Rohkea ja vahva

On jännittävää seurata, miten omat tunnelmat ihmisistä muuttuvat. Miten voikin olla niin, että ihminen, jonka yhteydenottoa joskus odotti kiihkeästi ja malttamattomasti, ei nyt soittaessaan herätä mitään. Ei enää edes ärsytystä. Eikö sitä sanotakin, että rakkauden vastakohta ei suinkaan ole viha, vaan välinpitämättömyys?

Sitten on sellaisia ihmisiä, joista ei tauonkaan (tai etenkään tauon) jälkeen tahdo saada koskaan kyllikseen. Niiden viestejä odottaa edelleen sydän pamppaillen, ja kun se puhelin viimein piippaa, sen on joka hetki vähällä pudottaa hermostuksissaan. Siitä tunnistaa ihmisen, jonka rinnalla saisi täydellisessä maailmassa seistä, jonka viereltä saisi aamuisin herätä; jonka kanssa mikään ei olisi liian rankkaa tai vaikeaa, jonka kanssa pystyisi mihin vain.
Täydellisessä maailmassa, ei tässä.

Tehtiin eilen sushia naisissa - ja unohdettiin syödä se mutakakku naiset hei! Seuraavassa otteita vieraskirjasta, liitutaululta ja kännykästä:

• mut ehkä räjäytetään ristillä
• jos ei ois tissejä, nii ei kyllä haittaa
• omien alkoholijuomien nauttiminen kielletty
• No jos pari käytettyä selkärankaa, avatun pussin moraalia sekä muutaman sitoutumiskykyisen kaverin löydät, niin niitä voisit tuoda. Tervetuloa!
• weimarinseisoja Mirri Korhonen meille kolmeen pekkaan
• käyttää itsestään nimeä akateeminen sekatyöläinen
• Sukupuoli ei ole pelkästään konstruktivistinen käsite!
• Muista hammasharja vessan kaakelin saumoihin :P
• KIVAKIVABILEJEEEE!!!!

Olipa taas lystiä. Kiitokset asianosaisille sekä niille, joiden panos auttoi tekemään illasta täydellisen (you know it's you, TK :).

Miten voi Dr Philistä tulla kolmatta kertaa sama jakso, ja miten mä voin olla taas näkemässä sitä? Eihän tämä voi mennä näin.

Ja me kastuttiin, ja me rakastuttiin

Hotelli Auroran mäessä autoja rinta rinnan, kuudella kaistalla, kahteen suuntaan, katkeamattomana virtana. Tärykalvoja raapiva meteli, moottoreiden vonkuna ja pakoputkien pauke. Sitten: punaiset valot. Äkillinen, hämmentävä hiljaisuus.
Ja hiljaisuuden keskellä talitintin inttävä kutsuhuuto.
Tuli äkkiä hyvä ja keväinen olla.

Paavo tuli yökylään. Pieni popkorninhajuinen piiskahäntä, jolle mulla on ihan erityinen puheäänikin varattuna. Sillä sanotaan että ethän sä syö sieltä mitään ethän ja tus tänne, tu! tu PIan! ja no mutta PAAvo! ja kultapieni ja Paavo-PHARRRka ja aaaaaiii! ja nauretaan paljon ja pehmeästi ja matalalta.
Kukaan ei kurtista otsaansa yhtä huolestuneen näköisenä kuin se tutkiessaan mun uutta televisiota. Kukaan ei röhki yhtä kuuluvasti nuuskiessaan hissin nurkkia. Kukaan ei katso yhtä viattomasti ja muuten vaan sivusilmällä mun karkkipussiin sujahtavaa kättä.
Kenestäkään ei ole joka kerta kaikkist mahtavinta huomata mun heränneen. Kenestäkään ei ole niin elimellisen tärkeää nukkua koko ajan ihan kiinni mussa, mielellään osittain mun päällä, irtoamatta mun läheisyydestä hetkeksikään. Kukaan ei riehaannu yhtä pidäkkeettömästi renkaanvedosta, keppien paiskonnasta tai narunvedosta.
Miksi eläimelle on niin paljon helpompi osoittaa kiintymystään? Miksi sitä on niin paljon luontevampi pitää lähellään, helliä ja rakastaa?
Siksikö, ettei se sano että joojoorakastanrakastan - ja kävele pois?


