'Cause friends don't waste wine when there's words to sell

Viime päivien onni on rakentunut seuraavista osatekijöistä:

- ystävistä ympärillä, saman pöydän äärellä, kosketusetäisyydellä, puhelimen päässä, tavoitettavissa
- pikkuisen liian pelottavasta elokuvasta turvallisessa seurassa
- juuri oikeista sanoista juuri oikeaan aikaan ja oikeanlaisesta kosketuksesta
- roséskumpasta, kevytkolasta ja rooibos-teestä
- kuulaan aurinkoisessa syysaamussa Interpolin tahtiin juostusta aamulenkistä
- uudesta, jo ensiluvussa mukaansa kiskaisevasta kirja-alennusmyyntikirjasta
- äidin tekemästä omppuhillosta aamupuuroon sekoitettuna

Tämä uusi, herra Lettu alias Paddington on aikas hyvä.
Se osaa kiinnittää minun eteisen lamppuni kattoon. Se osaa keittää kahvia minun espressokeittimelläni (joskin jälkisiivousta pitää vielä hieman harjoitella). Se osaa puhua siitä, mille tuntuu - paljon paremmin kuin minä. Se osaa kuunnella ja nauraa juuri oikeissa kohdissa. Se osaa ottaa kiinni ja saada minut tuntemaan itseni ihan pikkuiseksi vain, sillä lailla hyvällä tavalla. Se, kuten nimestäkin saattaa päätellä, on varsinainen peto tekemään lettuja. Se osaa parkkeerata taitavasti vain vähän laittomiin paikkoihin.
Ja osaa se niitä toisenlaisiakin juttuja, joita en tässä yleisen nolostuksen välttämiseksi ala luetella.

Koskaan aiemmin en ole kyennyt olemaan ahdistumatta kahdesta hammasharjasta minun kylpyhuoneessani.

Tahmea lattia, vaikea tanssia

Muistin juuri tänään, mitä seuraa siitä, kun antaa toisen ihmisen toimien ja sanojen tehdä itsensä onnelliseksi: samalla aukeaa mahdollisuus antaa samojen seikkojen tehdä itsensä murheelliseksi.

Heräsin neljältä erehdyttävästi krapulaa muistuttavaan päänsärkytilaan, ja valvoin sitä potien pari tuntia. Tämä päiväkin on sujunut paikasta toiseen venyen, haukotellen ja melankolisena ruskaista maisemaa tuijotellen. Jo toinen ansaitsematon kanuunaoireyhtymä puolentoista kuukauden sisään - pitäisikö tästä alkaa oppia jotain?

Näin äsken Hämähäkkimiestä ensimmäistä kertaa puoleen vuoteen. Muistaakseni kirjoitin tästä jo joskus keväällä, mutta se palautui jälleen kirkkaasti mieleen samassa autossa sen kanssa istuessani. Että miten jotkut ihmiset vain ovat mukavampia käsivarren mitan päässä pidettyinä. Kiipeily sen kanssa sujui kyllä kuin tutun partnerin kanssa mikä tahansa - sen tarkempia selittelemättä, hyvällä tavalla rutinoidusti ja luottavaisesti.

Eldoradon Tuliset kuukivet -karkit on aika pahoja.
Sarah Jessica Parkerin naisellinen kiljunta kuulostaa oikeasti sian lapselle.
Tekisi mieli viiniä jos ei nukuttaisi niin kovasti.
Kenestähän ensi yönä uneksin?

Kaikki on hetken tässä

Onkohan onni oikeasti kumuloituvaa sorttia? Jos ei, niin nyt on sitten tullut isohko annosteluvirhe tähän osaan Kalliota.

Töissä minun toisinaan haparoivaa ja kotikutoista joskin innokasta panostani selvästikin arvostetaan. Kaksi palkankorotusta puoleen vuoteen ei taida olla ihan huonosti. Tämä kaikki jo sen itsessään varsin palkitsevan seikan lisäksi, että sinne menee kernaasti miltei joka päivä, siellä on tilaa olla kokonainen itse, siellä tuetaan - niiltä tahoilta, joiden tuella ylipäänsä on merkitystä.

Sain varattua kummitytölle, äidilleen ja itselleni sirkusliput lähitulevaisuuteen. Saan tilaisuuden tirkistellä asioita hieman polvea korkeamman perspektiivistä. Saan kurkistaa maailmaan, joka on niin kaukana omastani, että voisi yhtä hyvin olla toisella planeetalla. Saan hoidettua minua alati kalvavan huonon omatunnon, joka ei tosin mielestäni ole ihan kokonaan omalla vastuullani.

Sain tänään tekstiviestin, jossa minua kutsuttiin muruksi. Samalta taholta sain eilen valtavan luottamuksenosoituksen, ja toivon osaavani osoittaa olevani sen kokoinen.

Tuntuu samalle kuin pitkältä matkalta kotiin palaaminen. Nyt jos koskaan haluaisin maailman pysähtyvän.


Asfaltin pinta kiiltää yössä,
on sade lakannut viimeinkin
Pakomatkalla jostain
lienet sinäkin

Sinä etsit turvapaikkaa täältä,
minä toivoani jonka kadotin
Olet ensimmäinen
valonpilkahdus aikoihin

Tämä voisi olla uuden alku,
mietin ja viimein nukahdin
Tilaisuus tehdä kaikki toisin

Olit siinä, minä silmäni ummistin
Pienen ohikiitävän hetken
näin sut siivin valkoisin
Ota minut, minä hiljaa rukoilin
Ota minut, ota minut,
tai kuihdun ja pois ajelehdin

Asfaltin pinta kiiltää yössä,
on sade lakannut viimeinkin
Ajatella, minä melkein luovutin

- Egotrippi: Asfaltin pinta

Mä en tahdo syödä muumilautaselta, mä en tahdo syödä mitään!

Käsi ylös kaikki, jotka tuntevat edes yhden sellaisen naisen, jolla ei ole jonkinasteisia ongelmia ruuan, syömisen ja / tai oman kehonkuvansa kanssa!

