Kuka on syönyt ärripurrikeksejä?

Tänään olen vihannut muun muassa seuraavia asioita:

1. Parisuhteessa olevia ihmisiä, jotka eivät malta pysyä lestissään vaan rönsyilevät ympäriinsä, rakastuvat pitkin poikin ja flirttailevat ja antavat vääriä signaaleja. Totta kai olen kohtuuton, olen kuin ne ennenvanhaiset "maahanmuuttokriitikot", joiden suurin huoli olivat naiset ja työpaikat. Silti minua suututtaa, sillä pitääkö sitä yhden ihmisen saada kaikki, turvallinen parisuhde ja kaikki ne jännittävästi kutkuttavat ihastumisetkin vielä. Kateellinenkin olen, sehän nyt on sanomattakin selvää. Tänään luin naistenlehdestä, että kannattaa ajatella mielessään valmiiksi sellainenkin vaihtoehto, että ihan oikeasti elää tästä päiviensä päähän saakka yksin ja miettiä, kuinka siitä voisi tehdä itselleen parhaan mahdollisen elämän.

Onhan se nyt saatana.

2. Vähäsen tuhmat vitsit Facebookin statuspäivityksissä, kas tähän tapaan:

Isäntä ja emäntä oli maatalousmessuilla. Katsoivat sonnien palkintojen jakoa. 3.sija 3 vuotiaalle sonnille joka astuu 3 kertaa/päivässä. Emäntä tökkäs isäntää " Kuulitko?" 2. sija 5 vuotiaalle joka astui 5 krt/pv. ... ... ... ... Ja taas emäntä tönäs "Kuulitko?". 1. Palkinto 9 vuotiaalle sonnille joka astui 9 kertaa päivässä. Taas sama toistui. Isäntä hermostui ja huusi "paniko se kokoajan samaa lehmää?" lavalta kuului, että "EI" Isäntä tönäsi emäntää ja sanoi "KUULITKO"

tai

Eräänä päivänä Pikku-Kalle alkoi ihmetellä, että missä ihmeessä isä käy aina perjantai-iltaisin, viipyy pari tuntia ja on kotiin tullessaan aina hyväntuulinen.

Seuraavana iltana Kalle päätti salaa seurata isää, että arvoitus ratkeaisi. Isä puikkelehti sataman pikku kortteleissa, ja Kalle seurasi perässä, kunnes pujahti yhdestä ovesta sisään. Kalle pani oven muistiin. Kun isä tuli kotiin, kysyi Kalle: “Missäs olit? Näin, missä kävit, mikä paikka se on?” Isä vastasi nolona, että se on sellainen paikka, jossa saa kympillä hyvää. Kalle päätti mennä seuraavana iltana yksin katsomaan, koska oli säästänyt vähän viikkorahoja.

Kun Kalle astui ovesta sisään, oli vastassa toinen toistaan upeampia huoria ja he ihmettelivät, mitä pikkupoika teki sellaisesssa paikassa. Kalle sanoi, että oli kuullut, että täältä saa kympillä hyvää. Naiset päättivät hetken mietittyään antaa Kallelle kymmenen marmeladivoileipää, jotka Kalle söi ja maksoi kympin.

Kotiin saavuttua, isä kyseli, missä Kalle oli ollut. Kalle sanoi, että hän kävi siellä samassa paikassa hakemassa kympillä hyvää. Isä oli aivan kauhuissaan, mutta Kalle jatkoi tarinaansa: “Yhdeksän minä jaksoin tosta noin vaan, mutta kymmenennes meni enää nuolemalla."

Kylläpä nyt naurattaa, vai mitä! (lainaukset autenttisia)

3. Muut joukkuepelaajat, jotka lopettavat pelaamisen kesken, eivät keskity olennaiseen ja haahuilevat muutenkin radalla mistään mitään tajuamatta.

