To lose my life or lose my love

On puhelimeen käheästi pimeässä hymyiltyjä sanoja. On kotiin kannettu salamipizza, niin ja salmiakkia. On kahdenkeskisiä vitsejä, niin pitkälle vietyjä ja polveilevia, että niitä olisi mieletöntä yrittää selittää. On peitosta tehty pesä, sisältä lämmin kuin syli, nurkissa vislaavan pohjoistuulen lannistaja.

Kun suunnittelet tulevaisuutta, vaikka ihan varovaisesti vain, olet siinä, leuka keskittymisestä kireänä. Olet kaikessa: sen viereisellä kaapilla riisuuntuvan treenaajan kummastelevassa katseessa, vaateliikkeen taustamusiikissa, lelukaupan rekissä roikkuvassa tonttulakissa. Eikä mikään, mitä meistä kerron tee koskaan oikeutta todellisuudelle, sellaiselle, joka enimmäkseen tuntuu, tuntuu niin ettei mikään ikinä, enkä saa sitä edes sanoiksi kuulostamatta rikkoutuneelle iskelmätähdelle.

Ovat kasvot, joiden piirteet ovat tarttuneet käsiin, sormenjälkien uriin ja kämmenen maljaan. Kaikki ne asiat, jotka ovat yhteisiä tai samoja. Kaikki mikä saa tämän tuntumaan tältä.

Kaikki mitä ikävöisin, jos et huomenna enää tulisikaan.

Tuomiopäivä on Keinosen nimipäivä

Olen viettänyt hiljaisen aamupäivän töissä varaillen lippuja erilaisiin tapahtumiin, lähettelemällä tiedustelusähköposteja erilaisille instansseille ja punomalla joululahjajuonia. Olen monesta asiasta juuri nyt niin tohkeissani, että tekisi mieleni vain pomppia yläpystyä ja vinkua. Mutta yritän kiivaasti pitää kuononi kiinni ja salaisuudet mahassani. MMPPPHH.

Eilen illalla jouduin nukkumaan mentyäni nousemaan sängystä uudelleen pukeakseni lisää vaatetta yöksi. Pieni ja kotoisa kämppäni on törkeä tuulitunneli: ilmeisesti ikkunoiden tiivistys on jäänyt (useammankin kerran) vaiheeseen, ja nämä myrskyt puhuroivat juuri siitä ilmansuunnasta, joka laskee arktiset henkäykset suoraan karmien välistä sisään. Aamulla heräsin samasta varustuksesta, edes suuremmin yön aikana kuumentumatta.

Nyt on marraskuu. Entä kun eletään tammikuuta ja pakkanen tiukkuu taas niin kireänä, ettei lämpömittarin asteikko riitä? Ensi yöksi otan toisen peiton. Ikkunalaudalla kipossaan palava tuikku loimottaa pitkin seiniä osoittaen tuulen suunnan erehtymättä.

Tänä aamuna tökkäsin epähuomiossa meikkikynällä silmääni, joka muuttui puoliksi punaiseksi ja kivuliaaksi. Nyt, noin viisitoista tuntia myöhemmin silmää sattuu räpsytellä ja koko valkoinen alue on värjäytymässä kummelimaisen veriseksi. Vähän jännittää, mikä mahtaa olla tilanne aamulla.

Salilla heilutellessani kahvakuulaa puoliholtittomasti mutta yrittäen näyttää sille, että kaikki ne huojahdukset olivat tarkoituksenmukaisia ja harkittuja onnistuin ilmeisesti suututtamaan Tero-tyrän. Nyt iskiashermoa juilii häiritsevän tutusti ja testailen varpaiden vastaanpito-ominaisuuksia tunnin välein hieman hätäisenä.

Eikä ihme kyllä vieläkään haittaa, hymyilyttää vain. Tykkään.

Ilman että mikään meitä keskeyttää

Edellisestä näin pakottomasta viikonlopusta on kulunut aikaa, niin paljon, että tunsin kaipaavani jotain, mutta niin epämääräisesti ja hahmottomasti etten enää itsekään muistanut, mitä. Tarvitsen oikeassa suhteessa itse valittua sosiaalisuutta ja umpimielistä yksinäisyyttä voidakseni toimia, ollakseni niin hyvä kuin voin: keilaamista, ulkona syömistä, punaviiniä, ystävien tapaamista, kulttuuria, vaatekaapin siivoamista. Tämä on se, mikä on pitkään puuttunut.