Nolla kättä. Älkää yrittäkö puijata.

Tällaisessa työssä, päivittäin ihmisvartaloita paljastavissa vetimissä näkevänä ja terveys- sekä hyvinvointinäkökulmaa ikään kuin edustavana on väistämätöntä joutua alati pohtimaan terveyden ja sairauden, innokkuuden ja pakkomielteen, tavoitteellisuuden ja hysteerisyyden välisiä rajoja.
Itse oman syömishäiriönsä aikoinaan sairastaneena ei voi myöskään olla huomaamatta ongelman oireita joka puolella - myös siellä, missä niitä ei tosiasiassa välttämättä edes ole (vaikka useimmiten kyllä onkin).

Oma suhtautumiseni syömishäiriöisiin on varsin ristiriitainen. Tavallaan ymmärrän ja tiedän täsmälleen, missä mennään - ja miksi. Toisaalta taas en kestäisi yhtään katsoa sitä tolkutonta haaskuuta ja hukkaan heitetyn elämän määrää, pakkomielteen kahlitsemaa arkea; kuumeisena kiiluvia silmiä, törröttäviä lonkkaluita, naarmuisia rystysiä ja mattapintaisia hampaita. Haluaisin ravistella niitä fyysisesti satuttaen, karjua että etkö sä tajua että tämä on sun elämä, se ei tule uusintana eikä sitä voi kukaan sun puolestasi elää. Ja ymmärrän samalla hyvin, ettei sillä olisi mitään merkitystä kuitenkaan.

Ihmiseksi kypsyminen on toki vielä itsellänikin kesken monessakin suhteessa. Mielettömän onnellista kuitenkin on, että nykyään ymmärrän olevan paljon tärkeämpää tietää, mihin kaikkeen keho pystyy sen sijaan että keskittyisin sen painoon tai eri kohdista mitattuihin ympäryssentteihin. Tajuan, että vaikka joinain päivinä joissain kohdissa tuntuisi olevan liikaa ja toisissa taas liian vähän, olen siitäkin huolimatta ihan mukiinmenevä tyyppi ja tällä erää vieläpä aika onnellinenkin.

Ironista kyllä menen edelleen aina aivan suunniltani mielihyvästä, kun joku havainnoitavaa todellisuutta ja faktoja räikeästi taivutellen kutsuu minua pikkuiseksi. Enää en vain aktiivisesti pyri siihen.
Aika hyvin mun mielestä.

And I scream at the top of my lungs: what's going on?

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa. Pitäisi olla mielipide, ratkaisuehdotus, yhteiskunnallinen suunnitelma. Pitäisi olla näkemystä.

En osaa.

Edes sanoa mitään, mitä joku ei olisi jo sanoiksi pukenut. Järkyttävää. Mieletöntä. Käsittämätöntä. Jotain on tehtävä; miksi kukaan ei tee mitään? Pelottaa, ahdistaa, huolestuttaa.

En ole Kauhajoen kaupunginjohtajan kanssa samaa mieltä siitä, että syytä moiseen mielettömyyteen kannattaisi ensisijaisesti lähteä hakemaan verkosta ja konsolipeleistä.
En myöskään katso luultavaksi, että ongelmien juurella olisi aggressiivinen, kenties provokatiiviseksikin tulkittava musiikki.
En usko, että poliisin tiukempi valvonta, käsiaseiden kieltäminen saati korupuheet mielenterveyspalveluiden resurssien lisäämisestä poistavat uhkaa.

En myöskään tiedä, millä on merkitystä - missäkin suhteessa, kenenkin kannalta.

Ja mitä seuraavaksi.

Huuda mun sosiaaliturvatunnusta!

Mitä pienempi ja merkityksettömämpi keskiportaan ratas, sitä koppavammat elkeet ja hankalampi tavoitettavuus.

Tämän totesin koetettuani jälleen soittaa kello 10:stä alkaen eräänkin poptähdykän managerille - vailla tulosta. Tällä välin kerkesin jo sopia soittoani koskevasta asiasta kahden ainakin minun mittapuullani paljon merkittävämmän hahmon kanssa henkilökohtaisesti ja ihan helposti, ilman nenäkkäiden ja itsestään kiinnostuneiden asiainhoitajien / välikäsien mukaan sekaamista, olla yhteen yhteydessä sähköpostitse, hoitaa muutamia muita töihini kuuluvia asioita sekä korjata yhden kappaleen puhelimia sekä erään työvuoropulman.
Epäilenpä, että mikäli herra Manageri hoitaa kaikkia tehtäviään yhtä loppumattomalla tarmolla ja hyväntuulisella yhteistyöhalukkuudella kuin tätä meidän pientä yhteistä projektiamme, sitä ei esimerkiksi tähän taloon koskaan edes palkattaisi. It might seem like a small deal to you now, buddy, but be sure it'll return bigger and uglier in time - just to bite you in the ass.


Kaikesta elämän tämänhetkisestä hienoudesta huolimatta oloni on tänään hieman haikea ja mietteliäs. Toki komeroista pitää siivota vanhoja asioita pois uusien mahduttamiseksi sisään, jopa niitä vanhoja asioita, jotka joskus ovat olleet statusarvoltaan lempisellaisia. Toki niillä uusilla on mitä luultavimmin mahdollisuus päästä lopulta vanhojen asioiden ohitse Kaikkien aikojen parhaat -rankingissa, eiväthän ne koskaan muuten olisi päässeet edes lähelle sitä komeroa. Toki raivauksesta on seurauksena väljyyttä ja vähemmän hämähäkinseittejä, raikkaampaa ilmaa ja kuulaampi mieli.

Ja toki sen pitääkin tuntua pikkuisen surumieliselle.

Luopumisen.