Aivan, voisin alkaa pitää huolen omista asioistani ja jättää toisten elämät ja suhteet heidän huolekseen. Voisin blokata kyseisten vitsiniekkojen päivitykset uutissyötteistäni. Voisin myös samalla vaivalla lakata pitämästä itseäni muita parempana ja keskittyä positiivisiin ja hyväntuulisiksi tekeviin asioihin, ehkä jopa itseni kehittämiseen.

Ja vitut.

EDIT: No mitä saatana. Eikö Pikku-Kalle-vitsiä saa laittaa Bloggeriin?

Ne ei tiedä mitään, ne ei kuulu tähän tarinaan

Huomaan olevani tilanteessa, jossa kovin moni valintani tai minulle tärkeä asia on julkinen tai jollain muulla tavalla yleistä huomiota ja perusteluntarvetta synnyttävä.

Olen antanut tatuoida oikeaan kyynärvarteeni ruotsinkielisen sanaparin, joka miltei poikkeuksetta saa ihmiset lähestymään kysymyksin a) mitä tossa lukee (kun mä en oikein osaa ruotsia) ja b) miks se on ruotsiksi.

Kesällä havaitsin, että vasemman reiteni ympärille sukkanauhaksi tatuoitu Ultra Bran säe herättää sekin, mikäli mahdollista, käsivarttakin enemmän tiedonhalua. Aika, joka kuluu sanojen Olen tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä, mennyt perässäsi paikkoihin joihin ei olisi pitänyt mennä lausumiseen riittää mainiosti sekä lausujan että kuulijan kiusaantumiseen, katseiden harhailuun ja epävarmoihin hymähdyksiin. Ja että pyssykin ja miksi näin. Ja minä perustelen, hymyilen pitkämielisesti ja lausun kuin köyhän miehen Saarikoski.

Olen hullaantunut harrastukseen, josta otettuja kuvia nähdessään ventovieraat haluavat tietää, mikä on lajin nimi ja päämäärä ja-niin-edelleen. Seuraa pään pyörittelyä, leveän epäuskoisia hymyjä ja kaikenmoisia monimielisiä mielleyhtymiä, jotka vähintään paistavat kasvoilta jos eivät tule sanoiksi saakka. Kernaastihan minä kerron faktaa ja oion käsityksiä, eipä siinä.

Hiustyylini on useimmiten sellainen, että se selvästikin suorastaan huutaa responssia kanssakulkijoilta. Useimmiten se esiintyy kotimaiseen tapaamme lähinnä vaivihkaisena vilkuiluna tai jopa peittelemättömänä tuijotuksena, joskus esimerkiksi hiustenajeluelein höystettynä; julkituotu palaute on voittopuolisesti ylistävää ja toki sellaisenaan iloiseksi tekevää. Hämmentävissä määrin kuitenkin tulkinta tuntuu kulkevan siten, että koska olen vapaaehtoisesti ottanut moisen frisyyrin, olen avoin maali kaikenlaisten mielipiteiden manifestointiin. Mun täytyy kyl sanoo et mä en oikeen tykkää tosta, Aika hurja tukka ja Se sun aiempi puki sua kyllä paremmin ovat toki ehkä sangen mietoja mielenilmauksia, mutta silti. Sanonko minä niiden tasaväristä peruspolkkaa tai terheää kananpersekampausta tylsäksi vaikka niin ajattelisinkin? En tietenkään. Eikö niiden äiti ole opettanut, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ei kannata sanoa ollenkaan?

Minä olen valinnut nuo asiat itsenäisesti, valinnoistani ja niiden näkyvyydestä tietoisena. En kuitenkaan ole tehnyt valintojani muiden ihmisten vuoksi tai ensisijaisesti heidän reaktioitaan kerjätäkseni enkä aina jaksaisi olla kommentoitavana - tai edes niin äärimmäisen tietoinen itsestäni kuin minun ilmeisesti odotetaan olevan.

