Just 'cause you're full of it doesn't mean that you're the shit

On viikon Minä en ymmärrä -osion vuoro. Tällä kertaa keskitymme televisio-ohjelmiin ja puemme kukallisen päähineen tahallamme trendikkäästi vinoon.

Kutsukaa tosikoksi, mutta kaikkien maailman sisustusohjelmien joukosta Suomen kaamein kämppä on mielestäni jollain tasolla uskomattomin. Ymmärrän vielä sen, että joku sisäsuomalainen perusperhe haluaa muokata asunnostaan myyvemmän näköisen tai saada uusia säilytystilaideoita tai ylipäänsä että joku tarvitsee vähän näkemystä tai vetäviä värejä elämäänsä tai näin. Se, että ihminen oikein lähettää av-näytteen omasta olohuoneestaan, jossa on pesukone keskellä lattiaa ja kaksi kaupungin hiekoituslaatikkoa vähän niin kuin teekkarin sisustuselementteinä ja poseeraa itse sohvalla ykkösiin sonnustautuneena ja julistaa tyytyväisenä että "Moi, mä oon Paula ja mulla on Suomen kaamein olohuone!", on mielestäni ainoastaan väsyttävää typeryyttä. Että joku on vain laiska, tyhmä ja saamaton eikä oikein itse jaksa siirtää tavaroita paikoilleen tai poistaa tapetteja seinistä ja kekseliäästi ajattelee että tv-ryhmähän voi tehdä sen yhtä kätevästi ja sitten pääsee itsekin telkkuun ja kvarttijulkkikseksi ja sehän on aina kiva - se häviää käsittämättömyydessään vain sille, että on todellakin olemassa ihmisiä, jotka selvästikin tällaista viihdettä kaipaavat ja kuluttavat.

Satuinpa tässä eräänä merkillisenä viikonloppuisena myöhäisiltana, jolloin olin kotona mutta selvin päin, hereillä mutta vailla viihdykettä näkemään televisiosta joltain oletettavasti mainosrahoitteiselta kanavalta katkelman brittirealitya nimeltä Lemmi, kosi, vältä (Snog, marry, avoid tai jokin sen suuntainen saattaa olla alkuperäisnimi). Jäin katsomaan ällistyneenä useaksi toviksi. Jos ymmärsin oikein, ohjelman pihvi oli seuraavanlainen: joka jaksoon on valittu muutama (ilmeisesti, toivottavasti hakemuksensa lähettänyt ja sitä kautta löydetty) hahmo, jonka tyyli kaipaa ohjelmantekijöiden mielestä luonnollistamista. Valitut ovat tietysti kiehtovan kontrastin aikaansaamiseksi cyberpunkkareita, riikinkukkohomoja tai ns. Sheila-luokkaa edustavia lähiökisuja. Näytetään ennen- ja jälkeen-kuvia, haastatellaan itse muuttujaa ja hänen ystäviään ja osoitetaan, mitkä kohdat muuttujan omassa tyylissä ovat ongelmallisia - epäluonnollisia? Tämä kaikki tehdään nokkelasti robottityyppisen naisäänen ohjeistamana, mekaanisten surinoiden ja muiden avaruusajan äänitehosteiden ryydittäessä kuvakerrontaa. Tämän jälkeen seuraa ohjelman arvelluttavin osio. Joillekuille satunnaisesti valituille (tai ainakin satunnaisuuden illusiota huolellisesti katugallup-ympäristön ja vastaavan rekvisiitan avulla vaalien esitetyille) vastakkaisen sukupuolen edustajille näytetään muuttujan kumpiakin kuvia, minkä jälkeen heiltä kysytään, mitä seuraavista haluaisivat tälle henkilölle tehdä: lempiä, kosia vai välttää. Sama kysymys esitetään luonnollisesti myös päähenkilölle itselleen - ja sitten näytetään sellaisia yllättyneitä ja hepnaadilla lyötyjä ilmeitä, kun henkilö kuulee muiden ihmisten mielipiteitä kummastakin lookistaan. Poikkeuksetta ulkopuoliset hahmot pitävät luonnollistetusta lookista enemmän, kun taas itse muuttujat tuntuvat preferoivan itse valitsemaansa ja ylläpitämäänsä tyyliä - ja hyvä näin.

