Bred in the bone

Jos ei halua nähdä kepeää, hyväntuuliseksi tekevää ajanviete-elokuvaa, voi hyvin mennä katsomaan Winter's Bonen. Näin sen tänään, kun Exit through the Gift Shop oli loppuunmyyty: varmuudella voin sanoa sen olleen hieno elokuva. En sen sijaan vielä ole päässyt selvyyteen siitä, pidinkö siitä.

Kylmät, keväisen kireän ja leppymättömän auringonvalon läpitunkemat kuvat korostavat elämän armottomuutta ja kurjuuden ylenpalttisuutta (paitsi että kiukuttaa katsoa, miten "yökohtauksia" tehdään kuvaamalla päiväsaikaan filtterin läpi. Kyllähän sen eron näkee, varjot jäävät luonnottoman syviksi ja ne kuvat jotenkin omituisen negatiivishenkisiksi. Kuvaisitte oikeasti yöllä, jos se on se mitä lopputulemaan haetaan.). Ihmiset eivät hymyile - hymyä pidetään resurssien haaskaamisena. Sisäsiittoisen pikkukylän väki on uurteista ja toisilleen ankaraa, katseet valppaat ja nälkäiset kuin kulkukoirilla. Ystävällisyys piilotetaan arkisiin kädenojennuksiin ja niin rujoin kuorin, ettei motiiviksi ensin osaisi epäillä ainakaan sukulaisuutta saati yleistä humaaniutta.

Näyttelijätyö on huikeaa. Reetä näyttelevä Jennifer Lawrence on syntynyt vuonna 1990 enkä ainakaan minä ole nähnyt työtään toistaiseksi muualla tässä mittakaavassa - tämän jälkeen varmasti.

Tarina sen sijaan. En ole vielä varma, mitä elokuva haluaa karkealla inhorealismillaan sanoa: usko kaikesta huolimatta ihmisten hyvyyteen? Veri on lopulta kuitenkin vettä sakeampaa? Ihminen selviää, kun sillä on jotain mihin ankkuroitua?

Ehkä se ei ole olennaista ollenkaan, ehkä on vain tärkeää nähdä nämä kuvat, jotka ovat kuin hiukkasen nurkasta homehtunutta Vaasan Ruispalaa verrattuna Hollywoodin valtavirtatuotannon vitivalkoiseen paahtoleipään. Ehkä tekee hyvää nähdä rumaa ja ankeaa, jonka katharsiskin perustuu laihaan lohtuun ja takkuiseen sovintoon.

Ehkä tämä oli nähtävä siksi, että se kertoo mielestäni jotenkin enemmän elämästä ja ihmisyyden ytimestä kuin tusina viihteellisempiä yhteensä. Että kun elämä on selviytymistä, ei ideologioihin ole varaa.

En tiedä, suosittelenko. Mutta pitäähän tämä nähdä.

Try not to lead this time

Eilen näin bensiksellä miehen, jonka auton peruutuspeilistä roikkui Wunderbaum, jossa luki sellaisella turistipaidoista tutulla fontilla "I ♥ my penis" ja minulle tuli siitä jotenkin vilpittömän riemastunut olo. Samalla mietin, miten onkin niin että miehet monesti puhuvat pelivälineestään jotenkin rakastavasti, keksivät sille lempinimiä ja kohtelevat sitä muutenkin hieman kuin oikeaa pikkuveljeään. Naiset sen sijaan hyvin harvoin viittaavat myyräänsä, ainakaan kovin lemmekkäin sanakääntein, ja ne lempinimetkin taitavat olla vain sellaisia kahdelle korvaparille tarkoitettuja. Tai ehkä olen ymmärtänyt koko skenen väärin, ehkä muilla on toisin?

Kävellessäni kaupasta kotiin jouduin peruuttamaan kadun varteen pysäköidyn ja lumen kuorruttaman auton tuulilasin eteen uudestaan käveltyäni ensin jo kertaalleen ohi. Joku oli piirtänyt lumeen tekstin "NUSSI ENEMMÄN ÄMMÄ!" ja sekin nauratti. Tulipa mieleen sellainenkin juttu, miten joku paljasti joskus raaputtaneensa "miss u" sellaisen auton tuulilasin riitteeseen, jota luuli minun ajopelikseni. Vähänkö sen auton omistaja on hämmästynyt aamulla, jos edes on huomannut. Ehkä se on jopa joutunut selittelemään.

