You're fucking perfect to me

Joulu on kaunis, kun on joku jota odottaa. Jaksan hymyillä huonoillekin vitseille, syödä perinneruokia kahtena päivänä peräkkäin ja herätä ilman kelloa. Katsotaan äidin kanssa Laulavia sadepisaroita telkkarista ja se nukahtaa sohvalle; juodaan saunassa sampanjaa laakeista laseista eikä puhuta mistään tärkeästä. Äiti tietää eikä kysele, tietää enemmän kuin koskaan olen kertonut ja pitää sen itsellään.

Kun puhelin soi, siellä on se jonka tuntolevyä kannan yhä kaulassani enkä voi olla vastaamatta kesken kalapöydän. Hymyäni ei kummastella, mutta mustelmaa käsivarressani kyllä: en tohdi kertoa sen syntyneen hampaista, jotka osuivat niin, että kyynelet silmäkulmissa eivät kertoneet kivusta.

Rakastan sitä, mille näytät jälkeenpäin: silmäsi ovat suuret ja pikimustat ja palavat, sukellat käsivarteni alta syliin, hengityksesi ihoani piiskaten. Rakastan ääntäsi, jolla on minulle varattuna ikioma sävy; rakastan sitä, miten saan sinut vitsailemalla niin hämillesi että peität kasvosi kaulaani kuin kuusivuotias. Rakastan sitä, että osaat pyytää anteeksi ja antaa myös. Rakastan kavuta autoosi Pasilan asemalla, kerrankin ihmisillä on mitä tuijottaa. Rakastan sitä, miten mahdun syliisi kokonaan - miten sinun kanssasi en kerrankin tunne olevani liikaa mitään.

Rakastan sitä, mitä meillä jo on ja sitä, mitä siitä on tuleva.

Tänään en ajattele sitä, missä olet nyt ja miksi. Kaadan itselleni toisenkin lasillisen punaviiniä, lämmitän edellispäiväiset pizzantähteet ja katson levyllisen Pinkin musiikkivideoita. Ensi kertaa nautin siitä, että ikävöin - ensi joulu on meidän.

"Vain rahaa ilman työtä, rakkautta ilman vaivaa, hauskanpitoa ilman turhia jälkipuheita"

Huomaan päivitystahtini ehtyneen dramaattisesti. Tuntuu, ettei päässä useimmiten liiku ihan kauheasti - ja se mistä liikkuu, siitä en viitsi alati puhua etten epähuomiossa puhu sitä puhki (tai no, puhua tahtoisin vaikken kirjoittaa, mutten taas tiedä mitä siitä sanoisin. Toisaalta luulen myös, ettei kukaan jaksaisi kuunnella, sillä a) kuinka vastavuoroista moinen voi olla ja b) onkohan tämä kaikki oikeastaan jo kuultu tuhanteen kertaan.)

Vorwärts.

Nyt on pitkästä aikaa sellainen olo, että tekee mieli haukkua kirja ylevästi ihan lyttyyn, kansista alkaen. Otan tämän uhkarohkean ja koppavan askeleen jo sivulla 180 (yhteensä niitä on 240), ja olen valmistautunut nielemään sanani sekä muotoilemaan vivahteikkaan anteeksipyynnön, jos viimeisellä neljänneksellä sattuu jotain, joka kääntää mieleni ylösalaisin ja saa minut jälleen ymmärtämään kaiken.

Kirjan nimi on Julkeat ja kirjailijan Elina Loisa. Kansilehden liepeessä kirjailijasta kerrotaan seuraavaa:

"Elina Loisa (s. 1978) on folkloristiikan opiskelija, punavihreä feministi ja yksivuotiaan lapsen äiti. - - Hän pitää ruotsalaisista elokuvista, berliiniläisestä ilmapiiristä ja itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisesta. - -" (kursiivit omiani)

Nämä ovat asiat, jotka hän on halunnut itsestään esikoiskirjansa kansilehteen painattaa. Nämä ovat asiat, joista hän haluaa itsensä tunnettavan - nämä ovat asiat, joista hänet ehkä muistetaankin.

Ehkä tämän esittelytekstin luettuani minun olisi pitänyt tietää paremmin. Tai viimeistään kirjan synopsiksesta, joka on kanteen painettu näin:

"Julkeat-romaanin minäkertoja on nuori nainen, joka on onnistunut pesemään pikkukaupungin leiman olemuksestaan ja valloittamaan metropolin. Yhdessä sielunystävänsä Maxin kanssa he miehittävät öiset kadut, baarit ja makuuhuoneet.

Kohteiden sukupuolella ja seksuaalisella suuntautumisella ei ole väliä, kaikki käy minkä voi merkitä saamapuolelle. Ja yhdessä he jakavat kaiken: rahat, juomat, rauhoittavat ja piristävät napit sekä sänkykumppanit.

