Käsi ylös kaikki, jotka tuntevat edes yhden sellaisen naisen, jolla ei ole jonkinasteisia ongelmia ruuan, syömisen ja / tai oman kehonkuvansa kanssa!
Nolla kättä. Älkää yrittäkö puijata.
Tällaisessa työssä, päivittäin ihmisvartaloita paljastavissa vetimissä näkevänä ja terveys- sekä hyvinvointinäkökulmaa ikään kuin edustavana on väistämätöntä joutua alati pohtimaan terveyden ja sairauden, innokkuuden ja pakkomielteen, tavoitteellisuuden ja hysteerisyyden välisiä rajoja.
Itse oman syömishäiriönsä aikoinaan sairastaneena ei voi myöskään olla huomaamatta ongelman oireita joka puolella - myös siellä, missä niitä ei tosiasiassa välttämättä edes ole (vaikka useimmiten kyllä onkin).
Oma suhtautumiseni syömishäiriöisiin on varsin ristiriitainen. Tavallaan ymmärrän ja tiedän täsmälleen, missä mennään - ja miksi. Toisaalta taas en kestäisi yhtään katsoa sitä tolkutonta haaskuuta ja hukkaan heitetyn elämän määrää, pakkomielteen kahlitsemaa arkea; kuumeisena kiiluvia silmiä, törröttäviä lonkkaluita, naarmuisia rystysiä ja mattapintaisia hampaita. Haluaisin ravistella niitä fyysisesti satuttaen, karjua että etkö sä tajua että tämä on sun elämä, se ei tule uusintana eikä sitä voi kukaan sun puolestasi elää. Ja ymmärrän samalla hyvin, ettei sillä olisi mitään merkitystä kuitenkaan.
Ihmiseksi kypsyminen on toki vielä itsellänikin kesken monessakin suhteessa. Mielettömän onnellista kuitenkin on, että nykyään ymmärrän olevan paljon tärkeämpää tietää, mihin kaikkeen keho pystyy sen sijaan että keskittyisin sen painoon tai eri kohdista mitattuihin ympäryssentteihin. Tajuan, että vaikka joinain päivinä joissain kohdissa tuntuisi olevan liikaa ja toisissa taas liian vähän, olen siitäkin huolimatta ihan mukiinmenevä tyyppi ja tällä erää vieläpä aika onnellinenkin.
Ironista kyllä menen edelleen aina aivan suunniltani mielihyvästä, kun joku havainnoitavaa todellisuutta ja faktoja räikeästi taivutellen kutsuu minua pikkuiseksi. Enää en vain aktiivisesti pyri siihen.
Aika hyvin mun mielestä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mä olen suorastaan kauhuissani syömishäiriöistä, koska olen joutunut seuraamaan sellaisia läheltä ihan vitusti liikaa. sanon vain, että ne on kauheinta mitä on, ja on kamalaa, kuinka ihmiset ajautuvat niihin. vaikka toisinaan, tai oikeastaan jatkuvasti inhoan joitain kohtia itsessäni, niin silti se, että on terve, ajaa kaiken muun edelle. nam.
ne tekevät sivustakatsojan niin kovin voimattomaksi. kaltaiselleni läheisten tuskaa heikosti kestävälle ihmiselle moiset tilanteet ovat maanpäällinen kiirastuli.
Lähetä kommentti