Olisinpa minäkin mukava

Tänään bongasin Hesarin verkkosivuilta uutisen, jonka mukaan suomalaiset miehet ovat venyneet pituutta viisi senttiä 30 vuodessa. Peremmällä uutisessa sanotaan, että miesten keskipituus on kehittynyt kyseisessä ajanjaksossa 176 cm:stä 181:een eli viisi senttiä: vastaavasti naisten keskimitta on varttunut 163 cm:stä 167,5 cm:ään. Neljä ja puoli senttimetriä. Minä tiedän olevani kohtuuttoman kireämyssyinen saivartelija, mutta miksi helvetissä sinänsä kiinnostava uutinen on pitänyt otsikoida tuolla lailla, ikään kuin puoliksi?
Tämä yksittäinen haastattelusta leipaistu uutinen voi tuntua merkityksettömältä ja minua siten pitää vaahtosuisena koohottajana - mitä epäilemättä olenkin, tämmöisestä kun menen kimpaantumaan. Minä kuitenkin uskon, että juuri tällainen salavihkainen, sisäänrakennettu esiinnostaminen on eräs maailmaa - ja sen totuttua näkemistä - rakentavista sukupuolittavista mekanismeista. Jotenkin olisi myös mukava ajatella, että edes tällaisia selvästikin fysikaalisesti kiistattomia kehityskulkuja voitaisiin esittää sillä lailla edes pikkuisen arvovapaasti. Ehkä.

Nokkoset ovat selvästikin muotia. Joka toisen Facebook- tai blogipäivityksessä kerrotaan niiden keräämisestä, ryöppäämisestä, soseuttamisesta ja ties mistä. Minä olen penseä, sillä haistan hipsteriyden; minulle ne ovat edelleen vain riivattuja kiusankappaleita, joita kasvaa aina juuri sopivasti parhaiden polkujen varsilla, laitumen sähköpaimenen juurella ja ahomansikka-apajien ympärillä. Sitä paitsi voikukatkin ovat luonnonvaraisia ja syötäviä, miksei kukaan tohkaa niistä?

Kotimatkalla töistä, iltapäiväruuhkan jälkiaallokossa Paciuksenkadulla sain aidon roadrage-kohtauksen. Vasen kaista oli kokonaan jumissa, lukuisat rantaa kohti kääntymässä olevat autot matelivat kärsivällisesti päästäkseen nuolivalokaistalle: suoraan eteenpäin jatkoi hävyttömän kokoinen katumaasturi, joka körötteli kaikessa rauhassa kolmeakymppiä, antamatta minkään tai kenenkään häiritä flaneeraustaan. Kuskinpukilla näytti istuvan keski-ikäisehkö rouva, jonka vieressä tämän äiti- tai anoppiosastoa edustava varttuneempi madame: näytti olevan joko debatti tai keskittynyt maisemienkatselu menossa. Onneksi siitä pääsi ihan turvallisesti ohi; onneksi Fättis lähtee kahvaa väännettäessä kuin hipsteri lähiöstä. Adrenaliinikuohu laantui vasta Biomedicumin kohdalla.
Sovitaanko samaan hengenvetoon myöskin, että laitetaan autossakin se ykkösvaihde valmiiksi silmään viimeistään siinä vaiheessa, kun ratikkavalot muuttuvat Mene!-moodiin? Koska jos sen vuosimallin '82 BMW:n kytkintä alkaa haeskella vasta silloin, kun keltainen on jo yhtä mennyttä kuin geometriset kampaukset, ei siitä ihan oikeasti enää ehditä niillä samoilla valoilla yhtään minnekään. Ja sittenhän voikin vaihtaa taas vapaalle, ettei suotta seisota autoaan kytkin pohjassa risteyksessä.

Firman perjantaisissa allasbileissä, niissä joista itse lähdin kymmenen jälkeen pyörällä kotiin juotuani koko illan silkkaa vissyä, oli mitä ilmeisemmin suoriuduttu perinteisellä kaavalla. Joku voisi pitää tätä kateutena sekä osattomuuteni synnyttämänä harmina, mutta minusta firman bileissä sekoilu, varattujen ja / tai alaikäisten kollegoiden paneminen saunaneteisessä ja ns. suunsa puhtaaksi puhuminen on jotenkin niin viime tiistaita - sattuneiden ja tapahtuneiden maanantainen puiminen se vasta väsynyttä onkin. Tänään juoruvertailujen keskellä voisinpa sanoa tehneeni edes töitä, vaan enpä juuri tehnyt. Vertailin vakuutustarjouksia ja kihisin sappea sekä haaveilin jostain, jota ei ole olemassakaan.
Haluaisin lomalle, ihan tosi, tosi paljon.