Olen muutenkin aivan äärimmäisen allerginen tällaisille tyyliauktoriteeteille kuten se ruotsalainen blondi bloggaaja ("naisten ei koskaan pitäisi sitä-ja-tätä", nimeltään ehkä Ebba-jotain) ja keitä näitä nyt on, jotka koppavasti vain kertovat, millä ihmeen lihaksilla?, mitä kenenkin tulisi ylleen pukea ja mille kulloinkin näyttää ollakseen oikeanlaisia. Tämä sarja kuitenkin räjäytti vähäisenkin ymmärrykseni seinille kuin Glock 19:n piippua imemään erehtyneen actionagentin apulaisen aivot: miksi tätä tehdään? Kenelle? Mikä pointti? Kuka tätä katsoo ja minkä vuoksi? Suomeen se on selvästikin saatu osana jotain timantinkovaa ohjelmapakettia, tämän verran kavaltaa itse ohjelmapaikkakin.

Että menestyäkseen ihmisen tulee olla laskelmoiva, manipulatiivinen, röyhkeä ja kovaääninen opportunisti. Sitäpä en tahtoisi millään niellä, mutta mitä muutakaan tämäntyyppiset ohjelmat maailmastamme kertovat. En viitsisi oikein edes miettiä sitä toista puolta: että millaisessa todellisuudessa elävät kokevat juuri tällaisen materiaalin viihdyttäväksi ja ihan seuraavat tätä kamaa. Niitäkin ihmisiä on oltava, eihän moista muuten tuotettaisi.

Jos tulevatkin vuodet väliimme vain kietoutuu

Mitä silloin tehdään, kun on koko ajan niin ikävä ettei ajatuksiin tunnu mahtuvan mitään muuta? Olen ajaa aamujunalla seisakkeeni ohi kun en ole tajunnut matkan etenemistä, istun ja mietin sinua ja sitä kun viimeksi. En enää muista, millaista elämä oli silloin kun sinä et ollut siinä: oliko se parempaa, yksinkertaisempaa? Teet minut suunnattoman onnelliseksi - sinun kanssasi tuntuu niin oikealta, niin kokonaiselta, etten keksi mitä muuta enää haluaisin eikä ole mitään mihin sitä vertaisin. Teet minut syvän onnettomaksi - ilman sinua en saa mistään kiinni ja kaikki tuntuu astetta laimeammalta paitsi tieto siitä, ettet sinä ole siinä.

Mitä meille kuuluu, kysyn, ja puhumme pitkään siitä, miten tuntuu samalle kuin olla neljättä tuntia tatuoitavana: näkee edistystä, näkee jo päämäärän häämöttävän ja silkan idean sijasta valmista kuvaa. Ei ole mitään hätää eikä olo oikeastaan ole huono, mutta silti ei jaksaisi vittu enää yhtään ja loppuis jo. Tunnen, miten energiani ja kaikki liikenevä tahtomiseni menee tähän, olen naiivin varma että tämän ratketessa kaikki muukin elämässä järjestyy. Ahdistaa etten pysty enempään, mutten mahda mitään: tämä on se mitä tahdon, enemmän kuin mitään maailmassa ja tiedän etten voi hellittää ennen kuin se on ohi.

Please come now

I think I'm falling

Maybe I don't really wanna know how your garden grows

Missä menevät ihmisen oikeuksien ja toisaalta velvollisuuksien rajat? Asiakkaana, asiakaspalvelijana? Puolisona, ystävänä, työtoverina? Ihmisenä - Nuu lisäisi tähän vielä että henkilönä?

Muistan lukion filosofiantunneilla määritellyn, että jokaista oikeutta kohden on olemassa velvollisuus: jossakin, jollekin. Koska kansalaisella on oikeus peruspalveluihin, on valtiolla (ja käytännön viime kädessä siis kunnalla) velvollisuus niitä tarjota. Lapsella on oikeus huolenpitoon, vanhemmalla siihen velvollisuus. Ihmisoikeudet ovat kaikkien - kuten myös velvollisuus kunnioittaa niitä.