I'm leaving you my legacy
I gotta make my mark
I gotta run it hard
I want you to remember me
I'm leaving my fingerprints
I'm leaving my fingerprints
I'm leaving my fingerprints
on you
- Katy Perry: Fingerprints

Top of the Pops

Minä rakastan asioiden listaamista ja muiden tekemien listojen lukemista. Siksi meemit ovat minusta melko useasti paitsi antoisaa seurattavaa myöskin lystikästä ajankulua itsekin tehden. TK antoi virikkeen viiden just nyt -biisin listaamiseen. Alkuperäisen meemin mukaan ideana olisi listata uusia biisejä, mutta koska itse kuuntelen lähinnä kuulokkeilla itsevalittua musiikkia (tai sitten Radio Helsinkiä, mutta sieltä hurjan harvoin tulen poimineeksi artistin saati biisin nimeä, ja siksi olenkin valtaosan aikaa tutusti ihan parkkiksella), en oikein tiedä mitään uutta musaa. Tämän vuoksi siis teen oman top viitoseni sellaisista viime päivinä mieltä ja korvia lämmittäneistä tsibaleista. Järjestys on vapaa.

Rilo Kiley: The Frug
On vain jotenkin niin kovin hellyyttävää, kun lapsenääninen Jenny Lewis laulaa osaavansa matkia Robocopia muttei Smurffeja, ja

I can take my clothes off
I cannot fall in love

The Ramones: Sheena Is a Punkrocker
Edelleenkin. Tämä biisi tulee iänkaiken muistuttamaan minua kolmesta asiasta: kesästä 2008, Nuusta ja pullonsuusta juodusta viskistä.

Interpol: Evil
Jotenkin jylhä. Muita adjektiiveja en keksinyt, kuunnelkaa itse.

Anthony and the Johnsons: The Cripple and the Starfish
Anthonyn ääni on niin haavoitettu mutta samalla väkevä, että se tekee melkein mistä musiikista vain täysin jäljittelemätöntä. Tästä biisistähän kirjoitin vähän jo täällä.

Volbeat: Rebel Monster
Olen kuunnellut tätä bändiä vasta kovin vähän (mutta Dirty Licksejä vielä vähemmän, joten niitä en voinut halustani huolimatta mainita tässä), että tämä on oikeastaan ainoa niiden styge jonka edes tunnistan. Typerää ettei Youtube löytänyt siitä kuin liveversioita.


Nythän sitten kuitenkin intaannuin ihan vakavissani tästä koko hommasta ja aloin tutkia hittiradioiden soittolistoja. Uusia hyviä löysin seuraavat (tiedän, olen niin kovin ennalta-aavistettava):

Pink: So What
Koska Pink vaan on hullun kuuma. Ja tässä on oikeasti aikas lystikäs tuo itämäistonaalinen teema.

So, so what?
I'm a rockstar
I got my rock moves
and I don't need you

Metallica: The Day That Never Comes
Eihän tätä voi jättää mainitsemattakaan. Kai.

3 Doors Down: Train
Tämä on siis se sen uuden levyn oikeastaan ainoa kelvollinen biisi, junan lailla tuuppiva.

Disturbed: Indestructable
Olen edelleen varsin ristiriitaisin mielin koko yhtyeestä. Ne vetävät livelevyn perusteella niin paskasti studion ulkopuolella, etten ole yhtään varma. Mutta tämä nyt kuulosti muuten aika taatulle kamalle.

Viidettä en enää keksinytkään. Olisin halunnut kaikkien kiusaksi laittaa Fintelligensin uusimman, Hoida homma -biisin, mutten voinut kert se onkin aika huono. Höh.


Eilen tukkaa luultiin ensi kertaa oikeasti peruukiksi. Hihkuin riemusta. Nimettiin myös Svetlana ja Debbie sekä Marjorie ja Paula. Eikä Kuosman kanssa päästy Flamingoon sisälle saakka, vaan ajeltiin taksilla ympäri pääkaupunkiseutua. En kerrankin edes onnistunut suorittamaan mitään mainittavampia tyhmyyksiä, mutta silti tunnen olevani huono ihminen.

Too punk to rock

On olemassa tiettyjä, tarkasti rajattuja syitä, minkä vuoksi minä en saisi viettää aikaa keskustassa kauppojen aukioloaikana ilman valvontaa.

Normaalioloissa saattaa kulua viikkoja ilman, että edes käväisen Kampin metrotasannetta keskustampana.
Sitten saattaa kulua puolitoista tuntia siten, että käyn kahdessa liikkeessä ja ostan kolmet farmarihousut ja neljät rintaliivit. Ihan vain siksi, että sovittaminen on kerrassaan piinallista puuhaa, mutta ostelu palkitsevaa. Kun näitä kahta tointa suoritetaan perättäin, toistuvalla kaavalla, ne kumoavat toisensa. Jäljelle jää valkosipulinkäryinen ostoskrapula, jota voi hoitaa muutamalla rennosti mitatulla punaviinilasillisella huolellisesti valitussa tukiryhmässä.

Antakaahan kun kerron, miten tämä kaikki tapahtui.

Ensin marssin tomerasti Junttilaan, sillä muistelin lukeneeni mainoksestaan männä viikolla pilkallisen edukkaista boobbareista. Niille, jotka eivät koskaan ole joutuneet hikoilemaan räikeästi valaistuissa ja ahtaissa sovituskopeissa yksityistä tasapainoa ja yleistä hyvinvointia uhmaten liian niukkoja, vääränvärisiä ja vartaloa pikemminkin solvaavia kuin imartelevia nöpsyjä sovitellen kerrottakoon, että harvoin on melkein terveellä ihmislapsella yhtä luovia itsetuhoideoita spontaanisti mielessään kuin tuollaisella hetkellä. Niinpä siis koin voittaneeni henkilökohtaisen Keno-arvonnan löytäessäni sopivat ja ihan säädylliset vempeleet melkoiseen polkuhintaan - otin tuplasatsin yhdeltä istumalta.