Kuumailmapallot Helsingin yllä

Tämän viikonlopun olen pitkästä aikaa viettänyt vapaaehtoisesti selvin päin. Tällä haavaa moottoripyöräily on sellaista, jota teen kernaammin kuin humallun - ja se on paljon sanottu, kuten kaikki minut ja mieltymykseni tuntevat tietävät. Juuri nyt ei ole mitään mahtavampaa kuin istua satulaan, käynnistää moottori, rullata varovaisesti porttikongista kadulle, pysähtyä ensimmäiseen risteykseen korjaamaan kypärän asentoa; kaasuttaa vihreistä niin että tuntee kohoavansa hieman kadusta ja laittaa moottori pikkuisen kirkumaan; laskettaa auringonlaskussa kohti kotia, taivaanrannassa räikeitä mainoskuumailmapalloja hämmentävän matalalla niin että tuntuu kuin käden kohottamalla niitä voisi koskettaa. Jättää pyörä parkkiin, moottorin naksuttamaan jäähtymistään, kävellä itse kankein jaloin ja lonksuvin saappain, kypärän lytistämää tukkaa pöyhien ja vaivalloisesti virnistystään peitellen matkoihinsa.
Ei ole hienompaa, tänään.

Eilisissä ystävien tupaantuliaisissa huomasin tuliterän pyöräni olevan passin poikien salatun maailman yhteen kammariin. Vaikka tietoni aiheesta ovat toistaiseksi kiusaannuttavan rajalliset ("Onks se sun pyörä alkuperäisosilla?" "...ehkä..?"), minut hyväksyttiin motoristien piiriin, jossa jaettiin nopeusennätyksiä ja Euroopan valtateillä sattuneita kommelluksia madalletulla äänensävyllä, joka paljasti kyseessä olevan tyttöystäviltä vaietun aiheen. Pyörän hankkiminen oli tehnyt minusta rikoskumppanin, sellaisen, joka ymmärtää että liikkuvan poliisin onnistunut välttäminen on ensisijaisesti lystikästä ja jännittävää eikä suinkaan yksinomaan typerää ja vaarallista. Se hivelee juuri samanlaisella keskenkasvuisen hölmöllä tavalla, jolla lapsena vastaanotti kaverin isosiskon puolihuolimattoman kehun: minä, se olin minä joka yletyin! Näitteks kaikki?
Tuntuu melkein nolon pollealle seistä Kaivarin Mutterikahvilan jonossa heittämässä Punaisen kanssa herjaa rakennetun pyöränsä herättämästä uteliaisuudesta sekä ajelulla sattuneista viivalle haastamisista. Ja moottoritiellä, viimaa vasten nojatessa ja melusta lähes kirvelevin korvin tuntuu jollain ristiriitaisella ja oudon kliseisellä tavalla, että tässä on järkeä: tässä, nyt, näin sen pitääkin olla.

Tänään kävin pitkästä aikaa Mogulin luona rämpyttämässä Landolaansa, kainon innokkaasti mutta sitäkin huonommin. Musiikin tekeminen saa minut aina ujostelemaan, tuntuu melkein että pitäisi lyödä kaikki leikiksi ettei olisi niin pelottavan nähtävillä ja vähän kerrallaan auki. Silti - tai kenties juuri siksi - musiikki on aina tuntunut eniten minun kanavalleni olla luova. Kunpa sitä osaisi olla ottamatta niin henkilökohtaisesti, uskaltaisi vapautua vähän ja nauraa painetta keräämättä sille, ettei olekaan oikeastaan koko ajan niin kovin hyvä. Kesti viisitoista vuotta tohtia laulaa julki - olkoonkin että hutikassa ja karaokebaareissa. Ehkä soittamisen kanssa kehitys on ripeämpää?

