Mies, nainen, kurpiomummo

Nyt aion sanoa rumasti ja kohtuuttomuuteen kärjistäen. Jos olet herkkä ja eteerinen (miten vitussa edes olet täällä?): sinua on varoitettu.

Olen tällä hetkellä elämässäni enimmäkseen äkäinen, kärsimätön ja aika raivokas. Monet asiat sysäävät minut reunan yli ja saavat suonen tykyttämään ohimossani epäterveellä sykkeellä. Aivan erityisesti minua riepovat monet lapsiperheisiin liittyvät asiat, kas tällaiset:

Edelleenkin ne vastenmieliset ja kerrassaan tarpeettoman intiimit statuspäivitykset Facebookissa. Maitobaari on auki on ihan kesyimmästä päästä, samoin kertomus siitä että kotiäiti voi shoppailla kerrallaan korkeintaan kolme tuntia, minkä jälkeen boobsit tarvitaan taas kotiin. Mutta ehdottomasti kuvottavinta on, kun viimeisillään raskaana oleva nainen päivittää että kolkuttaako joku jo alaovella, ihan silmäniskuhymiöllä kuorrutettuna.

Ihan totta hei. Kaikki, ihan kaikki tietävät että vauvat syövät maitoa jota puolestaan saadaan tissistä. Kaikki myös tietävät, mistä lapset tulevat maailmaan - pitääkö niitä asioita nyt vittu alkaa hieroa toisten naamaan? Minua aika vähän kiinnostaa kuvitella jonkun entisen työkaverin tissejä, etenkään kenenkään pääasiallisena ravinnonlähteenä - puhumattakaan siitä, että haluaisin kuluttaa aikaani lukien hänen, tuota, alaovestaan.

Sittenpä luin PAM-lehdestä (3/2011), miten eräissäkin yrityksissä sovitellaan lomarulettia. Yleinen kanta tuntuu olevan, että perheelliset ovat etuajo-oikeutettuja lomista päätettäessä: lapset ovat pieniä vain niin vähän aikaa.

Paskan marjat, ne ovat tosi monta vuotta pieniä. Sen lisäksi perheellisyys on itseaiheutettu tila eikä mikään luonnonvoiman kaltainen asiain tola, minkä vuoksi minusta on kohtuutonta, että perheettömyys automaattisesti tarkoittaa tuonkaltaisissa asioissa ikuisesti joustamaan pakotettua toisen luokan kansalaisen asemaa. Parasta kuitenkin koko artikkelissa on mielestäni ravintola-alalla työskentelevän Pekka Mäkisen repliikki:

"Sinkkuja tullaan vastaan vapaapäivien vaihdoissa muulloin. Ja uusi vuosi tai juhannus voi olla sinkulle tärkeämpi kuin perheelliselle."

Sisäänrakennettuna siis jälleen kerran oletus siitä, että jos et ole perheellinen, et ole oikein aikuinen vaan hurjasti juhliva ja itsekäs tenava, jolle on oikeastaan ihan sama milloin saa lomailla kunhan silloin saa dogabailaa.

Mäkinen jatkaa lausuntojaan:

"Kesäloma on perheelle yhdessä odotettu vuoden kohokohta."

Lomahan ei missään tapauksessa ole sinkulle - ja hänen viitekehykselleen - (yhdessä tai erikseen) odotettu vuoden kohokohta. Eikö olekin jännnä.

Näiden lisäksi suututtavat samat asiat kuin ennenkin, eli huonot televisiomainokset, kollegat ja alaiset, joita pitää paimentaa kuin pieniä lapsia, se että alati palelee vaikka miten pukisi, se ettei voi tietää mistään mitään ja silti pitää vetää kuin tietäisi, se ettei ehdi eikä osaa nukkua ja on siksi ruumiin näköinen ja yhtä hyvällä tuulella muutenkin, se että itse on kärsimätön ja kiittämätön eikä mikään riitä eikä mikään oikeasti ole huonosti mutta tuntuu sille että kaikki on päin vittua ja kenen syyksi senkin voisi laittaa.