Tämä on se, mitä on tänä viikonloppuna ollut, sitä ja jotain, minkä ansiosta hengittäminenkin tuntuu kevyemmälle ja sydän, sydän se vasta kevyt onkin. Kun suljen silmäni, tämä on totta: sellainen maailma, jonka rajat kulkevat sinun ihossasi ja minun.

Kaikki on koko ajan paremmin eikä minulle pian enää riitä mikään. Huomenna on maanantai eikä sekään tunnu pahalle, sillä tiedän että olet osa sitäkin.

Muru on maailman kaunein sana.

Peccata mundi

Vietin viikonlopun varttumismaisemissani aiemmin mainitsemani kuoroprojektin puitteissa. Treenit, keikka, karonkka. Paljon vanhoja tuttuja kasvoja, kylän auktoriteetteja ja kermaa, koulutovereita, tuttuja tiloja ja teitä. Marraskuista märkää pimeää, savisia peltoja, valotonta horisonttia. Maaseutupitäjän matalalla riippuvaa taivasta ja vaitonaisena kyräilevää kylänraittia.

Äiti kysyy onko ollut kiva nähdä niitä tyyppejä, onko ollut ikävä niitä aikoja. Vastaan siihen olevan syynsä, ettei johonkuhun ole tullut pidettyä yhteyttä yli kymmeneen vuoteen, että jotkin asiat eivät muutu, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Että nostalgiastakin voi saada myrkytyksen siinä missä raittiista ilmastakin. Enkä oikein jaksaisi edes puhua.

Karonkassa ihmiset ympäröivissä pöydissä ovat vanhenneet: niiden ihopinta-ala on suurempi ja tukka harmaampi tai harvempi. Joka puolella on lapsia: lattialla mönkimässä, syleissä kuolaamassa, omissa kannettavissa pesissään vänisemässä. Entistä maailmaa ei enää ole; minä sen jo tiesinkin, mutta muutamille se tulee yllätyksenä. Ensimmäisen "glorian" ja iltajuhlan Chydeniuksen aikana katsomossa pyyhitään silmäkulmia. Pilkun tullen halaillaan liikuttuneena ja tää pitää tehdä pian uudestaan. Seison sivussa, katson niitä ihmisiä joille elämä on tässä ja jotka ovat siinä kuin kotonaan enkä tiedä mitä ajattelisin. Näinä hetkinä tunnen, ettei minun kotini ole missään - ei paikassa, ei siellä eikä etenkään täällä mutta ihmisissä. Ja jos kotonaan ei saa olla kylliksi, saattaa uupua alituiseen ikävään.

Huomaan, etten tahdo muistaa tuon väen taustoja. Vuosia kuulluista kuulumisista on pyyhkiytynyt mielestäni, sekoittunut omituiseksi kuravedenväriseksi pyörteeksi, enkä tunnista kaikkia edes nimiltä. En tiedä, olenko halunnut unohtaa vai enkö koskaan ole muistanutkaan; ahdistun kun ajatteluni reunat tulevat vastaan liian pian, pölyiset ja betoninväriset, enkä enää näe niiden läpi.

Kotiin päästyäni ympäröin itseni omalla elämälläni, sen nykyisyydellä, tutuilla äänillä ja ystävillä, joiden kanssa haluaakin puhua. Noutopizza maistuu ensin jumalaiselle, sitten apealle. Tekstiviestini ei mene läpi ja klassisesti alan pelätä sinun satuttaneen itsesi.

Jokaisen hyvän jälkeen pitäisi kestää helpommin seuraavaa huonoa, mutta ei se mene niin. Hyvän jälkeen haluan lisää hyvää enkä tahdo jaksaa harmia enää ollenkaan, mä luulen etten kyllästy tähän koskaan.

Ulkona on ollut pimeää jo ihan liian pitkään.