Tämän jälkeen marssin erävoitostani humaltuneena farmariliikkeeseen. Suloinen ja vaikuttavan ammattitaitoinen gaypoika (kenties vain fruittari tai dandy, mistä minä tiedän. Ja mitä väliä sillä lopulta edes on?) keräsi minulle vihjeitteni perusteella (en ole kovin muodikas, eikä lahkeiden pituus ole koskaan riittävä) lannistavan jamespinon sovitettavaksi - yhdetkään eivät istuneet. Nöyrästi tosiasiat kohdaten jouduin pyytämään poikaa kiikuttamaan minulle varuiksi vielä yhden numeron isommat kustakin mallista. Pylly näytti edelleen väärälle ja epäkutsuvalle. Tunnustin tämän pojalle, joka totesi vian olevan ehdottomasti housumalleissa eikä suinkaan itse pokaalissa. Kiitin miltei kyynelehtien ja poistuin puolijuoksua häpeän ja henkisen tuskan puna poskillani poltellen. Jo kaiken itsetuntoni hävinneenä ja kehonkuva kallellaan hiippailin toiseen nuorisoliikkeeseen. Sain jälleen itkettävän hyvää palvelua, tällä kertaa uskomattoman herttaiselta tyttöihmiseltä, joka tasaisin väliajoin kävi kysymässä tilannettani sovituskopin tiimoilla ja vaatimassa minifashionweekia koekappaleiden kanssa. Vuolaat kehut säestivät jokaista ujoa esiinpistäytymistäni, ja arvaattekin mitä sitten kävi: ostin kaikki ihanat, peppua upeasti halaavat, kyllin pitkälahkeiset ja jännittävästi miltei trendikkäät denimkappaleet.

Nyt ei siis pitäisi olla ongelmia huomisen pukeutumisen suhteen. Totesimme Nuun kanssa (aivan, sen punaviinilasillisen äärellä. Ja olihan siellä Kuosmakin, ja sekin totesi) yhteistuumin, ettei nuttujen sovi olla liian vaivattomaan ja kevein perustein suoritettuun riisuutumiseen kannustavat: farkut lienevät siis onnen omiaan. Enää pitäisi päättää, laittaisiko ne erittäin hipit trumpettilahkeiset, maltillisen flaredit etutaskulliset vaiko ne muodikkaan baggyt joskin peffasta tiiviisti istuvat.



Minun sisälläni taistelee kaksi mylvien itseään ilmaisevaa ääntä.

Toinen niistä hokee tyynnyttävää vaikutelmaa hakien mutta hieman liian hysteerisellä nuotilla että toki se haluaa olla sun kanssa ja montako todistetta siitä oikein tarvitset ja onhan se ihan selvä asia ja miksi ihmeessä muka ei ja koeta nyt rauhoittua ja nauttia olostasi vaan.

Sitten on se toinen, joka nauraa sydämettömän räkäisesti ja osoittelee sormella ja sanoo että jäljelläoleva aika lasketaan tunneissa ja miksi sä luulet että se jäisi ja mistä sä muka voisit olla koskaan varma ettei se jo huomenna lähtisi ja vaikka ei lähtisikään niin mistä ikinä tietäisit, mitä se tekisi kun sä et ole katsomassa.

Taidan olla enemmän pilalla kuin koskaan aavistinkaan.

Autumn in Kallio

Tänä aamuna radiossa sanottiin, että aurinko näyttäytyy seuraavan kerran sunnuntaina - silloinkin vain vetäytyäkseen oitis takaisin pilvenlonkaan. Hyvät naiset ja herrat, se on täällä taas: välivuodenaikojen kruunaamaton kuningas, sateen ja sumun sulttaani, ravan ruhtinas, ehta pimeyden prinssi.
Toki, on syksyssä hienojakin puolia. En vain muista niistä tähän hätään yhtään.

Eilen pesukoneeni oli vähällä irtisanoutua vuosien palveluksestaan (ja tänään kuulin sen tartuttaneen niskurointinsa myös Nuun koneeseen. Voimia, ystävät!). Onneksi herra Lettu saapui ja leijonankesyttäjän lailla otti luulot pois tuolta kodinkoneista jaloimmalta. Silti taloudenpitoni oli mennä kerrassaan nurin niskoin moisesta, ja jouduin tänään tonkimaan muutaman vaatekappaleen sieltä likapyykkipussista. Aika veitsenterällä sitä tuleekin epähuomiossa eläneeksi.

Tämän merkinnän tarkoituksena ei tietystikään ollut tiedottaa pesukoneeni sielunelämästä eikä oikeastaan edes sadatella syksyä. Halusinpa vain lanseerata kertomukseeni siihen tällä erää kiistatta vaikuttavan hahmon, herra Letun. Pseudonyymi ei useiden tuntien pinnistelystä ole kovin kummoinen, ei edes järin kekseliäs tai omaperäinen. Toinen vaihtoehto oli Buster, mutta Lettu on yleisesti helpommin ymmärrettävä ja lisäksi melko lystikäs, kuten mies itsekin.

Tällast tänään.

Kun maailma ei riitä

Minulle ei riitä mikään.

Tahtoisin

- hevostelemaan, ratsastamaan, hiomaan kuvioita ja korkeuksia, jynssäämään kamoja ja karvaa; haista tallille, sotkea kädet ja vaatteet.
- käydä hankkimassa sen kolmannen leiman. Nyt. Heti.
- nukkua, pitkään ja sikeästi. Kylliksi.
- löytää hyvän ja mukaansa imaisevan kirjan, sellaisen, jota ei malta laskea käsistään ja jota tulee sen loputtua ikävä.
- syödä sushia: itsetehtyä, jota saisi ottaa niin paljon kuin suinkin jaksaa suuhunsa ahtaa.
- livekeikalle, moshaamaan, tanssimaan ja riehumaan.

Ja kyllä nyt tekisi jo mieli skumppaakin. Lettujahan minä juuri sainkin.