En näköjään kuuntele enää edes musiikkia ikinä.

Yksi synti sallitaan

Kaikki 43-vuotiaat naiset tuijottavat minua kadulla: tutkivasti, paheksuvasti, tuomiten. Tuntuu kuin ne tietäisivät minusta jotain, mistä en itsekään vielä ole kuullut. Väistän niiden katsetta ja sanon kohdalla äänettä anteeksi.

Makaan tatuointiliikkeen pöydällä ja luen ruotsinkielisestä tatuointilehdestä, miten muuan nuori daami on ottanut nahkaansa kuvan jokaisen mynkään menneen rakkaussuhteensa muistoksi. Yhtäkkiä ei enää tunnu ollenkaan ujostuttavalle, että reisieni välissä häärää miltei tuntematon mies satuttaen minua. Ajattelen sitä, miten tatuointeja otetaan lähes yksinomaan kurvikkaista naisista muttei juuri milloinkaan vähäpukeisista miehistä ja sitä, miten nolot pikkuhousunmuotoiset ja takamuksesta reikäiset Speedot tutulla vartalolla istuvat. Ulkona kullanvärinen päivä taittuu musteiseksi illaksi ja minä rauhoitan itseäni ajattelemalla, ettei kivusta aina väistämättä seuraa vaaraa.

Liukuportaissa potkin tahallani edellä menevää poikaa jalkoihin oi anteeks ja mietin, miten tietyt ihmistyypit tunnistaa matkan päästä. Ovat ne, joiden ajatuksen rytmi ja pinta-ala osuvat omiin niin, ettei niille koskaan tarvitse selittää. Ovat ne, joista tietää mitä ne aikovat ja mihin suuntaan lähtevät, muttei milloinkaan saa askeliaan sovitetuksi niihin tai edes halua. Tietysti ovat myös ne, joiden tietää vievän työpaikaltaan vessapaperia, yrittävän tupakoida lentokoneen vessassa ja ostavan kesätorilta paidan, jonka etumuksen printissä lukee "Parhaat temppuni teen pimeässä". Ja ne tuhannet muut, joista ei tiedä mitään.

Kotimatkalla hälytysajoneuvo ohittaa minut lähietäisyydeltä. Kuljettajalla on jämerä profiili, vilkku värjää kinokset kireän sinisiksi ja minun tekisi mieleni istua maahan odottamaan, että ääni lakkaisi kuulumasta.

Mistä tiedät, kun sua sattuu?

Kuka kertoo, kun se loppuu?

- Jonna Tervomaa: Kupla

We walk

Tänään on ollut niin uskomattoman typerä päivä, että se naurattaisi jos se ei vituttaisi. Ihmiset, jotka röyhtäilevät kuntosalilla äänekkäästi ja tarkoituksella. Ihmiset, jotka saavat elokuvan aikana (elokuvateatterissa) kännykkäänsä kaksi tekstiviestiä ja puhelun, eivätkä vieläkään säädä puhelintaan äänettömälle. Ihmiset, jotka tekevät mitättömistä asioista valtavia, huutavat puhelimeen täysin haluttomina dialogiin ja jotka lopulta vielä tumppaavat luurin korvaan. Toisten huomioonottamattomuuden keinot ovat lukuisat eivätkä varmasti lakkaa pöyristyttämästä minua koskaan. Yllätyn nykyään itsekin eniten lähinnä siitä, miten kovasti moisesta yllätyn - ja tuohdun, kerta kaikkiaan käsien hallitsemattomaan vapinaan ja falsettiin nousevaan ääneen saakka.