Sekomums

Ajattelin ensin kertoa viimeviikkoisesta Rigan matkasta, johon kuului paljon ostokelvottomia vaateriepuja, ihanaa valkosipulileipää ja edukasta olutta, matkakumppanien solvaamista sekä epäkoherentti turistibussikierros. Mutta sitten olisi varmaankin pitänyt kertoa myöskin lauantaisista pikkujouluista, joihin sisältyi paitsi perinteistä tuoleilla tanssimista ja shottien kilpakumontaa myöskin mahdollisesti koelauluja kadulla ja sylitansseja ja sensellaista. Enkä oikeastaan jaksaisi mennä sinne nyt.

Sen sijaan kekkasin, että teenkin tästä pitkästä aikaa kuvapostauksen! Purin kamerastani juuri vuoden varrelta kohdalle osuneita hassuuksia, joista valtaosa varmaan naurattaa lähinnä minua itseäni. Oh well. Toivon vain etten ole jo aiemmin julkaissut näitä kuvia, koska olisi vähän nöyrää toistaa itseään lailla dementikon. Tämä kuvalataus muuten toimii jotenkin ihan toisin kuin ennen, tai sitten se on tämä Google Chrome. Mutta jotain tänne ehkä tarttui silti. Opettelen ensi kerraksi paremmin.)

Tämä ensimmäinen on nyt Rigasta, Daugavan vastarannalta naama vanhaan kaupunkiin päin (taustalla siis linna). Haluaisin ajatella, että tämän on laatinut joku romantikko; tarkempi tähystely (paremman kameran zoomin läpi) kuitenkin paljasti, että tuon tunnustuksen vieressä lukee pikkuisella "24 online". Kyse lienee siis jonkinmoisesta liiketoiminnasta. Otin silti kuvan näin kännykkäänkin siltä varalta, että pitää joskus lähettää se jollekulle.

Tämä puolestaan löytyi rigalaisesta ruokapaikasta, jota taksikuski mainosti rockabilly-paikkana (kun kaupungin ainoa rokkibaari Rock'n'Riga oli sulkeutunut, ai niin, kymmeneltä!), mutta joka osoittautui joksikin hyvin paljon hämmentävämmäksi luau-henkiseksi jutskaksi, joka jää historiaan paikkana, jossa muina minkkeinä kiskaisin napaani epähuomiossa kaksi burgeria enkä edes röyhtäissyt niin tehdessäni. Tämä tarra oli liimattu meidän pöytäämme - sittemmin näin niitä muuallakin lukuisia - ja oli pakko ottaa siitä kuva ja lähettää Nuulle kerta tiesin sen osaavan arvostaa sekomumsia!.

Maanantaiaamuna kun matkustaa kello 07.14 E-junalla Pasilasta Leppävaaraan, saattaa joutua ns. hullun kirjoihin alkaessaan tyrskiä junan eteisessä näkemälleen seinätuherrukselle - ja olla kerrassaan pakotettu kuvaamaan moisen taideteoksen ihmisten pitkiä ja ihmetteleviä katseita uhmaten. Mutta siis täähän on hirmu hauska juttu, eikö ole?

Työkaveri koetti saada sellaista itseladottavaa leimasinta toimimaan. Sen piti laittaa siihen että "voimassa" ja sitten päivämäärä, mutta eihän se saanut niitä kirjaimia oikein päin. Menin, kuinkas muutenkaan, siihen sitten pätemään ja mestaroimaan ja onnistuin jossain vaiheessa saamaan mustetta sormiinikin. Mitkä kolme satunnaista kirjainta painautuivat etusormeeni, kaikista mainitun sanan tarjoamista vaihtoehdoista? Millä todennäköisyydellä juuri ne olivat leimasimessa oikein päin?

Hakaniemen Valintatalon seinästä löysin, kun olin kesällä menossa Dahlialle. Piti ihan kääntyä takaisin lukemaan, että menikö se niin kuin olin näkevinäni. Kyllä se meni. (Ja jotenkin tuntuu, että tämän olisin jo joskus postannut, mutta ehkä olen vain tohkona esitellyt sitä puhelimestani kaikille, minkä vuoksi se tuntuu niin kuluneelle jutulle)

Jos pussikaljalla istuessa tulee varpaista kylmä, on hurjan hyödykästä, jos kaverit ovat juoneet koko illan mimosoja ja tarjolla on muutama tyhjä appelsiinimehutölkki, joista saa heinillä täyttämällä mukavat ja modernit pula-ajan mokkasiinit.

