Miss Ann Thrope

Kyynärpäätä vihloo taas kuin joku työntelisi ihon alle hehkuvia neuloja. Sitä kirvelee sisältä kaikkina hetkinä, ei vain töitä tehdessä, ja minua pelottaa mennä töihin, mennä lääkäriin, tehdä mitään, sillä entä jos se onkin jo liian romuna tullakseen koskaan kuntoon ja mitä ihmettä minä sitten oikein teen, alan maalata varpaillani vai?

Ystävä kirjoittaa lahden takaa niin älykkäitä asioita ja raskaita tarinoita, että joudun itsekin keskittymään vastatakseni. Minä olen kaivannut kirjeystävää, sillä kirjoittaen saan ulos enemmän kuin puhuen ja kirjeisiin niitäkin mitä tänne en. Vastausta kirjoittaessani huomaan, miten eksyksissä olen viime vuoden ollut - vasta nyt löydän sanat kuvaamaan sitä, kun minussa on jälleen kalpea aavistus sitä ihmistä, joka oikeasti koen olevani. Se kirjoittaa

"Ja aina naistenlehtiä lukiessa sitä miettii, että vittu ketä ne on ne idiootit, jotka pyörii niissä suhteissa eivätkä tajua nostaa kytkintä ja eräänä sateisena aamuna huomaat itse olevasi sen kaiken uhri. Et ole tehnyt mitään, koska pienet palaset sinusta on viety huomaamatta, yksi kerrallaan ja muutos on tapahtunut hiljalleen huomaamatta. Olet ollut valmis tekemään asioita suhteesi eteen ehkä samalla unohtaen, mitkä asiat sinulle itsellesi ovat tärkeitä. Ja niin ne pienet palaset sinusta vaan tipahtelee pois ja yhtäkkiä olet vain ontto kuori. Näytät samalle kuin ennen, mutta sisin on tyhjä."

ja minä ymmärrän mistä se puhuu, ymmärrän täysin. Vastaan, että voi olla niinkin, että on tiedettävä mille onni tuntuu osatakseen tarttua siihen ja nauttia siitä, ja että ainakin se meillä on, sillä ja minulla: tiedämme että kykenemme.

Haluaisin kirjoittaa jostain kevyestä ja lystikkäästä, mutta ehkä olen käyttänyt hauskuuteni loppuun. Haluaisin kaupan, josta voisi ostaa paitsi hauskuutta ja yöunia myös mielenrauhaa, järkeviä valintoja ja tyytyväisyyttä.

I can't take direction and my socks are never clean

Sain yllättäen yhteydenoton kiinnostavalta taholta. Viesti oli positiivinen ja ystävällinen eikä tuntunut lainkaan arvolatautuneelta; silti ensimmäinen ajatukseni oli, etten minä mitenkään voi olla kyllin jännittävä vastaamaan tällaiseen. Sen verran olen toki keittiöpsykologiaa lukenut minäkin, että juuri niin käy, kun ihminen oikein haluaisi olla pidetty ja esiintyä edukseen: se alkaa varustella mieltään siihen mahdolliseen, oikeastaan todennäköiseen pettymykseen ja yrittää varjella itseään innostumasta liikaa ja olemaan investoimatta emotionaalisesti, putoaapa sitten matalammalta. Se on kaiketi sangen inhimillistä mutta samalla jotenkin pohjattoman surullista.

Mistä ne ajatukset tulevat? Ihan tavallisena keskivertotiistaina pidän itseäni verraten hyvänä tyyppinä, joka tekee vähän yhtä ja toista siistiä ja jolla on sen verran rutkasti huikeita ihmisiä ympärillään ettei se itsekään voi ihan pässinpää olla. Miksi sitten tällaisina hetkinä muistan vain, miten loppututkinto puuttuu, asuntosäästötiliä ei ole, ajankohtaisista ulkopoliittisista (tai sisäpoliittisistakaan sen puoleen) aiheista puhuminen ei ole sulavaa ja kynsilakatkin ovat rumasti lohkeilleet? Miksi luulen tietäväni, mitä se toinen minusta ajattelee (säälii, ehkä halveksiikin - tai ei pidä juuri minään) ja alan jo etukäteen puolustella itseäni? Lopulta mieleni tekee jättää tyyten vastaamatta ihan vain siksi, ettei toinen osapuoli pääsisi realisoimaan kaikkia pelkojani kielteisistä ajatuksista.

Tunnen voimakasta mielihalua istua lattialle lootusasentoon toistelemaan amerikkalaisten elokuvien mallin mukaisesti I'm beautiful, I'm loved, I matter! Miksen vain voi olla mukavampi itselleni?