Tämän lisäksi näin Pärssisen Lissun kutsumana ennakkonäytöksessä elokuvan, jonka nimi on The Way Back. Siinä näyttelevät muun muassa Ed Harris ja Colin Farrell ja se on kammottava: teennäinen, alleviivaava ja osoitteleva. IMDB:ssä se on näemmä saanut neljä tähteä. Katsoessani sitä näen lähinnä suurproduktion: joukkokohtaukset, venäjänkielen oppitunnit, taidokkaan maskeeraustyön - ja ajattelen yksinomaan niitä raharöykkiöitä, joita moisen toteuttamiseen on tarvittu. Nää ois tosi sinnikkäitä ja kuolemaahalveksuvan urheita, ääriolosuhteita kattokaa, kaikki nämä venäläisiä, latvialaisia ja puolalaisia esittävät näyttelijät puhuvat elokuvassa keskenään englantia itäisellä korostuksella tosi luontevasti (saivartelua, joojoo, mutta hei oikeasti) paitsi Ed Harris, joka esittää jenkkiä ja on takuulla castingissa vaan ilmoittanut ettei sitten todellakaan aio näytellä jotain itäblokin tyyppiä kun eihän sitä uskoisi naurismaan aidatkaan. Ja sitten on Colin Farrell, joka on niin kovasti venäläistä linnakundia että, aina kun kuva kääntyy sen kasvoihin, se päästelee sellaisia kurkkuääniä ja eräänlaista röhkimisen ja korskunnan sekoitusta markkeeraamaan sitä että tää ois oikeasti tosi karski jätkä. Ja se naishahmo, voi hyvä luoja miten suututti katsoa noin paskasti kirjoitettua naisroolia - elokuvan ainoaa muuten. En jaksa edes etsiä sen näyttelijän nimeä tähän kun olen niin ärtynyt.

On monia, joiden kanssa haluaisin kovasti nyt puhua mutten vain saa kerättyä voimia siihen että soittaisin ja saamattomuuteni tekee minusta entistäkin happamemman. Sitten on niitä, jotka onnistuvat soittamaan epähuomiossa juuri oikeaan aikaan ja saavat mieleni kohenemaan, toviksi kerrallaan mutta kuitenkin.

Tahtoisin hitaita aamuja, Manhattan-sipsejä ja amerikkalaisia pannukakkuja. Mimosaa ja auringon. Ystäviä, kiireettömyyttä ja huonoja juttuja. Aikaa ja kivoja juttuja.

Ihan tosi kovasti tahtoisin.

Keep rollin' rollin' rollin'

Olen harrastanut roller derbyä nyt hieman yli kuukauden. Tässä ajassa olen oppinut muun muassa seuraavaa:

- Kun luistelee thrilliä nimeltä jammer's hell (eli käytännössä kahden minuutin intervalleja 30 sekunnin palautuksilla), alaselän vasemmat lihakset menevät ihan jumiin ja kirvelyyn, mutta reisissä ei oikeastaan edes tunnu kovin pahalle.

- Esat ovat oma lajinsa, joiden tutkimusta ei harjoiteta niinkään opintopisteiden tai oppiarvojen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Esaansekaantuminen ei myöskään ainakaan vielä ole laissa rangaistava rikos.

- Lahjani toden totta viittaavat taklaamiseen kuten uumoilinkin. Ei minua pelota ajaa toista päin ja torpata vaikka olkapäällä tai hanurilla, enkä myöskään hermostu siitä että minua kolhitaan. Ja että toisinaan itse sitä taklausta vaarallisempaa saattaa olla siitä seurannut tasapainoton huojunta ja ilmassa hosuvat kädet, jotka saattavat sitten osua keskelle kanssapelaajan ns. napolinpataa.

- Illanistujaisissa on ihan relevanttia ja korrektia käydä keskustelua aiheesta "peppupano vai fistaus?".