Sellon parkkihallista, mistäpä muualtakaan. Tai ehkä kuvankäsittelyohjelmasta, mistäpä voit olla varma.

Kuva-arvoitus. Onko kyseessä:

a) genitaaliaiheinen hävytön salakuva,

b) nyljetty myyrä,

c) jonkun hypertyylitön myssy-tumppu-yhdistelmä ystävän kolmekymppisjuhlien narikasta vai

d) pårnåå?

Näinpä näin. Tästä on hyvä startata viikkoon, joka on oleva viimeistä kuorokeikkaani IKINÄ! edeltävä ns. aattoviikko. Hrr.

And I want these words to make things right but it's the wrongs that make the words come to life

Nautin suunnattomasti sellaisesta lapsenomaisesta heräämisefektistä, jonka jotkin tavalla tai toisella erityisen ansioituneet tekstit onnistuvat saamaan aikaan. Olen täälläkin monipolvisesti marissut, että Image on menettänyt viime vuosina otettaan: että sen aiheet ovat muuttuneet yllätyksettömiksi tai muuten vain epäkiinnostaviksi, että sen kirjoittajat ovat antaneet tekstiensä löpsistyä ja rimansa notkahtaa. Minusta se on ollut paitsi äärimmäistä pettymystä aiheuttavaa myöskin surullista ja ankeaa ja aika noloa, samalla tavoin kuin Facebookissa leviävät klipit Johanna Tukiaisen eroottisesta tanssista.

Uusimmassa julkaisussa on kuitenkin pitkästä aikaa syväluotaava artikkeli hieman poliittisesti arasta aiheesta, juuri sellainen juttu joita olen tottunut kyseiseltä medialta odottamaankin. Pekka Hiltusen Iso ei (Image 10/2010, s. 65-73) antaa kiinnostavan näkökulman yhteiskunnan medikalisoitumiseen, erityisesti masennuslääkkeiden osalta, sekä käsittelee mielestäni loputtoman kiehtovaa plasebolääkkeiden vaikutusta. En tokikaan kuvittele kaupallisen median esittämän näkökulman olevan riippumaton tai objektiivinen saati että se olisi lopullinen, apolloninen totuus. Tämänkaltaisissa jutuissa minua viehättääkin sisällön lisäksi se paneutuneisuus ja kiihkeä jano kaivautua syvemmälle, joka paistaa - tai ei paista - läpi varsinaisesta teemasta: että joku näkee kaiken tuon vaivan tehdäkseen lehtijutun, kenties paljastaakseen jotain suurelle yleisölle tai valistaakseen jotakuta, nähdäkseen itse selvemmin - se on kunnioitettavaa optimismia, idealismia, minusta tinkimättömintä pyrkimystä journalismin alkuperäisen tavoitteen toteuttamiseen. Se on hienoa ja harvinaista ja ainakin minuun se osuu.

Tämä viikko on poikkeuksellinen siksi, etten ollut töissä kuin eilen ja tänään. Huomenna aamulla lähtee lento Rigaan, jossa vietämme loppuviikon ja palaamme perjantai-iltana - vain osallistuaksemme heti lauantaina firman yhteiseen koulutus- ja pikkujoulupäivään. Olo on epätodellinen ja vielä hieman nihkeä, tuntuu vaikealle sisäistää tämä yllättävä miniloma ja se, ettei kyse matkaseurasta huolimatta ole työasioista ollenkaan.

Sinä sanot mä soitan sulle ja nähdään ja vasta viime viikolla aloin luottaa siihen, että niin se menee. Sinun äänessäsi on ollut uusi väri viime päivinä; haluan ajatella sen olevan toivoa, tahtoa, uskallusta. Ajattelen sinua lentoaseman kosmetiikkapuodissa, kysymässä neuvoa kuvankauniilta myyjältä, haistelemassa hajuvesiä keskittyneesti, pitkin tutkivin nuuhkauksin, ja minut täyttää niin suuri hellyys että jään hymyilemään typerää ja voimatonta, sisäänpäinkääntynyttä hymyä.