Välillä mietin, että jos ihminen on viettänyt valtaosan aikuiselämästään itsellisenä, niin miten se muistaa asioiden olevan toisin, jos se joskus joutuu suhteeseen. Miten esimerkiksi minä muistan olla pussailematta baarissa jotakuta vain koska se juuri sillä hetkellä tuntuu hyvälle idealle? Ehkäpä sitä kannattaa murehtia sitten, jos joskus on aidosti sen murehtimiseen aihetta.

Viime aikoina olen katsellut hurjasti värikkäitä ja äärimmäisen eläviä unia. Yhdessä seurustelukumppaninani oli mies, joka muistutti sangen paljon Petteri Summasta ja oli helvetin kova ruikuttamaan kaikesta. Minä katselin sitä kaveria jostain matkan päästä ja mietin että olenpa valinnut todella paskasti.

Yhdessä toisessa taas olimme Mogulin kanssa raitiotievaunussa. Moguli näytti jotenkin tavattoman kuluneelle ja harmaalle ja sanoi jotain että haluaisin katkolle. Tämä toimi laukaisimena siihen, että takapenkiltä ponnahti kaksi palomies-sairaankuljettajaa napaten Mogulin väliinsä että nyt mentiin! Seuraavana päivänä oli pakko tarkistaa, että mies on tosielämässä vielä vapaalla jalalla ja muutenkin suunnilleen ok.

Huomisaamun treeneissä selviää, pääsenkö luistelemaan ensi kuun lopussa pelattavaan bouttiin. Jännittää älyttömästi, vaikkei tietenkään kannattaisi. Hyvin se on tähänkin saakka mennyt ja jos ei mene, niin mitä välii ei mitään. Jotenkin vain haluaisin olla hyvä, paras sakko ja koko lailla taitava derbytyttö muutenkin. Vanha kunnon miellyttämisenhaluhan se siellä.

On sellainen tasainen olo, hyvässä ja pahassa. Maailma pysyy paikoillaan ja vierii verkalleen eteenpäin, kun vain muistaa hengittää eikä katso jalkoihinsa.

EDIT: Paskaa. Olisin halunnut sisällyttää tähän tekstiin sen sydänmuodostelman (tiedättehän, pienempi-kuin-merkki ja kolmonen) tuonne alkuun, mutta yhtäkkiä Blogger tulkitseekin sen joksikin koodiyritelmäksi ja niin kaikki on taas piloilla.

Pakkkkanen, siitä suomalainen tykkkkkää!

Tänään vituttaa ihan kaikki, alkaen olemisesta ja loppuen ei-mihinkään.

Mikä juttu on se, että jotkut bussikuskit kaahaavat vakionopeutta pysäkille ja vetävät sitten lukkojarrutuksen kaksi metriä pysäkin jälkeen (vaikka pysähtymismerkin olisi näyttänyt hyvissä ajoin ja käsivarsi suorana, bussilipun heijastava pinta ajovaloihin suunnattuna) varmistaen näin sen, että a) matkustajat eivät pääse kapuamaan lumivallien yli kyytiin mitenkään järkevästi ja b) seuraavat kuskit joutuvat hankaluuksiin, kun pysäkinkohta on kiillottunut vittumaiseksi peiliksi? Mikä juttu? Tehkää paremmin saatana.

Miksi kaupasta on aina loppu juuri ne tuotteet, joita minä tulin sinne ostamaan? Jos tarvitsen espressoa, sitä ei ole. Tai E14-kantaisia lamppuja. Tai kananmunia. Ihan tavallisia juttuja. Miksi juuri minä.

Eniten minä vihaan ihmisiä, jotka ovat joskus ehkä saaneet jonkin myönnytyksen tai erikoisedun ja alkavat sitten olettaa, että jatkossakin he ovat etuoikeutettuja ja voivat vaatia, ei vaan ainoastaan ilmoitella ja sitten olettaa, että asiat menevät juuri niin kuin he ovat keksineet tahtoa. Minusta se on ylimielistä, röyhkeää ja sikamaisen kiittämätöntä ja niiltä ihmisiltä tekisi mieli tökätä harppi kämmenselästä läpi.

Tiedättehän myös ihmistyypin, joka, kun niiltä kysyy että anteeksi mitä sanoit, alkavat vittuilla, ikäänkuin vastapuoli olisi tahallaan ollut kuulematta heidän muminaansa? Niin niitäkin minä vihaan.