Nämä ovat helppoja. Entä kun perustarpeet on tyydytetty, voimmeko sanoa meillä olevan oikeuden laadukkaaseen televisioviihteeseen? Kellä sitä on velvollisuus tuottaa? Olisi varmasti mukavaa kalamiehen saada saalista - kukaan tuskin kuitenkaan kutsuu tätä hänen oikeudekseen.

Kun mennään abstraktimmin jäsentyviin asioihin, tunteisiin ja kahdenvälisiin sopimuksiin, huomaan joutuvani usein hieman ymmälleni. Onko ihmisellä oikeus huonoon tuuleen ja pahaan mieleen? Aivan varmasti. Onko niitä oikeus purkaa? Kyllä kai. Julkisesti, tuntemattomiin tai ainakin syyttömiin ihmisiin? Kenet voisi velvoittaa ottamaan tällaisen vastaan?

Puhuimme viikonloppuna ystäväni Vapaustaistelijan kanssa lyhyesti siitä, miten monissa yhteyksissä vedotaan ihmisten yleiseen pahaan oloon ja siihen, miten se sitten tulvahtelee yli milloin minkäkinlaisessa kontekstissa. Jos ketään ei voi suoranaisesti velvoittaa ymmärtämään ja hyväksymään motivoimattomalta tuntuvaa ylireagointia tai suoranaista vihaa, voi toki aina vedota yleiseen inhimillisyyteen: ihmisiähän tässä vaan ollaan, kaikilla on joskus pahoja päiviä. Mutta kuinka pitkälle tämä riittää - kuinka pitkälle sen voi vaatia riittävän? Milloin voi sanoa saaneensa kyllikseen? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää tarvitse kääntää esiin toista poskea vaan stiletin terä? Miksi jollakulla olisi lupa purkaa omia ongelmiaan toisiin? Kuka määrittää, kuka voi kyllin huonosti tehdäkseen niin - kuka voi vertailla, kenen olo on huonoin?

Tätä pohdin, kun luen muiden ihmisten elämästä ja häpeän hieman itsekkyyttäni ja kiihkeää haluani määritellä omat, ylittämättömät rajani. Sairaanhoitajat, sosiaalityöntekijät, yläasteen opettajat. Mikä saa nämä ihmiset jaksamaan? Millä he pitävät huolen siitä, etteivät itse huku siihen kaikkeen vaikeaan, kipeään ja raskaaseen, joka heitä ympäröi varmasti enemmän kuin keskivertohahmoa? Minä saan vastaani suunnilleen kerran kuukaudessa hankalan asiakkaan, joka huutaa, mesoaa, nimittelee ja uhkailee - useimmiten täysin syyttä ja omaa huolimattomuuttaan. Kuntokeskuksessa. Jos olen tasapainoisella tuulella, säälin näitä pikkuruisia, surkeita ihmisiä, joille minun työpaikkani saattaa olla ainoa tilaisuus osoittaa valtaansa ja voimiaan. Useimmiten kuitenkin pahoitan mieleni epäoikeudenmukaisuudesta ja suutun käytöstavattomuudesta sekä silkasta tyhmyydestä. Kiihdyn täysin niiden öykkärien tasolle, vailla mahdolllisuutta pelata peliä niiden säännöin. Ehkä tämäkin on luonteenlaatukysymys, ehkä tämäkään ei ota kaikilla yhtä koville. Minusta vain tuntuu, että kestän moukkailua ja paskamaista käytöstä päivä päivältä kehnommin ja vähän pelkäänkin sitä päivää, jolloin huomaan sanovani että nyt riittää.

Kun taas puhutaan ihmisistä, jotka ovat tavalla tai toisella lähellä - ystäviä, työtovereita, sellaisia, jotka eivät ole joitakuita yhdentekeviä tuntemattomia - on kaikki vielä hieman vaikeampaa. Omaishoitajat (viralliset tai sellaisiksi vain joutuneet), mielenterveyskuntoutujien puolisot, erityislasten vanhemmat. Missä kohden sanoa masentuneelle ystävälle, ettei enää osaa auttaa, ettei keinoja enää ole eikä voimiakaan, että hakisit oikeasti apua ennen kuin käy hassusti? Miten saada työtoveri ymmärtämään, että vaikka uskotuksi valitseminen vähän imarteleekin ja tälle toki toivoisi kaikkea mahdollista hyvää, ei välttämättä ole itsekään aina siinä tilanteessa, että kestäisi täyslaidallisen emotionaallista oksennusta niskaansa kesken työpäivän? Ylipäänsä: miten voi sanoa, että älä kerro mä en jaksa kuunnella enkä halua tietää leimautumatta sydämettömäksi ja itsekkääksi julmuriksi?