Jonakin aamuna ennen sarastusta huomaat että musta aurinko nousee

Aina silloin tällöin joudun kiistasille ihmisten kanssa siitä, kannattaako yhden ihmisen tehdä pieniä tekoja minkään - ympäristön, eläinten, ihmisten - hyväksi, kun ei yhden ihmisen teoilla maailmaa muuteta ja suuret yritykset ja niiden ratkaisut todellisuudessa tätä maailmaa pyörittää ja miksi meidän pitäisi vaivautua kun me ehditään kuitenkin kuolla ennen paskan osumista tuulettimeen ja en mä mitenkään jaksa enää päivätöitten ja arjen pyörittämisen lisäksi kiinnostua vielä maapallosta / orvoista kiinalaisista / kaltoinkohdelluista eläimistäkin. Tällaisen tilanteen edessä joudun kohtalaisen neuvottomaksi, enkä osaa perustella kantaani kuin kiusallisen ontolla "mutta jos me kaikki"-argumentilla tietäen vallan mainiosti sen kuulostavan satujen olipa kerran -jutulle.

Lähtökohtaisesti moinen passiivinen pessimismi kammottaa minua syvästi. Tällä viikolla uutisoitiin laajalti tutkimustulosta, jonka mukaan suomalaiset kyllä ovat varsin tietoisia ja valistuneita ilmastonmuutoksen ja sen hidastamisen suhteen, mutta vähintään yhtä haluttomia tekemään mitään sen eteen. Kun ei kukaan muukaan kuitenkaan. Miten tuo voisi olla argumentti tekemättä jättämiselle? Tai kuten uusi suosikkini Tosikko asian muotoilee: "Mutta ei se ole mikään syy jättää tekemättä edes vähän, ettei voi tehdä paljoa."

Voi kuulostaa hurskastelulle ja oman kilven kiillottamiselle sanoa, että minä teen niitä pieniä ekotekoja vähintään yhtä paljon itseni kuin ympäristön vuoksi. Tulee hyvä mieli, kun voi sanoa ainakin yrittäneensä - ja seisoa vilpittömästi sanojensa takana. Sitä paitsi kuinka paljon ponnistelua lopultakaan joku niinkin pieni ja yksinkertainen toimi kuin vaikkapa jätteiden lajittelu oikeasti vaatii? Uupuuko joku sammutellessaan valoja ja katkaistessaan virtoja sähkövempeleistä? Kenen pää kuumenee liikaa turhan autoilun karsimisesta? Oikeasti?

Se, ettei vain piittaa, on silti huolestuttavampaa - ja samalla käsittämättömämpää - kuin mikään. Miten niin ei kiinnosta? Miten voi olla kiinnostamatta?


Tämä on jo toinen viikonloppu putkeen, kun minua ei houkuta lainkaan juoda alkoholia. Pitäisi varmaan mitata kuume. Tänään aion silittää (ja ehkä lopulta myös tulla silitetyksi, tsihih) ja katsoa lempiohjelmiani. Huomenna aion kiivetä ja katsella kiipeilyä. Sunnuntaina aion tavata ystäviä ja nauttia joutilaisuudesta.

Keski-ikä on täällä.

But today my heart swings

Minä teen nyt tunnustuksen, joka saattaa romauttaa vähäisen - ja sekin luultavasti kaikki vain optimistista harhaluuloa - nauttimani kunnioituksen: mielestäni Anssi Kela on kenties Suomen väärinymmärretyin ja kohtuuttominta halveksuntaa osakseen saanut muusikko (nyt myös kirjailija, mutta siitä lisää tuonnempana).
Sen rallit ovat oikeasti ihan mukiinmeneviä, mutta livesetti on se mikä jokaisen ylenkatsojan tulisi käydä tarkistamassa. Ainakin muutamia vuosia sitten sen keikkakokoonpanoon kuuluivat kahdet rummut (ja toki myös kaksi rumpalia), ja se itse kuritti kitaraansa selkä menninkäismäisessä kumarassa maaninen kiilto silmissään. Välispiikeissä naljailtiin Saveteista ja Rva Ruusunen kasvoi keikka keikalta hurjemmaksi spektaakkeliksi. Juuri sellaista ujojen poikien nokkelaa toisen suupielen musiikkinörttihuumoria, joka saa minun sympatiani puolelleen miltei varauksetta.

Nythän sitten Anssi astui kirjailijan crocseihin ja julkaisi esikoisromaaninsa Kesä Kalevi Sorsan kanssa. Mielipiteitä siitä on saanut lukea monenmoiselta foorumilta pitkin loppukesää ja alkusyksyä. Pääasiassa sitä on kohdeltu ihan nätisti (itse en seuraa Kirsi Pihan kirjallisuuspiiriä), mutta mm. Hesarin kriitikko huomautteli kömpelöstä dialogista, ohuista henkilöhahmoista ja sellaisesta.

Hei kamoon.

Tässä maassa julkaistaan Teppo M.:ää. Tässä maassa julkaistaan Juha Vuorista. Tässä maassa julkaistaan Arto Paasilinnaa, Regina Raskia ja Kotron Musta morsian; tässä maassa julkaistaan kaiken maailman onnenonkija-Seiskatyrkkyjen sosiaalipornografisia verbaalioksennuksia.
Nämäkin kaikki on haluttaessa perusteltavissa sillä, että pienen, joskin elinvoimaisen kielen ylläpitämistä on olennaista tukea ja kannustaa, ja että sama se mitä lukevat, kunhan lukevat. Elitismille ei myöskään näkyisi mittaa saati määrää, jos kaikki julkaistu kaunokirjallisuus olisi pelkkää Pulkkista, Westötä tai Itkosta.

Kömpelöä dialogia, ohuita henkilöhahmoja. Pah, minä sanon. Kuulitteko: pah! Paljon vaikeampi on mielestäni perustella sitä mutaisena kuohuvaa yhdentekevien käännöskirjojen vuota, jota joku jostain syystä yhä katsoo tarpeelliseksi Suomen kirjamarkkinoille suoltaa.