Inhoan odottamista ihan ylipäänsäkin ja erityisesti sellaisissa tilanteissa, jotka ovat niin isoja ja tärkeitä, että odottaminen on vain kohtuullista ja täysin ymmärrettävää, mutta sitä ei silti jaksaisi yhtään millään.

Meillä töissä on vaihtunut taustamusiikkisysteemi sellaiseksi, että me työntekijät olemme saaneet kerätä soittolistalle omia suosikkibiisejämme. Tuloksena onkin sangen kiinnostava ja monipuolinen coctail, sillä ihmistä on hommissa monenmoista ja makuja sitten täsmälleen sen verran. Luonnollisestikaan tämä ei tyydytä kaikkia: meiltä on toivottu muun muassa enemmän rokettirollia, rankempaa musaa, rauhallisempaa musaa, enemmän heviä, vähemmän heviä sekä samantyyppistä musiikkia kuin Lontoon ja New Yorkin luksussaleilla soi. Välillä toteutamme toiveita, välillä emme.

Ehdottomasti eniten minua sylettää seuraava seikka: listallamme on erään työntekijämme lisäämänä kolme kappaletta Palefacen uudelta Helsinki-Shangri-la -levyltä. (Vertailun vuoksi: esimerkiksi PMMP:tä, Stratovariusta, Madonnaa, Lenny Kravitzia ja Danko Jonesia on listalla huomattavasti lukuisammin.) Näistä kolmesta kappaleesta on tullut sapenkarvaista palautetta useilta tahoilta. Ne ovat liian kantaaottavia.

Ihmisiä ei siis haittaa kuunnella jotain imbesilliä aivojensulatusteknoa tai Cheekin märinää, Alice Cooperin väsynyttä kopulaatiokutsua tai edes Marilyn Mansonin kantaaottavuutta (kun se on englanniksi, mikä ilmeisesti useimmille on ymmärryksen este). Mutta luoja paratkoon, jos joku on jotain mieltä - ja kehtaa vieläpä riimitellä siitä suomeksi! Se on väärin!

Tekisi mieleni laittaa Palefacen koko levy repeatille pariksi vuorokaudeksi.

Ajattelin, että asioista bloggaaminen tekisi niistä helpommin sulavia mutta paskan marjat, luulin väärin.

Fuck art, let's derby!

Minä en ole koskaan harrastanut joukkueurheilua. Kun meidän koulun pojat kävivät lentopallo- ja jääkiekkotreeneissä, tytöt olivat telinevoikkakerhossa tai ehkä Seijan jumpassa. Minäkin muistan olleeni joskus kahdeksankymmenluvun loppupuolella Turussa Suurkisoissa esiintymässä musertavan nolossa vaaleanpunaisessa jumppapuvussa, jossa kaiken kukkuraksi oli pieni rypytetty helma. Esiintymisasuun kuului myös valtava anilliininpunainen viuhka. Tukan piti luonnollisesti olla ballerinanutturalla ja sepäs vasta olikin häpeän paikka, koska minun äitini oli varmasti maailman ainoa, joka ei osannut sellaista tehdä. Mieleeni on syöpynyt irvokkaan etsauksen lailla kuva alle kymmenvuotiaista pötköistä vaaleanpunaisissaan, huojumassa viuhkoineen epätahtiin Kupittaan urheilukentän loputtomalla nurmella.

Kun sitten vähän vanhettiin, pojat kävivät edelleen lätkäharkoissa ja niiden välillä salaa jäähallin takana röökillä ja tytöt toistensa luona meikkaamassa ja maistelemassa Green Limeä ja Omppupomppua nuorisotalon parkkiksella. Minä kävin tallilla ja kuorossa. Enkä paljon jengiytynyt.

Aikuisena aloin harrastella yhtä ja toista fyysistä. Savatesta pidin, kovastikin, samoin seinäkiipeilystä. Molemmat vain vaativat tavallaan parin, ja jossain vaiheessa minä kyllästyin järjestämään, sopimaan ja soittelemaan. Lenkkeily on edelleen äärimmäisen puhdistavaa, muttei tietenkään järin sosiaalista. Kuntosalitreenaus taas ei sinänsä kehitä mitään sellaista taitoa, jonka olisi mahdollista viedä ihmistä eteenpäin. Lihaksia, kyllä, mutta hyvin itseisarvoisesti, yksinkertaistaen sanottuna mihinkään muuhun edes pyrkimättä.

Elämässäni oli tyhjiö, jonka olemassaolosta en edes tiennyt.

Sitten löysin roller derbyn.

