirjallisuutta, sitten menen kotiin haaveilemaan lisää.

Ai niin, pitikö haastaa. Haastan Reinon, Eelan ja Lauran. Saataisi vähän ulkomaan perspektiiviäkin tähän!

Oon kontannut niin kauan, että voin tehdä mitä vaan!

Viime päivät ovat olleet uskomattoman, kihelmöivän, suorastaan piinaavan jännittäviä monille suomalaisille: eilen julkaistiin jälleen viime vuoden verotiedot! On niin suunnattoman kiehtovaa vakoilla, miten surkeasti naapurilla todellisuudessa meneekään; kuinka älyttömän epäreilun suuret teollisuuspamppujen tulot ovatkaan; minkä verran omaisuutta on jälleen siirtynyt seuraavalle sukupolvelle Helvetin Rikkaiden Gyllenbergien klaanissa; mitÄH.
Oikeasti - ja silläkin uhalla, että kuulostan tekopyhistelijälle, sillä tämä on totuus, koko-ja-ei-mitään-muuta-kuin -totuus - kiinnostus kyseisiä tietoja kohtaan tuntuu vaikealle käsittää. Jokseenkin ymmärrettäväksi moisen verenhimoisen uteliaisuuden tekisi mielestäni sen toimiminen amerikkalaistyyppisenä oman onnen nikkaroinnin motivaattorina: jos tuokin levyseppähitsari on päässyt moisiin hilloihin, kenties se onnistuisi minultakin! Näin yleviä ponnistuksia verotietojen selailu ei ilmeisesti kuitenkaan synnytä: korruption torjumisen ja yhteiskunnan sekä median läpinäkyvyyden kiillotetun kilven turvin hurskastellaan suu vaahdossa ja silmät kiiluen, malttamattomuudesta hiestyneet sormet tahmeina iltapäivälehtien veroliitteitä lehteillen. Oma elämä, anyone?


Seuraavaksi aion tehdä karkean sukupuolisen tyypittelyn. Aion kritisoida kyynelten käyttämistä aseena, ja koska miehet hämmentävän harvoin tuntuvat turvautuvan tuohon alhaiseen kiristyksen muotoon, puhun siitä toisesta sukupuolesta.
Minkälaisesta traumasta voi juontaa juurensa se regression muoto, jossa täysikasvuinen ja täysivaltainen kansalainen herahtaa kyyneliin heti, kun se joutuu jonkin hankalan, epämieluisan tai muutoin vain hiertävän tilanteen eteen? Minkälaisten emootioiden edessä täysin kädettömiksi valahtavien nynnyjen kanssa ne ovat aiemmin olleet tekemisissä, kun ovat oppineet pikku tirauttelun päästävän ne pälkähästä? Ja miten helvetissä ne ajattelivat asioiden ratkeavan, jos aina tiukan paikan tullen niiden silmät vetistyvät, naama menee korvasienen näköiseksi ja suusta alkaa purkautua tasaisesti kohoavaa ulinaa sekä katkonaista nyyhkytystä? Jos ne ovat samalla työpaikalla, niiden huoneesta kantautuu tasaisin väliajoin mielenosoituksellista niiskuttamista. Ja jos niiltä yrittää kysyä, mikä hätänä, saa vastaukseksi korkeintaan marttyroidun ei-minkään.
Miten ne perkeleet kehtaavat? Ja jos oikeasti eivät vain pysy kasassa, hankkikoot apua itselleen.


Juuri mistään juuri mitään tajuamaton kansalainen saattaisi helpostikin kuvitella, että kylpyhuoneen siivoaminen on kaikkest siisteint putsaushommaa. Voi kuinka väärässä sitä edelläkuvaillunkaltainen kansalainen saattaisikaan olla! Me kokeneet kylppärin jynssääjät nimittäin tiedämme paremmin: tiedämme, että ihmisten peseytymistiloissa vaaniva töhkä on juonikkainta, niljaisinta ja ehdottomasti kuvottavinta jöijää, mitä ektoplasmaton olento saattaa tahattomasti ja osin välillisesti tuottaa. Terveisin eräs, joka vietti juuri tunnin Harlekiinihenkisesti märässä teepaidassa ja sieni kädessään höyryisessä tilassa vaahtoa levittäen.

Pähkähullu prosessori

Arki on taas ottanut omituisen suunnan. Päivä alkoi vesiperäisellä maalikauppakäynnillä ja toiveikkaalla säpsinnällä reaktiona tekstiviestiääniin.
Äänentoistolaitteet alkoivat hajoilla: ensin läppärin kajarijohto ja nyt mp3-soittimen (eli korvalappustereoiden, mikä on paljon maanläheisempi ja deskriptiivisempi termi) vasen kuuloke. Onneksi meillä on Clas Olson.
Vihdoin maaliostokseni täydellistäneenä maalasin kostoksi ne uudet kajaritkin violeteiksi. Asuntoa suojatessani totesin, että paperin teippaaminen seinään onnistuisi paljon helpommin, jos olisi joku katkomassa sopivia teipinkappaleita ja ojentelemassa niitä sille kiinnittäjälle, eli minulle. Suurista tunteista ei ole juuri mitään iloa, jos niiden kohde ei ole fyysisesti saatavilla.

Minkälainen mahtaa olla se miehen suu, jota Turkinpippurien uudet, ainakin mainoksen perusteella tujuiksi väitetyt pastillit vaativat?

Voikohan niihin asioihin, joista ei mielestään saa koskaan kyllikseen, kuitenkin jossain vaiheessa kyllääntyä? Onko kiinnostavuuden avain juurikin se, että saatavuus on rajattu ja siksi nälkä jää alati kalvamaan annoksen loputtua? Vai ovatko toiset vain sopivampia kuin toiset?

Ja eikö tästä spekuloinnista koskaan tule loppua? Milloin, milloinmilloin?


I said I want you,
just 'zactly like I used to
And baby this is only bringin' me down

- Kings of Leon: I Want You

This Magic Moment

Nuun innoittamana: antakaa määkin listaan, määkin olen fileissä! Tästä viikonlopusta erinomaisen tekivät:

- perjantaiaamun sateensuojakyyti töihin virka-autolla
- halpa karahvipunaviini ja estoton hassuttelu ravintolapöydässä
- kiipeilysessio ja pariskuntatyyppinen sisäpiirinaljailu
- huono elokuva hyvässä seurassa sub- ja intertekstuaalisin viittein
- B&J's Cheesecake Brownie -jäde
- Danko ja Kings of Leon autostereoissa lujalla soitettuna
- lempiaurinkolasit silmien ja niihin paistavan syysauringon välissä
- Kuten Haluatte -pizza Siuntion paikallisessa
- pikaiset musanvaihtotärskyt ja kutitus vatsanpohjassa

Hymyileminen tuntuu hyvälle koko kasvoissa.