Eilenkin oli kamalan kivaa. Tänä aamuna paistoi aurinko, tänä iltana ilmassa tuoksui syksy juuri niin toiveikkaana kuin se tämänkaltaisen päivän jälkeen vain voi. Töissä Reino sanoi tämän tunnelman pukevan minua.

Moisesta mukavuudesta täytyy olla luvassa jokin kiero ja ikävä rangaistus. Eihän näin voi jatkua?

Can music save your mortal soul?

Radio Helsingin vannoutuneena joskaan ei kritiikittömänä kuuntelijana en viime päivinä ole voinut välttyä Annien uudelta levyltä silpaistulta renkutukselta I Know Ur Girlfriend Hates Me. Sen ensimmäisen levyn sinkku Chewing Gum oli ihan lystikäs ja banaalisti ilmaistuna korvaan juurikin purkan lailla tarttuva rallattelu; minun mielestäni tässä ei kuitenkaan ole kylliksi syytä tehdä samaa kappaletta uudelleen. Toisto on tuotannollista ja luovaa laiskuutta - paitsi silloin, kun sitä käytetään aistikkaana tehokeinona. Tässä yhteydessä kyse ei ole jälkimmäisestä.
Levyistä kokonaisuuksina en voi sanoa mitään, sillä kummastakaan en ole kuullut paraatikappaletta enempää. Olen järkeillyt, että mikäli kyseiset sävellys-lyyriset yksiköt on valittu parhaiten levyä edustaviksi - tai edes myyvimmiksi - en tahdo enempää kuullakaan.

Kopiointi, edes oman tuotannon, ei siis kelpaa minulle. Entäpä alati nahkaansa luovat opportunistit, kuten Madonna? Jos sivuutetaan tässä se fakta, että rouva Ritchien musiikilliset ansiot ovat alati täysin riippuvaiset kulloistakin levyä varten palkatusta kultasormesta miksauspöydän takana, sekä se luonnontieteellisestä tosiseikasta käyvä mielipide, että Madde on rasvaprosenttinsa ohessa hukannut kaiken inhimillisyytensä ja on nykyisellään vain uskomattoman pelottava reliikki - niin, jos sivuutetaan tämä kaikki miltei sivuuttamaton ja viileän analyyttisen arvioinnin eteen itsepintaisesti nouseva, voidaan kummastella hänen tarvettaan keksiä pyörä yhäti uudestaan, kerta toisensa perään. Vuosien varrella on tultu glitteröidystä diskopopista pölyisen countryfolkin ja mystisen new age -vellonnan kautta metallisesti nykivään nykynuorison kosiskelukamaan: mikä onkaan Madonnan linja? Millaista on Madonnan musiikki? Ei ilmeisesti ainakaan kovin aikaa kestävää, jos Stiga on pitänyt kääntää säännöllisin välein kohti eri mäntyä.

Ehkä idea olisi kyetä uusiutumaan kuitenkin oma äänensä säilyttäen. Se ei ole sitä, Danko, että aletaan tehdä musiikkia, joka saa Bon Jovin pyörimään kateudesta haud- elääkö se muuten vielä? Se ei ole sitä, 3 Doors Down, että se levyn ainoa toimiva raita laitetaan avaamaan koko sotku, sen jälkeen tuupataan jotain kolmetoista imelää rokkiballadia jonoon, turautetaan väliin parit yhdentekevät täytebiisit ja aletaan ottaa suuntimaa pankkiin. Se ei ole myöskään sitä, Alanis, että työnnetään samalle levylle varmuuden vuoksi ainakin kahdeksaa eri musiikkityyliä edustavaa kappaletta ja kuorrutetaan kaikki angstisilla kvasisyvällisillä lyriikoilla (vai onko se juuri se sun ääni, Alanis?).
Tässä ovat minun havaintojeni mukaisesti toistaiseksi onnistuneet Ultra Bra ja PMMP: kummankin kaikilla levyillä on se jokin jäljittelemätön oma leima, mutta silti ajetut kilometrit kuuluvat kaikessa. Ulkomaalaisia en halua mainita, ja koska minä olen Minkki Kohtuuton, ei minun tarvitse edes perustella tätä. HAHAHAHAA, viljelkää kovemmin!

Menestyksekkäin - ja osuvin - musiikki on sellaista, että siitä saa vahvistusta ja helpotusta monenlaiseen tunnetilaan. Anthony and the Johnsonsin Cripple and the Starfish on lohdullista ja jotenkin kietoutuvaa musiikkia potkitulle sydämelle:

It's true I always wanted love to be
hurtful
And it's true I always wanted love to be
filled with pain

, mutta odottavan onnellisessa ja hyrisevässä mielentilassa sen lystikkäät ja kepeät puolet pääsevät esiin:

Happy bleedy,
happy bruisy

Tänään kuuntelin Marilyn Mansonia salilla ja Anthonya solkussa - ja hymyilin lakkaamatta.

Jos menee tänään oikein varhain nukkumaan, niin huominenkin tulee nopsemmin. Eikö tulekin? Ja huominen saa tulla, koska olen ymmärtänyt sen olevan varsin odotettava.

Ottaa slipoverin pois

Tämän aamun Hesarissa oli Anna Kontulan haastattelu. Suurelle yleisölle Anna on tullut tutuksi lähinnä Seksialan Liiton Salli ry:n mielipiteikkäänä varapj:nä ja sosiologian soon-to-be-tohtorina, jonka väikkäristä Punainen eksodus on puhuttu jo ennen sen julkaisemista huomattavasti taajemmin kuin monesta akateemisesta julkaisusta edes niiden omissa piireissä yhteensä.

Kontulan kantava ajatus on, ettei prostituoitu ole automaattisesti uhri, alistettu ja hyväksikäytetty ihmisraunio. Väitteensä hän perustaa laajaan ja kohtalaisen ainutlaatuiseen tutkimusaineistoonsa, joka on kerätty em. ammattijärjestössä toimimisen kautta ja sen ohessa luotujen henkilökohtaisten kontaktien turvin.