Kovaäänisiä ja tilaavieviä, itsevarmoja naisia verkkosukkahousuissa ja mikrosortseissa. Treenijuomana olutta suoraan pullon suusta ja joka tilaisuuden tullen koittavia röökitaukoja. Runsasta ja värikästä kiroilua, mustelmia ja sellaista miltei symbioosimaista läheisyyttä, jollaista en ennen tätä ymmärtänyt kaivatakaan. Susilauma, joka haistattaa vitut koko maailmalle ja tekee sen räkättäen riettaasti ja kuuluvaan ääneen.

Jeesusteippiä, kolhiintuneita syndejä ja alatyylinen ratasanasto. Törkyisiä betonilattioita, kaikuvia halleja ja vieraan hien lemua.

Joukkio, johon on ollut uskomattoman helppo solahtaa sen kiinteydestä huolimatta.

Uusissa seurueissa minua kiehtoo mahdollisuus keksiä itsensä uudestaan: kertoa ihmisille vain se, minkä itse kokee merkittäväksi ja rakentaa näin itse edellytykset saamalleen suhtautumiselle. Eilen aloin laatia mielessäni esittelytekstiä keskustelufoorumin threadiin, jossa kukin saa vapaaehtoisesti paljastaa - tai olla paljastamatta - asioita itsestään. Tänään, lopputulosta lukiessani huomasin pitäneeni tärkeänä mainita edellisten syntymäpäivieni teemasta ja vuosi sitten löytämästäni käsityöläisidentiteetistäni, hauikseni koosta sekä silittämisperversiostani.

Taidankin sumuttaa vain itseäni yrittämällä väittää, että loisin tietoisesti itsestäni hahmoa tai jonkinmoista derbyavataria. En minä ole sellaiseen alkuunkaan kyllin pitkäpinnainen saati suunnitelmallinen.

Ja derby, se on hieno laji. Juuri nyt kenties maailman hienoin.

Thank you India

Ensimmäinen aamu viikkoon, kun saan syötyä kokonaisen aamiaisen. Pateettista, dramaattista: minun elämääni. En enää välitä, sillä olen viimein huomannut että sanat ovat yhdentekeviä silloin kun sattuu niin ettei koskaan ennen.

Minä en koskaan jää yksin. Ihmiset ympärilläni jaksavat minua silloin kun itse enää en, ne ovat lähelläni kun tarvitsen niitä eivätkä koskaan mene kovin kauas. Ne pitävät kiinni ja kannattelevat ja saavat minut häpeämään sitä, että koskaan epäilin niitä ja niiden voimia.

Se, joka peruuttaa kaiken muun ohjelmansa ja tulee luokseni koko illaksi kun pyydän, halaa vaikken pysty vastaamaan ja saa ajatukseni muualle vaikka vain sekunniksi kerrallaan.

Se, joka pitää kiinni vielä minustakin pideltyään sitä ennen koko päivän pahantuulista muutaman kuukauden ikäistä ja kannustaa, päivä kerrallaan - pahimmillaan tunti kerrallaan ja se on kaikki kotiin päin.

Se, joka joutuu viestiliikenteen sensoriksi, jaksaa kaiken jälkeenkin etsiä näkökulmia ja tuo vielä koiransakin terapoimaan, joka käy välillä kaukana mutta on kuitenkin hädän tullen aina vain yhden soiton päässä.

Se, johon juuri olen tutustunut, mutta joka on valmis keskustelemaan ja puimaan, joka sanoo you are in my boat, pidä vaan kiinni niin mä soudan.

Se, joka hakee minut luokseen ja pitää kolme päivää ja yötä ja enemmänkin, joka tekee minulle herkullista ruokaa vaikken sitä syökään ja osaa halata aina silloin kun en enää pysty puhumaan.

Kaikki ne, jotka laittavat kannustavia ja rakastavia viestejä, ovat huolissaan minusta silloin kun itse huolehdin ihan muusta eivätkä arastele asettua alttiiksi kaikelle sille kipeälle, jota sisältäni syydän.

Ne ovat minun ihmisiäni, ne osoittavat kerran toisensa jälkeen olevansa valmiit mihin tahansa. Enemmän kuin mitään toivon voivani tehdä saman niille.

Sillä kaikki paranee, vähitellen, pohjalta alkaen.

Toivottavasti tämä on viimeinen

Seuraavaa minä en enää jaksa.

Ei mun jalkani kanna

kun olen sinun kosketusta vailla

Eikä henkeni kulje

kun olen sinun kosketusta vailla

- Happoradio: Pelastaja