Julkeat-romaani vie aikataulutetun elämän marginaaliin, jonne ovat viskautuneet ylikoulutetun ja tehoahdetun yhteiskunnan jämäpalat, vauraat mutta yksinäiset, herkät mutta nälkäiset. Yksi asia käy kuitenkin vasta ajan mittaan selville: sosiaalisessa pelissä muodostuu ihmissuhteita, joiden näkymättömistä kultalangoista muodostuneeseen verkkoon saattaa sotkeutua."

Olen jo aiemmin elokuvien tiimoilta tullut maininneeksi perversiostani, jonka ansiosta olen nähnyt muun muassa elokuvat Zombie Strippers, Euro Trip ja 10 000 BC. Jos jo leffan kansi lupaa silkkaa sontaa, voi se minun logiikkani mukaan olla niin järisyttävän huono että se on jo timanttia. Leffojen saralla paheitani ovat college-elokuvat, vampyyrit, zombiet ja ihmissudet sekä supersankarileffat. Kirjallisuudessa hakeudun määrävälein chick lit -henkisen aikuisten naisten saduston äärelle - vain perääntyäkseni joka kerran syvän ellotuksen vallassa. Useimmiten en pysty nielemään tekstejä ensisivuja pidemmälle. Silti aina pitää yrittää uudestaan.

Tällä kertaa olen päässyt loppusuoralle. Edelleenkään en ymmärrä, kenelle kirja on kirjoitettu; keitä päähenkilöiden pitäisi puhutella tai koskettaa; mitä teoksella on haluttu sanoa. Ja ennen kaikkea: miksi tällaista kirjallisuutta halutaan tehdä, kustantaa ja lukea. Tekisi mieleni kaivaa jokin vanha kotimaisen kirjallisuuden luennoilta kaapin perälle kulkeutunut analyysikysymysten tukilista esiin ja käydä se läpi kohta kohdalta:

- henkilökuvat? Ohuet ja epäuskottavat.

- juoni? Olematon ja itseään toistava.

- kieli? Tavanomaista ja latteaa.

- sanoma? Öö, ne ihmissuhteiden näkymättömät kultalangat?

- oivalluksia? Ei.

Ihan oikeasti. Tällaista Gummerus julkaisee, tällaista, vaikka takuusti tarjolla on niin paljon laadukasta kirjoittajaa ja heidän tekelettään, ettei minunkaltaiseni maallikon ymmärrys edes riitä niin isoon lukemaan.

Minä en väheksy viihdettä. Minusta kaikella kulttuurilla, korkealla, matalalla ja sillä ihan muilla ulottuvuuksilla mitattavalla, on oma tilauksensa: kaikelle aikansa ja paikkansa. Minusta ei silti ole mitään syytä tehdä viihdettäkään paskasti. Vaikka sisältö olisi keveää, voi sen silti tehdä ja tuottaa hyvin: katsokaa nyt vaikka Danko Jonesia, Svenska Teaternin musikaaleja tai André Wickströmiä. Katsokaa Death Proof (vaikka se onkin Tarantinon).

Taidan silti olla täsmentävä tosikko, tämä maahan on Marja Tyrnin, Juha Vuorisen ja Ismo Leikolan.

Toinen juttu on sitten se, miten ensin luin Elina Tiilikan Punaisen mekon, tuon viimekeväisen kohukirjan, ja nyt miltei heti perään toisenkin teoksen, jossa tunteita ja parittelua käytetään kauppatavarana. Kuulostakoon miten hurskastelulle hyvänsä, mutta moinen saa minut aina sangen surulliseksi, myös luettuna. Ei se, että joku kirjoittaa siitä ja käyttää sanoja pillu ja nussia ja tekee päähenkilöistään turtia puolipsykopaatteja voittaen näin shokkiarvon ja ehkä muutamat otsikot puolelleen. Ei se, että kirjailija vilauttaa omaelämäkerrallisuuskorttia tai ironiaa tehokeinonaan. Eikä oikeastaan edes se, että se maailma on toden totta olemassa ja etten edelleenkään usko (kuinka vanhanaikaista ja näköalatonta!) sieltä löytyvän kuin lähinnä onnettomia ja rikkinäisyydellään rahaa tekeviä ihmisiä.

Nyt kun oikein yritän pinnistää ja miettiä, mikä minua tämän alalajin kirjoissa niin vaivaa, en osaa sitä edes avata. Ne vain surettavat minua, tekevät samalla tavoin ontoksi kuin Pasilan aseman edessä tärisevät lähiönarkit ja ne Stockan Kuppi ja kannu -osastolla parveilevat täydelliset ensi kesän morsiamet, joiden katseet ovat kuin näyttelyvoittaja-tiibetinspanielin.