Artikkelissa esitetyt Kontulan näkemykset on myös luetettu kommenttien saamiseksi erinäisillä alan kanssa tekemisissä olevilla ammattilaisilla, joista Pro-tukipiste ry:n toiminnanjohtaja Jaana Kauppinen on Kontulan kanssa samoilla linjoilla: "On mielenkiintoista, miksi uhrin rooli on seksityössä mukana olevalle naiselle ainoa hyväksyttävä asema. Kukaan ei halua kieltää - ei Kontula eikä Pro-tukipistekään - että myös uhri- ja kärsimystarinat ovat totta. Niitä ei tarvitse perustella, koska ne vastaavat useimpien ihmisten mielikuvaa 'prostituution todellisuudesta'."

On varmasti totta, että mikäli jätetään idän - lähemmän ja kauemman - ihmiskaupan kautta Suomeen saapuneet ilolinnut pois laskuista, jäljelle jäävä sakki on valtaosiltaan alalla vapaaehtoisesti, suhteellisen vaivattoman ja hyväpalkkaisen ansion vuoksi; pieni vähemmistö kenties muiden motiivien, kuten seikkailun, lahjakkuuden tai omien seksuaalipreferenssiensä takia.
Myöskin aivan uskomattoman tuttu ja yksisilmäisyydessään hämmentävän jokapäivänen on näkemys, jonka Kontula jäljittää 80-lukuisen radikaalifeministi Andrea Dvorkiniin: "Dvorkinin mukaan heteroseksi on aina miehen naista kohtaan harjoittamaa väkivaltaa - siis myös silloin, kun nainen haluaa seksiä ja mies ei."

En kyseenalaista Kontulan aineistoa, perusteellisuutta tai tieteellisyyttä. Kaikki esitetyt väitteet ovat huolella perusteltuja, järkeenkäypiä ja johdonmukaisia. Ne on esitetty sellaisessa muodossa, että jopa kaltaiseni nihilistin on kohtuullisen vaivaton allekirjoittaa ne.
Ne ovat oikeasti älykkään, akateemisen naisen puhetta.

Silti jokin atavistinen vaisto minussa kirkuu, ettei se ole noin, ei voi olla; että seksin myyminen on jotenkin perustavasti väärin ja epätasapainottavaa. Ettei kenenkään ruumiin pitäisi olla kauppatavaraa; ettei sen pitäisi olla niin kannattavaa että siihen kukaan ryhtyisi leveämmän leivän toivossa; ettei sen, saako kaupankäyntiin itse vaikuttaa pitäisi edes olla keskusteluargumentti vaan vähimmäisvaatimus.

Elämä oli paljon mutkattomampaa silloin, kun saattoi luokitella asiat vaivatta oikeisiin ja vääriin, toivottaviin ja kiellettyihin. Nyt, kaikki näkökulmat ja osapuolet aina huomioiden on tavattoman vaikea ensinnäkin löytää periaatteita - ja toiseksi noudattaa niitä.


Loisteliaan viikonlopun kruunasi tänään rva Taalasmaan kanssa suoritettu paluu seinälle. Alunperin tämän piti olla minun ja Nuun yhteinen voimainkoitus, mutta koska Gnu-vauva-poloinen on joutunut katalaan terveydellisten vastoinkäymisten kurimukseen ja oli siten pakotettu jääväämään itsensä, nousikin Daalia itsensä ja kaikkien odotusten yläpuolelle - ja lopulta minun kanssani 72:een. Niinpä siis vyötin ensi kertaa puoleen vuoteen valjaani, mankkasin käteni ja hankkiuduin erinäisiin pinteisiin vertikaalisessa tilassa.
Nyt kämmenet ja sormet ovat jälleen sierettyneet ja arat ja kyynärvarret paisuneet ja tykyttävät, mutta mieli on kuin vanhalla sirkusratsulla valokeilojen paisteessa. Tästä syksystä saattaa tulla kaikkien aikojen mainioin. Tai eihän siitä vielä voi olla varma, mutta enteet ovat vahvat.

Hate to say I told you so

Muistattehan, miten joskus aiemmin jo julistin, etteivät onnelliset ihmiset tee hyvää musiikkia - tai kirjoita kiinnostavia blogimerkintöjä?
No niin. Ette siis voi väittää, etteikö teitä olisi varoitettu.

Eilen pääsin jälleen prätkän kyytiin. Ajeltiin Nurmijärven ja Tuusulan pikkuteitä auringonlaskussa, lähestyttiin taas kaupunkia katuvalojen jo syttyessä. Ja tekisipä mieleni tässä hehkuttaa kaikenlaista siirappista siitä, miten mahtavalle tuntuu kun toinen kesken matkanteon irrottaa kätensä stongasta ja tuo sen mun ympärilleen kietomien käsieni päälle. Tai pitää huolta tarkenemisesta ja sellaisesta. Lepuuttaa kättään mun reidellä.
Mutten taida viitsiä.

Ilotulituksen SM-skaboja Hakaniemenrannassa seuratessamme pohdittiin mm. sitä, keitä olivat nuo onnekkaat nosturikopista mahtavaa rakettishow'ta seuraamaan päässeet (kenties Pekka tai Janne Niskan henkilökohtaisia vieraita); ovatko ne rakettien valot sillä tavoin pyöreitä, että näyttävät hienoille myöskin esims lentokoneesta käsin; olisiko niihin esityksiin pitänyt kuulua myöskin jonkinmoinen musiikkipuoli ja miten hitossa sen muka saisi toteutettua.
Tämän jälkeen käytiin vielä keskustassa ihmettelemässä vappuaaton tavoin törmäilevää ihmislaumaa ja urotekoja suorittavia teinejä sekä lipaisemassa S-etuskumpat Nuun ja Pörrin kanssa Dublinerissa (missään muualla ei ollut tilaa, uskokaa kun sanon!).