Nuu listasi kivoja ja mänttejä asioita ja minäkin ajattelin tehdä niin:

+ tuliaiset, sekä saaminen että ostaminen

+ Sons of Anarchy -sarja, jonka jengiläisten vankkumattomasta mutta hämmentävän ristiriitaisesta moraalista tekisi mieleni kirjoittaa enemmänkin - ehkä olen jo kirjoittanutkin?

+ touhukkaat työpäivät, jolloin jokainen työtehtävä seuraa toistaan sopivalla vauhdilla ja sotilaallisessa järjestyksessä, ja itse on tehokas ja aikaansaava ja hyväntuulinenkin vielä

+ hyvänhajuiset miniatyyrikokoiset Opi-rasvat ja Lacosten Touch of Pink -deodorantti

+ uudet, hävyttömän hyvännäköiset rokkimaiharit

- liian täyteen ahdetut aikataulut ja velvollisuudet, vaikka mukavatkin, jotka rönsyilevät karsinoistaan ja valtaavat vapaa-ajankin

- iskiassärky, joka pitkän tauon jälkeen muistuttelee itsestään ja saa aikaan miltei irrationaalisiin mittoihin yltyvää kauhua tyrän paluusta

- tunne siitä, ettei ehdi oikein nähdä kylliksi tärkeitä ihmisiä ja tehdä mukavia juttuja

- ärsyttävät romaanit, jotka tulee aloittaneeksi ja jotka eivät ole niin huonoja että ne olisi pakko jättää kesken mutteivät myöskään niin hyviä, että niitä oikeastaan viitsisi lukea kernaasti loppuunkaan

Nyt jos saisi itsensä nukkumaan.

Nyt.

Nyt.

Jos koskee naiseen muutamaan, ne alkaa heti huutamaan

Minä olen taas vähän lukenut Imagea. (Miksi se muuten edelleen sinnikkäästi tulee kotiosoitteeseeni, vaikken ole edes maksanut laskua kuin ties milloin viimeksi?) Kohta seuraa siis vaahdoomista.

Mutta ensin tosielämäkatsaukseen. Minun ammatissani joutuu harmillisen usein perinteisten sukupuoliroolien ja sitä kautta kiusallisen tytöttelyn kohteeksi. (Maailmassa muuten joutuu harmillisen usein.) Sitähän minä siedän aivan erityisen huonosti ja olen myös tryffeliporsaan lailla herkistynyt kaikelle siihen viittaavalle. Toisinaan moiseen kohteluun törmätessäni joudun sen verran ylenpalttisen kiihtymyksen valtaan, että räpsähdän tytöttelijälle salamana, vailla itsekuria ja suoraan vasten kasvoja. Mutta tämänhän te jo tiesittekin.

Viime viikolla eräät sovinismin saralla sangen kunnostautuneet asiakkaat tulivat jälleen treenaamaan, rehvakkaina maailmanomistajina kuten tavallista, äjjinä. Kuuntelin taas, kun ne vähän jututti tsirbuja meidän respassa (pojat ostivat palautusjuomaa, Respatyöntekijä ilmoittaa pullon hinnan. "Sähän oot just tyypillinen nainen: oot viemässä heti kaikki rahat! Höhöh!") ja tunsin miltei vastustamatonta halua tehdä jotain laracroftmaisia agenttitemppuja ja työntää se luu syvälle niiden kurkkuun sillä lailla poikkipäin.

En kuitenkaan ole Lara Croft, joten annoin olla - toistaiseksi. Kuinka ollakaan, sain kostoni muutamaa minuuttia myöhemmin. Siirsimme kolmissa naisin ja yksissä unkarilaisin työharjoittelijoin suurehkoa tuoteautomaattiamme uudelle sijainnille. Itse lähes tuoteautomaatin kokoinen työharjoittelijamme tuki pumppukärryille vinssattua kaappia sivusuunnasta, minä toimin kärryn ruorinkääntelijänä ja loput kaksi ohjeistivat kulkuamme. Ja johan toinen näistä sovinistisankareista tulee viereeni röhkimään:

- Höhöh, tarttis melkeen rekkakortin että ton sais onnistumaan!

