Se ensimmäinen katse vai ne perhoset vatsassa?

Vieläkin tulee aamuja, joina jään kellon soitua typertyneenä makaamaan minuuteiksi, selälläni kattoa tuijottaen yritän hahmottaa todellisuutta ja sitä maailmaa, jossa erotuksena unistani en enää tunne sinua.

Yhä on päiviä, joina en jaksa kuin istua suihkun lattialla itkemässä, osaamatta antaa ikävälle edes nimeä.

Edelleen, päivittäin, elän hetkiä joissa jokin elementti on meidän, niin vahvasti, etten ensimmäiseen sekuntiin edes näe siinä mitään omituista saati väärää että sinun nimesi on mielessäni päällimmäisenä.

Niitä on ehkä vähän vähemmän kuin vielä viime kuussa, viime viikolla, ennen; sinä olet silti edelleen ihollani ja sen alla niin vahvasti, etten haluaisi elää läpi näitä päiviä. Kunpa voisin päästä suoraan siihen päivään, jona jättämäsi polttomerkki on arpeutunut, haalistunut, ja minä olisin juuri sen verran kokonaisempi.

Hei soita sun frendille Pasilaan

tai Susannan broidille, kelle vaan:

jeesaa mua pikkasen

Mä tarviin nyt jotakin vahvempaa,

jotain, jonka avulla voi unohtaa kaiken

Sitä tarvitsen

Hinnasta tänään ei kiinni jää,

voin säästötilin mä tyhjentää

Laitan vaik kaiken nyt menemään

jos edes tuntiin hänen nimeään muistais en

Sitä tarvitsen

Hei soita sun frendille Pasilaan,

mä harvoin oon ollut näin tosissaan:

jeesaa mua pikkasen

Nyt kaipaa en kädestä pitäjää

en vierelle ketään joka piristää koittais

ja ymmärtäis

Suostu en toisille puhumaan

ei se häntä takas tuo kuitenkaan

Hulluksi tuun jos en kohta saa

mieltäni hetkeksi vaientaa

Auta mua,

sitä tarvitsen

Mitään niin paljon en haluais

kuin etten hetkeen mä tajuais

että nyt yhtä oon vähemmän,

huomais: poissa on täältä hän

Mä tarviin, mä tarviin

Mä tarviin

- Mariska & Pahat Sudet: Jotain vahvempaa

Inte stor, inte liten men någonting där mellan

En olisi millään jaksanut lähteä teatteriin. Tein päivän töitä kotoota käsin ja otin nokkaunet liian lähellä kulttuuritärskyjä. Herätessäni minua ei kiinnostanut mikään. Kotona oli hämärää ja ulkona harmaata ja suussa maistui tahmealle.

Lähdin kuitenkin, tietysti koska lupasin. Ennen teatteria nuokuin viinilasin äärellä, haukottelin, takeltelin sanoissani silkkaa aivojen toimimattomuutta ja bongailin huvikseni merkittäviä kulttuurishahmoja hakaniemeläisen baarin pöydistä. Tiistai tuntui hankalalle, samoin teatterille viettävä ylämäki ja lauseiden muodostaminen.

Biisi itsessään oli sangen lystikäs, sisältäen runsaasti karnevalistisia ja räikeän humoristisiksi tarkoitettuja täkyjä ja tehden tanssin seuraamisesta hetkittäin miltei populaarikulttuuria. Kontaktimme Miero evästi meitä etukäteen, kun luonnehdintaa erikseen tivasin, että esityksen viimeisellä neljänneksellä ei enää ole paljonkaan tekemistä tanssin kanssa. Mielestäni kuvaus oli niin kiehtova, että huomasin koko kappaleen ajan miettiväni, mikä on tanssin määritelmä ja mistä tuo ei-tanssillinen osuus alkaisi.

Pohdin, tarvitseeko tanssin aina olla liikettä - ja yritin, kuten niin kovin useasti aiemminkin, hakea ajatuksilleni vertauskohtaa sekä tukea musiikista. Musiikinhan ei tarvitse olla laulettua (rap) tai musiikki-instrumenteilla soitettua (industrial) tullakseen luetuksi musiikiksi; sen ei tarvitse olla rytmistä tai edes melodista ollakseen selvästi silti lajinsa edustaja. En saavuttanut tyydyttävää analogiaa, sillä ääni kai on elimellinen osa musiikkia, olkoonkin että tietyissä määrin äänen puuttuminen, tauko, luetaan myös osaksi sitä. Mutta entä tanssi, josta puuttuu liike? Mitä se edes olisi, millaista?

En päässyt ajatuksissani perille saakka, mutta sen verran kuitenkin että mieleni oli monin verroin virkeämpi kuin saliin astuessani. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koin tarvetta kirjoittaa, jostain oikein aiheesta, jostain jonka myös muut ihmiset saisivat lukea. Tuntui, kuin jokin hieman pölyyntynyt ja kankea olisi hitaasti kirskahdellen alkanut jälleen käynnistyä, vaivalloisesti ja valittaen mutta kuitenkin.

En näissä kengissä, en tässä talossa

Yksi pyytää Facebookissa lisäämään itsensä kaveriksi, jotta näkisi kuviani ja tämän jälkeen ilmoittaa, ettei meidän varmaankaan kannata nähdä livenä, mä kannatan rehellisyyttä.

