sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Jossain ulko-oven toisella puolella on paikka, jossa tietäväiset kertovat vastauksensa

Minusta on mukavaa, kun asiat voidaan perustella. Kernaiten jollain kouriintuntuvalla, kenties tieteellisellä tai muuten vain empiirisesti vedenpitävällä keinolla. Peruste on syytä olla mietittynä myös niihin tilanteisiin, joissa sitä tuskin kukaan tulee kysyneeksi: miksi en palannut töistä täsmällisemmin lähtevällä A-junalla, joka pysähtyy jokaisella mahdollisella seisakkeella muttei koskaan ole myöhässä, vaan tulin odottaneeksi E:tä, joka kenties rientää varsinaisen matka-ajan nopsemmin, muttei milloinkaan ole lähtölaiturilla silloin kuin sen aikataulun mukaan pitäisi? Miksi ostan aina Luonnonystävä-vessapaperia (paitsi silloin kun halusin kokeilla sitä tuoksuvaa, joka on varmasti yhtä ympäristöystävällistä kuin pvc), sillä kuvittelen sen olevan muita ekologisempaa - vaikka miltei kaikilla paketeilla on joutsenmerkki? Miksi en voi sietää makeaa valko- tai kuohuviiniä, mutta makean siiderin kanssa minulla ei ole minkäänlaista ongelmaa?

Kenties tämän vuoksi olen pitkään ylenkatsonut intuitiivisuuteen perustuvia ratkaisuja ja selityksiä. Minusta ne ovat olleen huuhaata pahimmasta päästä, auringonpilkkuihin ja biorytmeihin perustuvia älyllisesti laiskojen, taikauskoisten tai yksinkertaisesti hieman vajaiden ihmisten juttuja tilanteissa, joita on liian työläs hahmottaa muuten.

Viime aikoina olen kuitenkin ollut taipuvainen kallistumaan päinvastaisuuteen. Huomaan olevan asioita, joita ei oikein käy selittäminen; ne eivät tyhjene sanoihin eivätkä alistu kerrottaviksi. Asioita, jotka vain tietää. Joidenkin ihmisten varaan ei tahdo laskea, siksi että näkee niiden silmissä jotain, jota ei osaa kuvailla, mutta jota luottamus säikkyy. Joitakuita taas ei voi epäillä, vaikka kaikki merkit sitä karjuisivatkin. Niissä uskoo tunnistavansa jotain sellaista, jota on turha yrittää puolustella, jotain, jonka ympärille ei saa kiedottua sormiaan, mutta jonka silti tuntee olevan siinä.
Yritän opetella kunnioittamaan intuitiota, omaani ja muiden. Jälkiviisauden kautta huomaan monesti suostutelleeni itseni toimimaan ensimmäistä vilpitöntä tuntemustani vastaan, vain havaitakseni sen johtaneen turhiin kiertoteihin ja lopputulemiin, joihin olisi päädytty rutkasti pikemmin alkuperäistä vainua seuraten.

Viime viikolla ajoimme Reinon kanssa Tampereelta kotiin yön selässä, kevyen pakkaslumen savutessa tienpinnasta tehden näkyvyydestä heikon ja aavemaisen. Yhtäkkiä moottoritiellä edellämme ajava Honda alkoi vilkuttaa jarruvalojaan ja siirtyi tovin kuluttua ohituskaistalle, nähdäksemme täysin suotta: kaistalla edessä näkyi vain pimeydessä pyöriviä lumikiteitä. Ajaessamme aistit valppaina edelleen tuntui, kuin välillä ajovaloissa olisi kuitenkin häivähtänyt jotain: vielä talviyötäkin mustempaa, massiivista. Ohituskaistalle siirtyminen pakotti sukeltamaan suoraan lumipyörteeseen, josta vähitellen paljastui täysperävaunurekka - aivan asianmukaisesti valaistu, mutta kevyeen pakkaslumipöllyyn tehokkaasti katoava. Hetki ennen rekan perävalojen paljastumista tuntui samalle kuin lapsuuden sokkoleikit: on vain edettävä, vaikka kaikki vaistot jarruttavat kirskuen ja on koko ajan varma joko putoavansa jostain tai vaihtoehtoisesti kävelevänsä pahki johonkin. Tekisi mieli ojentaa kädet eteen, sillä tietää, vain tietää siellä olevan jotakin, vaikkei sitä oikein millään voi selittääkään.
(Olisin halunnut, että tämä rekkatarina olisi linkittynyt jotenkin saumatta intuitioon. Ei se kyllä oikein tee niin. Mutta en jaksa enää kummata sitä poiskaan, koska jostain tuntemattomasta syystä halusin jakaa sen. Kunnioitan siis intuitioani. (Miten se taipuu?))