Sinä olet poissa,
silti olet minun
Ja minä tiedän,
kenelle kuulun

- Mikko Kuustonen: Näissä huoneissa

They'll never know how much is gone until it's lost

Tänään, piilareita poistaessani ja äkisti sumeutuvaan näkökenttään taas kerran sopeutuessani tulin ajatelleeksi, että siinähän meillä on jälleen metafora aika monesta asiasta. Useasti, kun päästää itsensä tottumaan johonkin asiaan, onkin äimistyttävän avuton sen asian kadotessa ulottuvilta. Kun ihmissuhde päättyy, on pitkään aivan irrallaan maailmassa, osaamatta tarttua mihinkään, ollen epäsopiva kaikkeen; kuin rakastetun sijaan olisikin menettänyt ruumiinosan. Samoin kaikenlaiset lakot jättävät jälkeensä hämmennystä: mihin sitä kätensä laittaa nyt, kun ennen olisi sytyttänyt savukkeen? Mitä ruuan jälkeen tehdään, jos ei käydä ostamassa irtokarkkeja ja syödä niitä? Mitä baarissa voi juoda paitsi viinaa?
Mä en haluaisi enää koskaan tottua sellaiseen, joka voi kadota mun elämästä noin vain. Mutta voinkohan elää ilmankaan?

Olen nähnyt viimeisen viikon sisään kahden ihan aikuisen, arviolta varhaiskeski-ikäisen pariskunnan käyttäytyvän julkisessa kulkuneuvossa vastarakastuneiden teinien tavoin. Tiedättehän: äänekkäästi maiskuttelevaa suukottelua, baby talkia, ylenpalttista lääppimistä. Musta se on jotenkin kamalan vaivaannuttavaa ja vähän sopimatontakin, vaikka tavallaan toki hurjan hellyyttävää ja ihanaa - ainakin niille itselleen. Musta sen silti täytyy olla merkki jostain, suuresta muutoksesta maailmanjärjestyksessä tai sellaisesta. Ja mitä sen myötä hukkuu?

Mulla on näemmä vähän synkähkö vaihe menossa. Ja varpaita palelee. Tulis nyt edes se kevät.

9.5.

Miksi sä teet sen? Miksi sä otat takaisin sen, joka on loukannut sua lukemattomia kertoja ja niin syvälle, etteivät sellaiset haavat edes vuoda? Miksi sä annat sille vielä yhden mahdollisuuden, vaikka tiedät sen tekevän niin taas?

Se tekee niin, koska ei pysty muuhun.
Sä teet niin, koska et pysty muuhun.
Sä teet niin, koska se on ainoa, mitä voit tehdä.

Mä toivon sun käsittävän, miksi olen sulle niin vihainen. Mä olen vihainen, koska olen ymmälläni - ja samalla ymmärrän sua paremmin kuin kukaan. Mä haluaisin luottaa suhun, sun voimiin ja rohkeuteen ja älyyn, mutten tiedä voinko; kannattaako. Jollain kummalla tavalla tämän asian suhteen tehdyt ratkaisut syövät kaikkia muita koskaan tehtyjä; ne murentavat mun uskoa suhun.

Mä haluaisin voida sanoa, ettei se edes ole mun ongelmani; etten oikeasti välitä ja että jokainen valintasi on mulle samanarvoinen. Mä haluaisin voida sanoa, ettei kyse edes ole minusta, ettei se koske mua eikä kuulu mulle.

Mä en voi.

Mä en voi, sillä tiedän olevani se, jonka puhelin soi kun sua sattuu.
Mä haluan olla se.
Mä en voi sanoa niin, mä en voi irtisanoutua tai suhtautua kepeästi.

Mä en voi, koska välitän susta niin että sattuu.

Enkä pysty muuhun.


So tired of the straight line
and everywhere you turn
there's vultures and thieves at you back
and the storm keeps on twisting
You keep on building the lie
that you make up for all that you lack
It don't make no difference
escaping one last time
It's easier to believe in this sweet madness oh
this glorious sadness that brings me to my knees

- Sarah McLachlan: Angel

When I'm Sixty-Four

Mistä tietää tulleensa vanhaksi?

1) Siitä, että amerikkalaisia tv-sarjoja katsoessaan huomaa isistä tulleen paljon poikiaan kuumempia. Ensin O.C., sitten The L Word ja nyt Gossip Girl.
Tämä pätee myös tosielämään. Sitä voisi ihan hyvin deittailla - ja ehkä deittaileekin - jonkun isää. Minkäs sille tekee, että ne vain on niin paljon... valmiimpia.

2) Siitä, että mentyään kuudeksi aamulla töihin valitsee illalla kernaammin kotiinjäämisen telkkariohjelmineen kuin stand up -komedian pakollisine oluineen. Vaikka seuraavana päivänä olisikin iltavuoro.

3) Siitä, että tahkottuaan verkkaisesti trotterilla kokonaista 17 minuuttia, tehtyään pari väsynyttä istumaannousua ja lantionnostoa sekä yritettyään venytellä jumppapallon ja puolapuiden avustuksella, on ihan uskomattomassa kokovartalokipsitunnelmassa ja lopen uupunut. Ja pahantuulinen.