Ehkä olen juuri nyt vain allerginen moiselle raadollisuudelle ja sen kuvastamalle pohjattomalle yksinäisyydelle.

Kautta vihreän kynttiläni, enpä ymmärrä mitään

Muistan vielä ajan, jolloin olin kulturelli, kriittinen ja valistunut fil. yo. Kävimme ystävieni kanssa näkemässä kaupungin lähes jokaisen näkemisen arvoiseksi mainostetun teatteriesityksen, ei nyt ihan Kellariteatterissa sentään mutta isojen laitosteattereiden lisäksi vaihtoehtoisilla pikku näyttämöillä myöskin. Olivatko opiskelijaliput niin paljon edukkaampia? Miten meillä oli varaa? Ehkä juuri siksi ne pienet näyttämöt.

Tänään menin KOMiin ensi kertaa sitten sen yhden näytelmän, jossa Hannu-Pekka Björkman esitti kenkää saavaa miestä, joka alkaa luhistua ja sitten hakata Sari Mällisen esittämää vaimoaan, näytelmän, jonka nimeä olen jahdannut päästäni koko illan ajaen itseni hulluuden partaalle: mikä se oli?! Aikaa siitä ainakin on selvästi jo liikaa.

Tänä iltana ohjelmistossa oli Kone, joka kertoo siitä miten "KOM-teatteri juuttui hissiin matkalla ensi-iltaan" tai jotenkin näin. Minusta keskiössä olivat sukupolvien väliset suhteet, perinnöt ja taakat, erilaiset isänmurhat ja, no, miksei vähän maailmantalouskin sekä tietysti KOM-teatterin oma historia, 40-vuotisjuhlanäytelmästä kun on kyse. Fragmentaarisuus oli päivän sana, se ja episodisuus, ei niinkään perinteinen lineaarisen draaman tekeminen. Olen aiemminkin maininnut, miten pidän siitä että minut yllätetään, pannaan asioihin omituinen tulokulma ja jekutetaan. Tässä lista asioista, joista tänään yllätyin:

- Juho Milonoffista on varkain tullut koomikko vailla vertaa. Sen lisäksi, että se tekee vakavaa teatteria erittäin uskottavasti ja vivahteikkaasti, on siitä sukeutunut juurikin H-P:n kaltainen hämmentävä ajoituksen ja epätodennäköisen komiikan mestari. Minusta se on riemastuttava, jee-jee-ou-jee!, ja ilmiselvyyden puuttuminen tekee sen komiikasta entistäkin taidokkaampaa.

- Niko Saarela on - nykyään - paitsi ihan oikea näyttelijä eikä enää vain se virnistelevä soma ihan-isänsä-näköinen nuorukainen (Se muuten yritti kerran iskeä Kankurinkadun postissa Dahliaa, oikein perinteisellä aurinkolasikurkistuksella. Sen jälkeen sillä on ollut ihan erityinen rooli meidän yhteisessä teatterihistoriassa.), myöskin näemmä liikunnallisesti lahjakas. Ei nyt ehkä mikään HDC:läinen mutta kuitenkin.

- Laura Malmivaaralla on mukavan kuulas, vähän hauras mutta puhdas lauluääni, joka sopi täydellisesti lauluun nimeltä Puhu minulle rakkaudesta.

- Pekka Valkeejärvi alkaa olla siinä kategoriassa, jonne joutuvat keski-ikäiset, vähän sympaattiset miesnäyttelijät, jotka eivät ole liian komeita mutta ihan siedettävän näköisiä silti ja olleet kehissä kyllin pitkään: niille kirjoitetaan rooleja, joissa ne pääsevät pudottelemaan yksoikoisia, hitusen kyynisiä one-linereitä, sellaisia, jotka tyhjentävät pajatson joka kerran ja viimeistään väliajan jälkeen yleisö ulvoo jo kun se vain näyttää sille että avaa kohta suunsa. Moista kohdatessani joudun sellaisen penseän keskenkasvuisuuden valtaan, etten voi kuin ristiä kädet rinnalle ja mutristaa paheksuvasti: millaista tympeää populismia! Vaikka Pekan maneerejahan olen jo aiemminkin harmitellut, sillä minusta tulee helposti kunnon vahtaava maneerihaukka enkä sitten ehdi keskittyä olennaiseen enää ollenkaan.