Minä olen se, joka pyytää vuodatuksiaan anteeksi ja kiittää siitä että on saanut avautua - jonkun mielestä varmasti typerän nöyristelevästi. Minä vain koetan omin, vajavaisin ja kömpelöin keinoineni varmistaa, etten kuormita liikaa sellaista, joka ei pysty ottamaan vastaan enempää. Vaikka kyllä sen minusta pystyy haistamaankin toisesta, kun vain yrittää.

Everybody's Somebody's Fool

Lojun sängyssä naurettavan pitkään. Tiskaan. Pyykkään päiväpeittoni. Vaihdan kukkiin mullat ja suihkutan ne perusteellisesti. Siivoan keittiön kaapit ja teen löytyneistä aineksista ihan kelvollista ruokaa, jonka syön pois.

Minun ei tee mieli olutta, mutta juon sitä silti. Kuuntelen The L Wordin soundtrackia Spotifysta ja vahdin masentavasti hupenevaa aikapalkkia ruudun oikeassa yläkulmassa. Tuijotan ikkunasta puistoon minuuttikaupalla, lumi hiutaloi verkalleen, pyörteillen kadulle tuupaten kevättä perääntymään muutaman askeleen eikä sekään tunnu miltään.

En aio lähteä syntymäpäiväkesteille, jonne minut on kutsuttu, mutten mene treeneihinkään. Eilen poltin vuoden ensimmäisen savukkeen; se maistui juuri niin yhdentekevälle, että tiedän niitä tulevan vielä lisääkin.

Näen unia moottoripyöristä ja hevosista, laulamisesta ja sinusta.

En tahdo ryhtyä mihinkään, mihin sinä et liity; en tahdo ryhtyä mihinkään ilman sinua. Kevät etenee enkä jaksaisi odottaa enää yhtään.

Skynda dig, skynda dig, nu är det bråttom!

Kaikki tuntevat ihmisryhmän nimeltä Rientäjät. He teputtavat, kipittävät, hiihtävät, he hosuvat eteenpäin toimeliaasti viuhtovin käsivarsin, lievässä etukumarassa osoittaakseen että nyt on kiire!. He säntäävät bussipysäkille hengenvaarallisesti kadun yli, pakokauhuisesti olkansa yli vilkuillen, lyhyin kiihtynein askelin. Yleensä vielä bussiin jonotettaessa he onnistuvat kiilaamaan pari kanssamatkustajaa, sillä heillä on aina vähän muita enemmän kiire.

Todellisuudessa he etenevät tehottomasti ja holtittomasti ja saisivat askellukseensa huomattavasti enemmän matkaavoittavuutta kun hellittäisivät vähän, oikaisisivat ryhtinsä ja antaisivat painopisteensä laskeutua luonnolliselle korkeudelle.

Rientäjät saavat minut tolaltani syystä, jota en pysty selittämään itselleni. Mitäpä minulle kuuluu se, miten kukin omalla ajallaan etenee. Rientäjät kuitenkin kylvävät paniikkia ja hätäännystä sekä yleisesti levotonta ilmapiiriä käytöksellään ja herättävät minussa miltei vastustamattoman halun ravistella turha hoppu pois hosaajista perinteistä kaulusotetta käyttäen. Rauhotu saatana.

Tunnen olevani alakuloinen ja kaikilla saroilla riittämätön, kuin osuisin tikkataulussa jatkuvasti enintään kuutoseen. Kuin ihmisseurassa pääsisin enintään eteiseen mutten koskaan huoneisiin. Kuin lupaavan sprinttialun jälkeen juuttuisin päänsisäiseen liejuun enkä milloinkaan saavuttaisi edes kalkkiviivoja. Luen aivan tavallista tasoa edustavan asiakasmeilin ja olen purskahtaa itkuun. Onko koskaan enää kokonaan hyvää, vaivattoman tuntuista ja luontevaa? Lakkaako ikinä pelottamasta? Milloin?