Se on sitä, että jokaviikonloppuinen juhlakansa ympärillä nuorenee jatkuvasti, mutta oma äiti vanhenee huolestuttavaa vauhtia. Sitä, että krapulat kestävät vähintään kaksi päivää ja morkkikset viikkoja. Sitä, että radiosta tulee pelkästään huonoa ja yhdentekevää jumputusmusiikkia. Sitä, että City-lehteä ja Ylkkäriä ei oikein enää jaksa lukea, mutta huomaa Kuukausiliitteessä kiinnostavan jutun saattohoidosta. Sitä, että käyttää ihan vakavissaan sanoja priorisointi, lattialaminaattipesuaine ja postmoderni, muttei enää juurikaan sanoja niittipanta, tenttikirjallisuus ja säälipano. Sitä, että katselee huolestuneena ikkunoitaan tuumien, milloin ne ehtisi pestä. Sitä, ettei kännykän akun loppuminen kesken päivän tai lempisarjan tallennuksen epäonnistuminen enää kaada ihan koko maailmaa.

Se on sitä, ettei kukaan ystävistä ole enää melkein koskaan online - eikä sitä enää koe tarvetta olla itsekään.

Onko minussa jotakin vikaa vai onko kaikki paskaa?

Miten onkin niin, että aina täsmälleen silloin, kun tietää herätyskellon ryhtyvän seuraavana aamuna tehtäviinsä kello 04.30, alkaa nukkumaan mennessä pohtia elämäänsä ja kaikkea sitä, mikä voisi olla toisin? Ajatukset saavat kiinni juuri tajuttomuuden rajamailla ja yhtäkkiä sitä makaakin vitivalveilla sängyssään, silmien ponnahtaessa auki pikkuisten pontevien rullaverhojen lailla. Yöllä mietteistä ei pääse irti; kehää ei saa katkaistua. Kenellekään ei voi soittaa spekuloidakseen, sillä mitään ei oikeasti ole vialla ja ihmisten yöunta pitää kunnioittaa.

Sudenhetkenä ei voi lakata vertaamasta itseään muihin, ei saa rauhoituttua. Päätään ei saa vaiennettua: sisällä kuuluu sen kaikkein inhottavimman opettajan ääni, joka toistelee rikkinäisen lp-levyn lailla että ei sustakaan sitten mitään tullut, asut vuokrayksiössä, teet matalapalkkatöitä vailla loppututkintoa eikä sulla ole edes parisuhdetta. Hirveästi hukkaanheitettyä potentiaalia! Hävettäkö?

Ei voi olla kysymättä itseltään, tässäkö tämä oli? Milloin mä lakkasin yrittämästä? Miksi mä luovutin, miksen pystynytkään? Mitä tästä kaikesta seuraa?

Eikä se uni tule. Eikä mikään parane.

Hyvä on: en sitten saanut sitä Suurta Rakkauttani omakseni. En sitten valmistunut yliopistolta. En sitten tullut tehneeksi koskaan sitä näytetuntia valmiiksi enkä tiedä, voinko sitä koskaan enää tehdäkään.
Entä sitten? Miksi noina hetkinä ei koskaan muista niitä asioita, joissa on onnistunut, jotka on mainiosti juuri nyt? Miksei se merkkaa, että on ihan mukava ja vakituinen työ, jonne ei syletä mennä aamuisin (ainakaan ihan joka aamu) ja jossa on juuri saanut sekä ylennyksen että palkankorotuksen? Miksei muista, että se asunto jota asuu, on edullinen, hyvällä paikalla ja hirveän kiva - olkoonkin ettei se ole ikioma? Miksei näillä ja niillä miljoonalla muulla järjestyksessä olevalla asialla ole mitään väliä - miksi ne lakkaa olemasta? Onko niitä koskaan ollutkaan?

Onneksi lopulta aina tulee aamu - tai ainakin se herätyskellon hälytys - ja asiat saavat taas oikeat mittasuhteet. Seuraavaan kertaan saakka.


En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
kun sinusta tuli noin laiska
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein,
kun sinusta tuli noin saamaton
Laiska ja tyhmä ja saamaton

- Zen Café: Laiska, tyhmä ja saamaton

Mä en ala.

Tänään on sellainen päivä, että kaikki on huonosti, vaikeaa tai epämukavaa.
Ulkona sataa ja tuulee, eikä mulla tietysti ollut sontsaa, kun olen hukannut sen jonnekin.
Väsyttää. Vituttaa.
Haluaisin, että Virkavalta soittaisi. Jos se soittaa, mua varmaan alkaa ahdistaa.
Mua nälättää. Mun ei tee mieli syödä mitään.
Kukaan ei leiki mun kanssa, kaikki on jossain enkä mä ole siellä.

Mmmööh.