Ja paljon muuta. Olen yhä ihan hirveän innoissani ja kehityn alati hurjasti - odotan kauhulla sitä väistämättä koittavaa taantumusta. On mahtavaa sonnustautua jo töissä verkkosukkiksiin ja farkkumikroihin, köyttää kypärä roikkumaan urheilukassin kahvaan ja sompailla tiensä treeneihin. Kotiin päin laahustetaan hikisissä ja märissä kamoissa, liian kaukana olevalle ratikkapysäkille kiristyvässä iltapakkasessa ja haaveillaan kesästä. Lainaillaan jesaria vierustoverilta, vaihdellaan hammassuojien pesuvinkkejä ja haistaan kollektiivisesti hautuneille ja ryvetetyille syndeille. Kerta kerran jälkeen minuakin moikataan jo tuttavallisemmin, uskallan naljailla niille "vanhoillekin" (joista monet ovat minua yli puoli vuosikymmentä nuorempia) ja saan välillä jonkun nauramaankin. Saan palautetta nopeasta edistymisestäni enkä voi estää itseäni säteilemästä kehujen voimasta.

Puhuimme viikonloppuna viisaiden naisteni kanssa muun muassa siitä, miten oltuaan pitkään vailla kosketusta ei sen alle osaa enää niin vain asettuakaan sekä siitä, kuinka paljon enemmän itsestään pitää nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Puhuimme myös siitä, miten minussa elää edelleen vahvana se erakkopuoli, joka nauttii aika ajoin yksinolosta ja joka tarvitsee sitä voidakseen olla lopun aikaa sosiaalinen. Näimme kiiltäviä moottoripyöriä ja hilpeän sallivaa burleskia, pidimme piknikkiä keittiön lattialla ja joimme olutta räntäsateessa kadunkulmassa. Puhuin maratonpuheluita, näin pikatapaamisina baarien edessä niitä kivoimpia poikiakin ja toimin kalenterikuriirina. Rentouduin täydellisesti, tuntuu ihan hyvälle mennä huomenna töihin.

Reilun kahden viikon päästä, no, kaksi viikkoa on kulunut. Nyt tuntuu siihen olevan ikuisuuden, mutta sehän on vain runsaat neljätoista päivää: kaksi viikonloppua, hieman yli kymmenen työpäivää, lukuisia treenejä. Yksi tatuointiaika.

Linja on huono nyt, soita taas huomenna

Olla tyttö, joka ei pyytele anteeksi. Syödä pelkkää makaronia ja ketsuppia, siksi että se on hyvää, ja tehdä sitä kiinnostumatta siitä, ajatteleeko joku nyt että se on niin köyhä että sen on pakko. Täyttää tila siekailematta äänellään ja olemuksellaan, olla itse kokonaan paikalla, kerrankin kyyristelemättä jotta muutkin mahtuisivat, ja vastata kritiikkiin jotain nenäkästä ja vähän epäkypsää mutta hillittömän osuvaa. Tehdä jotain aika tyhmää ja uhmakasta ja saada muutama hermostumaan itseensä - olla piittaamatta siitä lainkaan.

Toisina päivinä, kun on liian raskasta laskea edessäolevaa ja mennyttä ajattelen, että minun poikaystäväni on merimies. Se on seilori ja minä kuuntelen terminaalin kahvilassa PMMP:tä, olen taas kattanut lautaset kahdelle huvikseen vaan, kuuntelen ja kaipaan enkä itse osaa lukea edes kompassia. Ajatus ei saa minua huojenemaan mutta se tekee kaikesta vääjäämättömän tuntuista, eikä silloin ajelehdi ihan niin pahasti, onhan tuulellakin suuntansa.

Kirkkaina päivinä kevään tulon voi haistaa. Maailmassa mahtuu jälleen seisomaan suorassa, toisinaan, ilma tuntuu suussa rapealle samalla tavoin kuin mantelikrokantti ja auringonvalo on niin leppymätöntä, että se tuntuu tekevän ihmiset hiukan läpinäkyviksi.

Minä odotan. Että kevät, ja että kesä. Että maailma ja sen ihmiset. Että aika, että minä. Että.

Pian.