- No mulla itse asiassa on sellanen.

- Et oo sit vissiin vähään aikaan ajellu kuorma-autoa? Höhöh!

- Enpä muutamaan vuoteen joo.

- Niin mä vähän meinas...

- Haluutko sä tehdä tän loppuun? *ohjauskahvaa tarjoten*

- Eeeen, en todellakaan! Tee sä vaan, höhöh.

- Sittenhän sä voitkin mennä muualle aukomaan päätäs siitä.

Miehet poistuvat.

Tällaista en siedä. En siedä audimiehiä, Lyly Rajalaa, Henry Laasasta enkä sellaisia lipeviä kavereita, jotka iskevät rasvaisesti silmää ja sanovat mutta minähän rakastan naisia ja tekevät seuraavassa hetkessä jotain, joka kääntää tuon sanoman täysin nurinniskoin. En siedä perseellekävijöitä, huorittelijoita, niitä miehiä - ja naisia - joiden mielestä naisen - ja / tai miehen - tulisi olla tietynlainen ollakseen oikea nainen - tai mies, enkä niitä jotka luokittelevat ihmisen silkan sukupuolen perusteella, sanovat leikkisästi akka ratissa kun joku töppää liikenteessä, kysyvät onks sulla Ne kun joku nainen kiivastuu ja käyttävät sanoja kuten ompelukerho ja hormonihirviö yksinomaan halveksivassa, vähättelevässä ja loukkaavassa mielessä.

Minä en kuitenkaan osaa ajatella, että strip aerobicin, pole dancingin tai etenkään burleskin suosion leviäminen olisi jälleen yksi osoitus sovinismin ylivallasta tai että niiden päämääränä olisi yksinomaan heteromiehisen voyerin palveleminen. Tämä kuitenkin minun tulkintani mukaan on se, minkä Virpi Salmi artikkelissaan Me ollaan strippareita kaikki (Image 10/2010, s. 98-103) päätelmäkseen esittää.

Burleskia olen nähnyt livenä, muista vain niitä alkuperäisiä, tissimaisemilla herkutteleville klubeille räätälöityjä versioita: en siis käsi sydämellä voi sanoa tietäväni, mitä kyseisillä ryhmäliikuntatunneilla tapahtuu. Näin ulkopuolisen näkövinkkelistä minusta vain kainosti vaikuttaisi olevan kyseen jälleen ilmiöstä, joka on kovin tuttu muun muassa juuri suomalaisen feminismin kentältä: joku toinen määrittää, miten ollaan oikein. Et ole hyväksyttävä saati feministinä uskottava, jos tykkäät meikata / laittaa puolisollesi ruokaa / käyttää korkokenkiä / ajella ruumiinkarvoitustasi / harrastaa liikuntaa juuri siinä muodossa kuin se itseäsi eniten miellyttää.

Ei pidä ymmärtää väärin. Minustakin melkein mukavinta maailmassa on kertoa muille ihmisille, kuinka heidän tulisi tai vähintäänkin kannattaisi elää. Minusta vain on hieman kaukaahaettua väittää, että burleski olisi jollain tavoin vain puolisalonkikelpoinen versio strippiluolista ja lavapornosta - minusta silloin on mennyt jotain hyvin olennaista totaalisti ohi. Burleskin kutsuminen eräänlaiseksi seksikkyyden jokamiesluokaksi on kyllä hauskasti sanottu.

Tavallaan tekisi myös mieleni sanoa, että jokaisen (naisen) liikkuminen tai liikkumattomuus ja motiivit sen taustalla ovat ihan niiden omia asioita, eikä ole kenenkään toisen asia sitä kommentoida saati kritisoida.

Mutta sitten kuitenkin.

Eikö jokaisen naisen pitäisi olla feministi, ihan siitä yksinkertaisesta syystä että ovat naisia, kuuluvat tietynlaiseen jos nyt ei lukumäärävähemmistöön mutta tähän toiseen sukupuoleen nyt kuitenkin? Eikö jokainen sukupuoleen liittyvä valinta olekin paitsi henkilökohtainen myöskin poliittinen ja sitä kautta oletettua feminismiä manifestoiva? Eikö?

Tottakai. Ja ei tietenkään.