Kävelin kotiin kypärän länäämä tukka pääkallopipoon sullottuna, niittibuutsien kannat kopeasti katuun napsuen, kitarakoteloa heilutellen ja tunsin vähän aikaa olevani Se Siisti Tyttö, jolla on tatuointeja ja raju tukka ja joka soittaa kitaraa ja ajaa moottoripyörää.
Hassut mielikuvat ja niiden hyvää mieltä tuottava voima.

Mäen päältä polkupyörällä voi jopa päästä jotain viittäkymppiä

Meille tulee moottoripyörä, minulle ja Kardaanikissalle. Ensi viikolla. Olen niin tohkeissani, että hohotan ja vingun vuorotellen, puhun kiihtyneen kimeällä äänellä ja virnistelen vähä-älyisesti. En ole koskaan elämässäni omistanut mitään niin isoa ja arvokasta saati mitään niin siistiä. Ehkä siis on ihan sallittua tohkota.

Eilen juoksin ensimmäisen lenkin noin vuoteen. Pelasin varman päälle, kävelin pitkään sekä alussa että lopussa, jolkottelin maltillisesti ja sain silti sen mitä lähdin hakemaankin: tolkuttoman, kasvoja ja selkäpiitä pitkin noruvan hien, huohotuksen jonka tuntee tuulettavan keuhkoja pohjia myöden, sen voittamattoman tunteen oman kehonsa pystyvyydestä, vahvuudesta. Että siihen voi luottaa vieläkin, kaiken tapahtuneen jälkeen, se jaksaa ja toimii ja kykenee reagoimaan. Tänään lonkat ovat kipeät kuin kiihkeiden lakanapainien seurauksena, mutta senkin lailla tämä on särky jonka kantaa mielellään.

Eilen Punainen juksasi minut terassille. Aurinko paistoi kuin juuri ennen maailmanloppua ja kaupunki oli kesän edessä pehmyt. Seurueemme laajeni, pullot vajuivat, hauskaa riitti - ja ennen pitkää oli kotimatkan aika. Aiempina kesinä olen kehittänyt tankojuoppoilusta taiteenlajin, jossa vuodenajan eteneminen merkitsee huomattavaa parannusta koordinaatiossa, tasapainossa ja ajolinjoissa. Eilen kauden käynnistyminen jännitti itse kutakin. Ystäväni ohjeistivat minua varovaisuuteen, taluta sitten sitä pyörää!, ja minä vaan että joojoo, hypätäkseni heti katseenkantaman ulkopuolella satulaan. Pääsin kotiin mukkaamatta, maisemat silmissä vilistäen, enkä tiedä ollenkaan, miten olen onnistunut kapuamaan kirkon mäen ylös asti yhdessä pyörän kanssa. En tosin ole vielä tarkistanut pyörän lukitustakaan. Toivottavasti minulla vielä on Tuulevi.

Tänään onkin ollut hieman hiekkaisempaa. Sain avoautokyydin Porvooseen, mikä olikin hieno juttu, sillä happea riitti eikä pahoinvoinnista tullut dominoiva olotila. Tällä erää keräilen itseäni pakastepizzan äärellä, kyetäkseni näkemään ystäviä terassin merkeissä myöhemmin. Hoksasin juuri, että tänä vuonna olen kenties ensi kertaa koskaan onnistunut järjestämään itselleni helluntaiksi treffit. Hyvä enne, sanoisin.

Korvamatonani on jo muutaman päivän kaikunut Evanescencen My Immortal. Siteeraan sitä tähän, josko se sillä lähtisi.


I'm so tired of being here
suppressed by all my childish fears
And if you have to leave
I wish that you would just leave
because your presence still lingers here
And it won't leave me alone

These wounds won't seem to heal
This pain is just too real
There's just too much that time cannot erase

When you cried, I'd wipe away all of your tears
When you'd scream, I'd fight away all of your fears
And I'd held your hand through all of these years
But you still have all of me

The dance with no pants

Salilla joutuu usein hämmentävän intiimiin kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Kuulee niiden ääntelevän jännittävästi, näkee miten ohimosuonet kiristyvät pinnistelyn seurauksena, haistaa niiden ominaistuoksahdukset. Usein esillä on sangen runsaasti verhoamatonta, mahdollisesti jopa kiiltelevää ihoa, jota kuumeiset silmät mittailevat peilistä tekniikan valvomisen varjolla.