Yksi löytyy baarista, on kiinnostunut, haluisin todellakin nähdä enemmän ja olis kiva tutustua paremmin ja siltikään aikaa ei ikinä löydy enkä minä jaksa maanitella enää koskaan ketään.

Yksi, keravalainen, haluaa ensimmäisessä viestissään tavata ja kolmannessa sanoo, ettei millään viitsi tulla Helsinkiin kun se vaan on jotenkin aina niin tuskaa.

Yksi on kiinnostunut ja aktiivinen ja oikein mukava, mutta sen seurassa minä en osaa olla, tuntuu että pitäisi jatkuvasti keikkua päkiöillään, valmiina poukkoilemaan ja pelaamaan ja olemaan vitsikäs ja kujeileva.

Ja minä, minä en tiedä mitä sanoa enkä edes mitä haluta, olen vieläkin enimmäkseen väsynyt ja surullinen ja ilmeetön ja silti tuntuu että olisi hyvä olla jotain muuta ajateltavaa ja että eikähän sitä ikinä tiedä milloin se osuu kohdalle ja että kotoota ei kyllä kukaan tule hakemaan. Samalla kuulen jonkun sanovan Dr. Philin äänellä, että se muu ajateltava voisi aivan hyvin olla jostain ihan muusta aihepiiristä ja että kun elämän koko muu paketti on kasassa, onnistuu sitten loppukin kuin itsestään ja että äitiskin vasta kuuskymppisenä.

Mutta minä en ole se (vaikka ehkä olenkin) enkä haluaisi olla sekään joka ei osaa tätä nimenomaista asiaa ollenkaan.

Se syö kasviksia puoli kiloa päivässä ja kuusi viipaletta ruisleipää. Se peseytyy huolellisesti päivittäin, käyttää hammaslankaa ja deodoranttia ja ripsiväriä. Sillä on erinomaiset perhesuhteet sekä laaja ja rakastava ystäväpiiri. Se menestyy töissä, saa vastuuta ja arvostustakin. Sillä on harrastuksia, omia kiinnostuksenkohteita: elämä. Sitä lähestytään baareissa, netissä, kadullakin; se osaa puhua ihmisille, nätistikin.

Silti se ei koskaan onnistu, ei edes silloin kun sen ajatukset eivät jahtaa toisiaan pakkomielteisesti, ei edes silloin kun se muistaa hymyillä eikä silloinkaan, kun se naistenlehtien psykologipalstan ohjeiden mukaisesti päättää valita onnen ja olla tietoisesti ajattelematta menneitä, tekee aarrekartan ja kosmisen tilauksen ja opettelee olemaan kiitollinen kastepisaroista ja vastapaahdetun kahvin tuoksusta.

Miksei?

Random acts of kindness

Vatsakas, hämmentävän pronssiseksi paahtunut setä on leiriytynyt ikkunastani näkyvään puistoon. Sedän leiri muodostuu ohjaajantuolista, pyyhkeestä, piknikviltistä sekä Sävel- ja Iskelmäradioiden välillä seilaavasta transistoriradiosta. Olen ollut sedästä hieman huolissani: missähän se yöpyy?

Sitten, eräänä joutilaana auringontäyteisenä iltapäivänä lojumme ystävän kanssa puoliksi kulottuneella nurmella ja puhelemme niitä-näitä. Setä kävelee luoksemme, anteeks minä sitä vaan kun minulla on viideltä tossa sauna- ja pyykkitupavuoro niin ajattelin että voitte käyttää mun vilttiä sillä aikaa kun eikös tuo ruoho tahraa vaatteet ja kaikki. Hymyilemme hämmentyneesti kiitos me ollaan just lähdössä ja katsomme toisiimme sillä on kotikin! Vielä pitkään tapahtuneen jälkeenkin hymyilyttää: että se on skannannut kaikista puistossa vetelehtivistä juuri meidät ja tarjoaa vieraanvaraisesti fasiliteettejaan käyttöömme, miksihän.

Treeneissä parikseni päätynyt jengikaveri sanoo sun pariks on turvallinen tulla kun oot niin luotettava ja hyvä. Tunnustus saa minut luistelemaan vähän pontevammin, vähän paremmassa stancessa ja seuraavan drillin teen ihan silkalla mielihyvävoimalla.

Tampereen Ilonassa on meluisaa ja ahdistavaa. Seison työlääntyneenä odottamassa seuruettani, kun ohitseni kävelee nuorukainen selvästikin tyttöystävänsä kanssa. Sun tukka on tosi makee se sanoo, niin vilpittömän ystävällisesti hymyillen etten voi kuin uskoa ja kiittää yllättyneenä.

Toimitusjohtaja soittaa mä oon tykänny tosta sun tyylistä hoitaa näitä juttuja ja tarjoaa minulle kiinnostavaa uutta projektia. Tunnen, kuinka ryhtini kohoaa oitis vähän lisää ja soitan heti tilaisuuden tullen äidille.

Hetken tuntuu ihan hyvälle, hetken muistan taas millaista on kun on tavallista ja mukavaa ja sellaista että jaksaa innostua.