- Että teatterin lavalla on mahdollisuus luoda illuusio autenttisuudesta ja ikään kuin reaaliaikaisesta dokumentaarisuudesta: puhutellaan näyttelijöitä niiden oikeilla nimillä, keskustellaan niiden vanhemmista niiden oikeilla nimillä ja menneistä produktioista jotka ovat osa kansan kollektiivista muistia, pannaan ne tuolit rinkiin ja puhutaan teatterin tekemisestä. Että se toimii, siltikin, vaikka on nousevaksi rakennettu katsomo ja siellä parisataa lipustaan maksanutta katsojaa, vaikka kaikki tietävät että on käsikirjoitus ja siinä repliikit, että näin tämä on suunniteltu toimivaksi. Silti spontaanius onnistuu välittymään, se tuntuu siltä kuin ne olis oikeesti noin, ja se kaikki vaikuttaa niin kovin ainutkertaiselta ja yksityiseltä ja siihen suostuu - ja se taitaa olla se teatterin taika, lumo ja voima, yhä vieläkin.

Tulin ajatelleeksi, miten monia sangen syviä ja sellaisena äärimmäisiä tunteita olen viime viikkojen aikana tuntenut. Raivoa, joka on liekehtivän oranssia ja niin sokaisevan puhdasta, että ohikiitävän hetken verran ymmärrän viharikollisia, väkivaltaisia ihmisiä ja taistelukoiria. Tyhjyyden kauhua, joka tuntuu samalle kuin lapsena kun vähän eksyi tavaratalossa ja meni pikkuisen hysteeriseksi ja oli aivan varma siitä, ettei tule koskaan löydetyksi, ei näe äitiä eikä lempinallea eikä saa enää ikinä pitää sitä sinistä paitaa. Sellaista hellyyttä, ehkä rakkautta, jonka alle jää mielellään, vaikkei ihan joka hetki saa edes henkeä sen otteessa.

Näin lähikaupassa vilaukselta sen, joka kyyditti minua viime kesänä avo-Jaguarillaan Porvooseen (ja onneksi takaisinkin). Mietin, pitääkö sitä moikata - ikään kuin sitä nyt moikkailisi kaikkia joita on joskus epähuomiossa vähän tullut pussailleeksi. Tavallaan teki mieli eikä sitten toisaalta ollenkaan. Kävelin ulos kaupasta taakseni vilkuilematta ja mietin, että ehkä juuri siitä oli kyse. Ei tunnetta: ei voimakasta. Ei minkäänlaista. Siksi ei se.

Siksi tämä, joka tuntuu aina sille että ei ne muut.

Rakkaus on juuri niin arvokasta kuin se hinta, jonka siitä maksamme

- William Faulkner (?)

Dance like no-one's watching

Ee:n kivasta bloggauksesta sain kipinän listata itsekin kymmenen asiaa, jotka juuri nyt tekevät onnelliseksi. Koetan malttaa keksiä joitain muitakin kuin Sen, vaikka onhan sekin mainittava. Ekana.

1. Se, joka saa minut hymyilemään ihan tavallisena tiistaiaamuna E-junassa ja huokaamaan syvään onnesta Prisman kassajonossa silkan ajatuksen voimalla.

2. Synttärit ja etenkin niiden tiimoilta pidettävät teemabileet, joiden vuoro on sunnuntaina ja joiden verukkeella saan haalittua kaikki ystäväni yhteen ja meillä on alibi pukeutua hupsusti ja laulaa ja tanssia aamuun saakka.

3. Roller Derby, jota olen menossa katsomaan ensi kertaa livenä lauantaina ja sen jälkeen... Kukapa tietää. Olen suunnattoman innoissani. Enkä saa nukutuksi, kun mietin itselleni sopivaa derbynimeä. Morticia Minx? Kat von Me?

4. Treenikämppä, jossa pääsin tiistaina käymään ekaa kertaa ja jonne toivon mukaan tulen kulkeutumaan vielä useastikin. Mikki löyhkää kastuneelle tuhkakupille ja pitää opetella laulamaan tulpat päässä ettei aina tinnitä kotiin lähtiessä. Mutta kuin siistii!

5. Suolatut cashew-pähkinät ja jouluomenan makuinen siideri. Yhdessä ja erikseen.

6. Kirjaston Bestseller-hylly, joka on paitsi lumoava myös petollinen. Viikon kierre on niin helppo synnyttää.

7. Uusi duuniläppäri, joka toden totta on läppäri eli siis tarvittaessa kotiin kuljetettava. Siinä on kokonainen Office-pakettikin!

8. Yllätykset ja salaisuudet. Olen maailman huonoin kestämään salailua ja vähällä menehtyä uteliaisuuteen nanosekunnissa, mutta silti jotenkin rakastan sitä koko speksiä.

9. Veronpalautukset ja niillä maksettavat uudet leimat.

10. Harmittomat naarmut, joista tietää kuoriutuvan upeita arpia. Ja vähän ehkä mustelmatkin, vaikka se kuulostaakin väärälle miten tahansa sanottuna.

Nyt on mentävä nukkumaan, jotta pystyisi vetämään loppuviikon jännät putkeen, kesken lyykähtämättä.