Kaikesta tästä virikkeellisyydestä huolimatta itse huomaan tuumivani seksihommia yllättävän harvoin jumppaamisen lomassa. Paitsi tänään, kun sattui jotain, joka toden totta johdatti ajatukset paritteluun, muttei mitenkään eroottisella tavalla vaan pelkästään hilpeän groteskisti.
Makasin selälläni venyttelymatolla suorittaen uuden ohjelmani pallojumppaosuutta: jalkani olivat kohti kattoa, suuren jumppapallon jäädessä säärieni väliin puristuksiin ja tehden asennostani jo itsessään hieman, no, antautuvaisen. Päätypuolelleni, minuun nähden poikittain, tuli omassa ohjelmassaan vatsalihasosuuteen päässyt jo aiemmin sivusilmävilkaisujani kerännyt kaveri. Asettui päinmakuulle, kasvot edelleen minun päätypuoltani kohden, ja alkoi rullata vatsapyörällä eestaas. Kyseinen jantteri pitää aika hekumallista ääntä jo laitteissakin ponnistellessaan: nyt efekti oli vähintään verenkiertoa kiihdyttävä, kun miehen pää keikkui rytmikkäästi välillä näköpiiriini ja taas pois, matalan ähkimisen tahdittaessa menoa. Itse killotin edelleen ns. sakset auki selälläni ja ihmettelin, miten tässä nyt näin pääsi käymään.

Siinäpä ne tärkeimmät. Ensimmäinen koeajo on sovittuna keskiviikolle ja jännittää jo kohtalaisesti. Vakuutustarjouksia on pyydetty ja tuotantopalaveria pidetty. Huomenna pitäisi jälleen olla esimerkillinen esimies ja aloittaa kehityskeskustelukierros menestyksellä. Ja ulkona on vieläkin kesä. Pum pum.

He loves me, he loves me not

Aurinko tekee kaikesta vähän helpompaa. Istumme kesän ensimmäistä, terassille päätynyttä pussikaljareissua minun naisteni kanssa ja ylistämme toisiamme. Juon viimeisen kaljan kävellessäni Pitkänsillan yli omalle puolelleni kaupunkia ja hengitän kesää. Langan toisessa päässä tuttu ääni, sormenpäissä kesäkaupunki. Aina tulee huominen, ja "huomenna ei ehkä ole paremmin mutta ainakin eri tavalla. Kun tarpeeksi monta huomista on kulunut, lopulta joku niistä on se kuuluisa parempi."*

Seuraavana aamuna joudun tarkistamaan puhelimestani, miten se kaikki taas menikään. Meil on parhautta, lucky us, lukee siellä. Oli se, niin se juuri oli.

Ystävän terassille paistaa kuumemmin kuin minnekään. Istumme bikineissä vastakootuilla aurinkotuoleilla, nahat nihkeinä keskellä toukokuuta, ja puhumme. Puhumme puhumasta päästyämme: siitä, miten pienet ärsyttävät asiat ennustavat tuhoa suhteissa, siitä, kuinka olemme tutustuneet kevään aikana itseihimme ja todenneet, ettemme olekaan lopulta kovin a) työorientoituneita (minä) tai b) mukavia ihmisiä (ystävä); siitä, miten loukkaavalle tuntuu, kun huomaa olleensa jollekulle vain suhteen korvike, siitä, mikä kvalifioi kutsumaan jotakuta ystäväksi ja siitä, miten juuri ne väärät jaksavat olla aina sinnikkäimpiä.

Kesä on se, kun herää aamulla liian varhain aurinkoon, eikä malta edes harmistua. Se näkyy toisiaan huomioivissa ihmisissä, spontaaneissa, Alkon jonossa rustatuissa runoissa (elämässä toiset katsovat eteen ja toiset taaksepäin / Alkon jonossa kaikki katsovat vain eteenpäin) ja oman rappukäytävän hilpeissä muuttomiehissä. Se on ilta, jona lasi ei koskaan tyhjene, täydeltä terassilta löytyy kuin ihmeen kaupalla juuri tarvittava määrä tyhjiä istuimia, eikä varmuudeksi mukaannapattua hupparia tarvita edes kotimatkalla. Se on koko kidan leveydeltä nauravia hauvoja ja täydellisen kylmiä lonkerolasillisia. Se on moottoripyöräunelmia ja yhteisiä hymyjä, tunnetta siitä että mikä tahansa voi onnistua.
Että pienet asiat voivat muuttaa suunnan.
Että pienet asiat voivat tehdä onnen.
Siihen hetkeen.