Lasten vielä jotenkin sopiikin olla brutaalin suoria, mutta aikuiset, niiltä odottaisi jo tietynlaista suodatinta.

Olen näinä päivinä muutenkin alati kärsimätön ja enimmäkseen vihainen. En jaksa tyhjänjauhamista tai edes vitsailua juuri ollenkaan, olen muuttunut huumorintajuttomaksi ja kireäksi versioksi itsestäni ja peilistä näen vanhenneeni vuodessa kymmenen. Näen yhä inhottavia, eläviä unia, joiden jäljiltä herään jo valmiiksi lannistettuna, surren jotain sellaista joka ei ole ollut minun enää pitkään aikaan. Tunnen, miten sisälläni jokin raivokas ja tuhoava läikkyy kuin sula tina, ajattelen mustia ajatuksia ja niin rumia sanoja etten edes tiennyt osaavani niitä. Pelkään irtoavani itseni vartiosta, pelkään niitä sirpaleita joita siitä väistämättä syntyy, kovia ääniä ja taas kyyneleitä.

Entä jos en tämän päätyttyä tunnista enää itseäni enkä siksi löydä enää koskaan kotiin? Jos jään joksikin tällaiseksi, vääräksi ja ikävällä tavalla kulmikkaaksi? Sellaiseksi, jonka ympärille ei mikään syli enää riitä taipumaan? Irralliseksi ja ankaraksi.

näen vahvoja unia / aina en löydä niistä ulos / tahdon toisiin uniin

Näen taas eläviä, intensiivisiä, ahdistavia unia. Joku kuristaa, en saa silmiä auki nähdäkseni, päätä kääntymään voidakseni varoa. Lapsia, joiden katseet tietävät liikaa. Pahaenteisiä johtolankoja, puolityhjiä parkkihalleja. Painostavaa tunnelmaa, sitä hieman liian hitaasti kiertävää kameraa joka kauhuleffoissa ennakoi aina juuri kuvan ulkopuolelle rajautuvaa uhkaa.

Herään päiväunilta puolihysteerisenä, ymmärtämättä pitkään aikaan missä olen ja miksi.

Toiset unet ovat elektronisia, liian nopeita ja nykiviä, ihmiset puhuvat käsittämättömän nopeasti ja hermostuttavasti, maailma näyttää paskalle musiikkivideolle.

Malmön turnauksen jälkeen aivot näyttävät mokakavalkadia, suljetuille luomille heijastuu yksi toisensa jälkeen kuvia, joissa teen virheitä. Yritän tietoisesti siirtää energiani niihin onnistuineisiin hetkiin, mutta kuvat vääristyvät, muuttuvat perspektiiviltään valuviksi, värit leviävät ja sekoittuvat black 44, elbows, major!

Tosielämässä olen jättänyt ääneni jonnekin Juutinrauman tienoille enkä voi edes soittaa kellekään mieltäni kohentaakseni. Luen läpi vanhoja tekstejä kahden vuoden takaisesta urakriisistäni ja mietin, että tuolloin minulla oli syli johon kiivetä lohdutettavaksi ja ensimmäistä kertaa oikea kavaljeeri juhliin.

Lentokentän verovapaassa minä kannan kassalle Clean for Menin ja myyjätär sanoo You know it's for men, right? Minä hymyilen ja vastaan ymmärtäväni ja yhden absurdin hetken ajattelen minusta näkyvän läpi sen, ettei minulla ole ketään kelle viedä tuliaisia ja että pelituloksistakin raportoin ensimmäisenä äidille.

Ajattelen, että rakkaus on julmaa ja likaista ja rumaa ja etten usko että koskaan enää haluan rakastua. Ja että suhteet ovat sekavia ja epäreiluja ja surulliseksi tekeviä ja etten sellaiseenkaan enää tahdo sotkeutua.

Enkä tietenkään halua mitään muuta.

otsikko Arno Kotrolta