Sijoitin eilen joululahjaksi saamani Stockmannin lahjakortin kotimaiseen musiikkiin (tänään äiti sanoi tarkoittaneensa sen alusvaateostoksiin. Miksei se sanonut sitä aiemmin? Ei mikään tyhmä idea nimittäin sekään, mutta tajuanko minä itse nyt tuollaista sitten.). Eeppi Ursinin toiseen soololevyyn petyin pahan kerran. Laulaahan se ihan nätisti, mutta on minun korvaani kaikin tavoin liian keskiverto, liian yhdentekevä. Enkä viidenkään kuuntelukerran jälkeen muista levystä kuin sen hittibiisin. Kuuntelin Laura Sippolan ekan ja Chisun tokan levyn kertaalleen, mutta Pohjolan Ilmariin jäin jotenkin tyyten jumiin. Sen musiikissa on sellaista ihan vastustamatonta rujoutta, ja lyriikat, ne ne vasta ovatkin. Sisäinen fennofiilini röhähteli useaan otteeseen kansilehdykkää opiskellessani. Kas näin:

Kun mä keitin mun soppaa,
sitä ylpeenä haistelin.
Ja vaik mä tiesin, et se poppaa,
silti vähän välii maistelin.
Vaan joku ihme siinä
kuitenkin pahasti tökki.

Ja mä mietin ja mietin ja mietin,
mistä katkera maku siihen liekin
eksynyt, vaikka suloisesta tuoksusta
voisi päätellä muuta.
Ja saattaahan olla, että se johtui
nimenomaan vain musta.

Ja mä mietin ja mietin ja mietin,
mistä katkera maku siihen liekin
eksynyt, vaikka suloisesta tuoksusta
voisi päätellä muuta.
Ja luulenpa, että joku ilkeä siihen
taisi sittenkin kusta.
(Kun mä keitin mun soppaa)

Hän muistaa menneet ja tietää tulevan,
vaikka hänellä on aivot kuin pähkinät.
Paksu nahka suojaa vaaroilta.
Siitä tehdään autonrenkaita.
(Norsu)

Isä meidän taivaassa, mikset jaksa kuunnella?
Miksi puhut aina vaan sitä vitun latinaa?
(Isä meidän)

Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata.
Vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.
- -
Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat.
Ja kämmenellä käteen toisiaan paiskaavat.
Niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.
(Kohtaaminen)

3 kommenttia:

Mari Koo kirjoitti...

Hahah, minuahan on eräiden kultalevyjen keskellä kielletty tiukasti koskaan soittamasta tai edes hyräilemästä Pohjolan Ilmaria, koska "se on niin surkeeta, että ei voi kestää!" :D

Riikka kirjoitti...

kielitoimiston sanakirja kertoo, että intuitio-sanan partitiivi on intuitiota ja siihen sopii varmaan perään lykätä se possessiivisuffiksikin. pakko oli tarkistaa... (ja toivon, että kirjoitin sen intuition oikeinkin vielä). t. toinen fennofiili vai mikä lie kielipoliisi

Kesäminkki kirjoitti...

:D mhoho, kultalevyt eivät siis selvästikään takaa erehtymätöntä - tai edes hyvää - makua ;)

riikka: kiitos! nähtyäsi sen vaivan, jota itse en viitsinyt :)