*Elina Tanskanen, Trendi, lokakuu 2009

Morticia Minx

Avasimme tänään grillikauden Reinon ja JL:n upouudella terassilla. Aurinko paistoi, olut oli helmeilevän kylmää ja ruoka maittavaa. Koirat pyörivät jaloissa ja keskustelu oli säähän sopivasti kepeää, naurattavaista.

Kotiin ajaessani totesin, etten voi kohta enää käydä ihmisten ilmoilla masentumatta. Ne muut tulevat pareittain, ostavat yhteisiä koiranpentuja ja suunnittelevat tulevan kesän lomamatkoja. Ne sanovat me ja koskettavat toisiaan luontevasti ohimennen. Ne ovat osina senkokoisessa yksikössä, jolle tämä maailma on suunniteltu. Niiden pöytiin katetaan aina tasaluvulliset astiat, ja yksi ylimääräinen lautanen minulle.
Viihdyn niiden kanssa, katselen lumoutuneena sitä balettia johon ne kuuluvat ja jossa minä olen ainainen tarkkailija. Ajattelen, miten sinä sopisit seuraan, enkä keksi yhtään ryhmää, jossa et pärjäisi. Olisitpa täällä.

Kotona sihautan auki lisää oluita, aikani kuluksi. Suostun viimekesäisen deitin uuteen treffikutsuun, koska olen jo vähän unohtanut, miksi se on entinen. Maksan laskut ja kiroilen - toimenpiteestä sisuuntuneena käyn shoppaamassa amerikkalaisen t-paitakaupan verkkosivuilta kaksi printtipaitaa ja oloni kohenee hetkeksi. Istun minuuttitolkulla sängylläni vain eteeni tuijottaen. En lähetä niitä viestejä, joita mieleni tekisi lähettää.
Miten tämä voi aina vain olla näin vaikeaa?

You just get me like I've never been gotten before

Tänään ajattelin, etten monina päivinä tunnista itseäni. En enää ole hilpeä ja enimmäkseen huoleton, kernaasti naurava ja seurassa eloisa. Että toisinaan pelkään, ettei minusta enää sellaiseksi omin voimin olekaan. Kirjoitankin nykyään raskaasti ja synkästi, uupuneella paatoksella enkä saa otetta maailman koomisesta ulottuvuudesta.
Istun junassa matkalla kotiin, salitreenin jäljiltä nälkäisenä ja vapisevana, kun äkkiä muisto saa minut kiinni; liian tuore, liian elävä. Liikaa kestettäväksi: se kirvelee kuin avokämmenen läimäytys eikä sen edessä voi kuin kyyristyä, kääntää kasvot ikkunaan ja pysyä liikkumatta omalle pysäkille asti. Mäenjaksamunpitääenkestäpakkoentahdotäytyyvain.
Miten pienistä asioista se toisinaan on kiinni, pienistä ja ihan kaikista.

Ja äkkiä, sillä välin kun olin salilla, jokin onkin toisin. Pyörähaaveesta saattaakin tulla totta jo tänä kesänä, minulle, meille. Jossakin on soma Honda Hornet, ehjä ja sopivan hintainen, vain odottamassa että löydämme sen.
Silkkaa älytöntä materiaa, rahanmenoa ja kromia. Silti jotain. Jotain muuta.


So nice to see your face again
but tell me will this ever end
Don't disappear
I've been saving these last words for one last miracle
But now I'm not sure
And I can't save you if you won't let me
You just get me like I've never been gotten before

- Slash: Gotten

Appetite for Destruction

Viime viikonloppuna sattui kaikenlaista merkillistä. Minua muun muassa lyötiin ensi kertaa omalla blogillani: kävi ilmi, että tätä lukee myös muuan, joka selvästikin nykyään vihaa minua syvästi ja katkerasti (niin ei ollut aina. Tai ehkä olikin? Mistäpä sen enää tietäisi.). Se siteerasi minulle omia kirjoituksiani aivan silkassa satuttamistarkoituksessa, tokihan siinä myös vähän onnistuen. Hyökkäyksen motiivia pohtiessani tulin ajatelleeksi monia muita tuntemuksia, joita se minussa herätti: miksi joku, joka on noin raivoissaan ja ilmiselvästi provosoitunut minun elämästäni ja kirjoituksistani jatkaa lukemistani? Minkälaisena todellisuus sille näyttäytyy - ainakin se tuntuu eroavan omastani radikaalisti? Miksen saa koskaan iskettyä ketään sen omin asein, edes itsepuolustukseksi? Miksi jään edes pohtimaan moisia sen sijaan että käyttäisin aikani ja energiani johonkin, josta on oikeasti hyötyä - tai edes iloa?