Viikonloppuna scrimmattiin Lahtea vastaan voitokkaasti. Sain radalla vuotavan haavan hauikseeni ja parhaan blokkerin palkinnon jälkeenpäin. Jatkobileisiin tulivat myös Kuosmis ja Punainen, ja rehvakkaasti kuohuvaa tuoppia kädessäni onnellisena puristaen mietin, että ehkä on mahdollista yhdistää parhaat molemmista maailmoista.

Hain eilen prätkän taas ajoon. Tänä aamuna avatessani varovasti hanaa Turunväylällä ja lentäessäni ohituskaistaa henkilöautojonon ohi muistin taas yhden syyn lisää siihen, miksi kesä ja minä sovimme niin hyvin yhteen.

Luonteeltaan kekevyt iloinen esitys

Aurinkoiset päivät tekevät toiveikkaaksi. Ihan kohta on niin lämmin, että voi käpertyä seinän viereen tuulettomaan paikkaan, kääntää kasvot valoon ja saada vuoden ensimmäiset kesakot nenälleen. Äidin kanssa Ikeassa rohkenen tarttua tuntematonta remonttipoikaa katseesta ja hymyillä sille, ihan varovasti vain, mutta vastakaiun herättäen. Myöhemmin seison suuren peilin edessä tarkastelemassa itseäni ja ison osan aikaa pidän näkemästäni. Illalla tehdään äidin kanssa sushia ja juodaan kuohuviiniä, wasabi polttaa kyynelkanavissa saakka enkä oikeastaan kaipaa tästä mihinkään.

Tänään taivas on väritön ja sylkee maahan märkiä roiskeita. Olen koonnut uuden jakkarani, siivonnut koko talouden ja levittänyt lattialle uuden lehmäntaljan (se näytti niin silkkiseltä, että minun oli heittäydyttävä sille meritähdeksi, muistellakseni mille eläimen karva kasvoja vasten tuntuu). Kuuntelen Soundgardenia ja hetken tuntuu aivan samalle kuin 90-luvun puolivälissä, kun sää varsinaissuomalaisessa pikkupitäjässä oli aina harmaa ja räntäinen, aikaa oli loputtomasti mutta tekemistä ei juuri lainkaan eikä kukaan ymmärrä mua.

Päätän alkaa katsoa ihmisiä silmiin ja hymyillä niille. Ehkä tämä on vielä ihan hyvä näin. Ehkä minä olen.

Give me something to die for or design a quiet mind

Mitä jos en koskaan enää rakastu? Jos en tapaa enää koskaan ketään sellaista, joka saa vatsan heittämään volttia - jos tapaan, mutten enää itse osaakaan pudota kenenkään silmiin? Jos en saa enää yhtään laiskaa aamua, kun aurinko siivilöityy kaihdinten välistä paljaalle iholle eikä kumpikaan halua päästää koskaan irti. Jos ei tule enää kauppareissuja, automatkoja, koiranpentuhaaveita, puheluita joissa ei ole juurikaan asiaa mutta sitäkin enemmän merkitystä. Millainen elämästä sitten tulee? Millaiseksi se jää?

Siitä tulee sellainen, jossa lähdetään maanantai-iltana muuttamaan ystävää Tukholmaan, ajetaan pakettiauto hieman lentoon kanttarilta ja nauretaan kauhistuneena päälle. Istutaan laivan buffetissa puhumassa vinolippaisuudesta, annetaan hiustenvärjäysvinkkejä tuntemattomille venäläisnaisille, ajetaan Tukholmassa harhaan ja ylinopeutta mutta löydetään kuitenkin perille, pihistetään yökerhosta marakassit ja ravintolasta kokonainen kookospähkinä, tuliaisiksi.

Siitä tulee sellainen, jossa vietetään ilta upottamalla sormet multaan, ollaan puhumatta kenellekään vuorokauteen ja katsellaan televisiosta rakastuneita suutelemassa.

Siitä tulee ihan hyvä elämä, jossa on runsaasti upeita ihmisiä, viihdyttäviä tapahtumia ja paljon loistavaa musiikkia. Siitä tulee elämä, jossa on kovasti kaikkea mutta silti jatkuvasti liian vähän jotain: kosketuksia, kahdenkeskisyyttä, hellyyttä ja suurta intohimoa.

Siitä tulee sellainen elämä, jossa hallitsevaksi nousee se mikä puuttuu; sellainen, jossa juuri siitä, johon yrittää olla keskittymättä, tuleekin pakkomielle. Sellainen, jossa on helpompi nimetä asiat, joita ei halua kuin ne, jotka todella tahtoisi - ei siksi, ettei niitä olisi ehtinyt itselleen selvittää vaan siksi, ettei niitä edes uskalla sanoa ääneen etteivät ne jo siitäkin säikähtäisi pakosalle.

Sellainen, jossa saa paljon muttei rohkene pyytää enempää.