Vappuna en päässyt juurikaan Kalliota pidemmälle, eikä kerrankaan ollut oikeastaan edes tarvis. Istuin ystävän keittiössä flirttailemassa pari teekkarinalkua hämmennyksiin, saatoin uppiniskaisen koiran emäntineen Vaasankadulta kotiovelleen, shoppailin Nuun kanssa yllätysfenkolin ja -narukerän järjestäen kunnon nukketeatteridialogin kassajonossa ja saaden kassaneidin hymyilemään. Kuljeksin ympäriinsä Marikaksi nimetty haimyssy päässäni, sovittelin kaasunaamaria kasvoilleni ja keskustelin S&M-seksistä puolituntemattoman ihmisen kanssa. Palelin uskomattoman maukkaalla itubrunssilla ja tulin salakuvatuksi sulaessani päiväunilla villafiltin alla. Ostelin tuoppeja Kallion Pörssin nistinnäköiseltä mutta kaunissilmäiseltä baarimikolta, avustin ystävääni juomaan hanaviiniä suoraan pakkauksesta ja yritin päästä Tapiolaan - tuloksetta.
Suurimman osan aikaa tunsin olevani vapaa ja vallaton - sen pienen hetken olin hämmentynyt ja surullinen.
Tänään töihin palaamisen ajatus ahdisti, mutta paikan päällä tunne muuttui helpotukseksi: että oli taas hetken jotain mihin hukata itsensä ja tuskallisesti samaa rataa hiertävät ajatuksensa. Kunpa osaisi vain kytkeä sen yksitoikkoisen päänsisäisen monologinsa off-asentoon ja lakata olemasta tällainen. Vaillinainen. Tyytymätön. Apea. Ikävöivä ja itseensä juuttunut.


Loppuun vielä pitkästä aikaa lista kivoista ja vähemmän kivoista asioista:

+ onnistunut asukokonaisuus, jossa tuntee itsensä aikaan ja paikkaan sopivaksi sekä kiinnostavan näköiseksi
+ olotila, joka syntyy runsaasta joutilaisuudesta sekä alati ympärillä olevista ystävistä
+ The Simpsons-makeiset, jotka ovat kuin Lordi-namuja, paitsi vielä parempia
+ iloiset ja älyvapaan näköiset koirat, joita äkkiä tuntuu olevan Kallio pullollaan
+ uusi saliohjelma, joka saa lihakset paitsi kivistämään myös pullistumaan silmissä
+ ihmiset, jotka tekevät loistokasta ruokaa jota minä saan syödä niin, ettei minun oikeastaan enää kannata edes itse yrittää
+ Kallion öiset kadut, joilla ei koskaan tule aika pitkäksi

- se typerä Saarioisten tv-mainos, jossa pikkupojat leikkivät monstereilla (ja kuulostavat muuten ihan minulle ja Fridalle) ja pikkutyttö askartelee omassa rauhassaan tunnollisesti "äitifiguurin", joka käskee niiden hirviöiden "syödä välillä": koko sen edustama tunkkainen sukupuolittunut maailmankuva saa minut sähisemään raivosta
- ihmiset, jotka ovat käytännössä tuntemattomia, mutta jotka käyttäytyvät turhan tuttavallisesti ja tulevat liian liki kuvitellen sen olevan ihan ok
- flunssa tai jonkinasteinen allergia, joka tuottaa räkää ja kadottaa äänen sekä saa yskimään holtitta
- Penelope Cruzin aksentti, joka jostain syystä kuulostaa minun korvaani uskomattoman teennäiselle ja infantiilille
- huisan viikonlopun loppuminen, joka saa aikaan separaatioangstia ja pohjan romahtamisen tunteita

Tulisipa pian taas sellainen aika, että itsekin jaksaisin olla ja yrittää.