Kotimatkalla haettiin Vegemestasta hävyttömän hyvät burgerit. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, kun grillistä loppuu ruoka kesken asiakasjonon ja lafka on laitettava ennen sulkemisaikaa kiinni.

Tänäänkin on ollut kovin kivaa. Ajattelin viettää illan keski-ikäistellen, kukkiin multia vaihtaen ja siivoten. Ja mennä aikaisin nukkumaan.

Uskotteko jos sanon, että tämä kaikki on niin normaalia ja siksi mahtavaa, että olen aivan ymmälläni? Odotan vain, milloin tämä paljastuukin piilokameraksi tai joksikin Truman Show'ksi.
Ja sitä odotellessa aion ottaa tilanteesta kaiken irti.

There's no I in threesome

Eilen, silloin kun pienten tyttöjen olisi jo pitänyt olla Höyhensaarilla tai vähintään matkalla sinne, minä katsoin Nukkumatin jälleen hylkäämänä tallennuksesta Paradise Hotelin toisen tuotantokauden ekaa osaa. Ensimmäisen tuotantokauden näkyessä Suomessa olin lumottu: puitteista, draamasta, sekopäisistä ihmisistä. Oikeasti herahdin kyyneliin, kun amatsoni-Toni vannoi Amylle väräjävällä äänellä joutuessaan poistumaan hotellista että I would take a bullet for you, baby girl!

Siispä odotukseni olivat korkealla tämänkin tuotantokauden suhteen. Mutta kas - arvaako joku? - petyin pahan kerran. Hirveitä juonitteluja, skandaalinkäryä ja suoranaista mädännäisyyttä ensi minuuteista alkaen.

Sikäli katselukokemukseni ei olisi voinut osua sopivampaan saumaan, sillä juuri eilen tuli Dahlqvistin kanssa puheeksi aikamme ilmiö BB ja sen tämänvuotinen lööppisato ensimmäisen viikon ajalta (itsehän en kyseisellä kuonalla aio enää koskaan silmiäni satuttaa, mutta tabloidien räikeiltä mainoslauseilta en ole siltikään voinut välttyä). Pohdimme, minkä ihmeen laiset ihmiset hakeutuvat kyseisenkaltaisiin realityohjelmiin: mitä ilmeisimmin sellaiset reikäpäät, joista lööppimateriaalia on jo varastossa ja lisää hyvinkin terhakasti nupullaan. Ei ehkä vastaa vaikkapa ruuhkaratikasta poimittua satunnaisotosta ihan peruskansalaisista.

Kyseessä on kilpailu, verinen ja häikäilemätön taistelu rahasta, kuuluisuudesta, maineesta ja muusta elämää suuremmasta, te senkin helläsydämiset naiivit tosikot!, kuulen jo juoruista juopuneen rahvaan karjahtelevan piinatun tasmanialaisen bansheen lailla.
Kyllä minä sen tiedän. Minun on vain vaikea käsittää, miksi ihmisluonteen alhaisimpia, häpeällisimpiä ja viheliäisimpiä, sanoisinpa jopa epäjaloimpia jos keksisin sille sulavamman synonyymin, piirteitä halutaan näin ohjelman muodossa kannustaa, ylläpitää ja jopa vahvistaa.
Miksei ole ainuttakaan sellaista pudotuspeliluontoista tositv-sarjaa, jossa voittajan tulisi olla jaloin, kekseliäin, urhein ja hyväsydämisin?
Joku sanoo tähän että Fear Factor; minä siihen että isäs oli, mä tiedän.

Tavallaan on aivan vaivatonta nähdä, miksi kännissä häiläävää, itseään paljastelevaa ja samalla häpäisevää keskenkasvuista hahmoa on viihdyttävä katsoa televisiosta. Sen sijaan löysin kuvittelukykyni rajat koettaessani keksiä, missä kohden edelläkuvatun kaltaista tapahtumaketjua kukaan päätyisi pitämään moista positiota tavoittelemisen arvoisena ja tahtoisi - nä-nää! - sarieinarikakikadiksi niiden paikalle.

En ymmärrä.
Pitää ehkä jättää se Parasite Hotelkin tuohon ekaan jaksoon, ettei suotta tule paha mieli.

*sellainen ääni, joka syntyy jonkin raskaan mutta hauraan rakennelman alkaessa vähä vähältä kiihtyvästi romahtaa*

Tänä aamuna ihminen, joka ei koskaan, missään tapauksessa, milloinkaan myöhästy mistään - se itse asiassa valitsee kernaammin olla puoli tuntia etuajassa kuin kymmenen minuuttia myöhässä - oli täpärällä myöhästyä töistään niin pahan kerran, että siitä syntyneet mainingit olisivat saattaneet hukuttaa sen. Ainakin tilapäisesti.

Jokin töistä myöhästyminen on toki lopulta kovin pieni ja hetkellinen pulma. Tänään sain kuitenkin ensimaistiaisen siitä, millaista työstressi saattaisi tosielämässä olla. Sellainen kontrollin menettämisen tunne, tieto siitä, että paperipinot ja tärkeistä hoidettavista asioista muistuttavat punaiset post itit lisääntyvät eikä niitä lopulta enää edes käy purkaminen. Ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on todella tilanne, jossa työt eivät kerta kaikkiaan vain lopu tekemällä. Enkä mä pidä siitä. Etenkin, kun käsillä ei ole mitään sellaista, mitä mä en kykenisi hoitamaan, jos vain olosuhteet eivät pelaisi jatkuvasti siihen toiseen maaliin.
Tämä helpottaa kyllä, tiedän sen, ja selvästikin keskeneräisten asioiden sietokyvyssäni on kehitettävää. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö mä saisi olla tuohduksissani ja ahdistunut asioiden tämänhetkisestä tolasta.

Mutta, koska kaiken määrä on vakio: jos jollain elämänalueella kaikki tuntuu olevan jatkuvasti tahmeaa, poikittaista ja hankalaa, jollain toisella on oltava mutkatonta ja mukavaa. Silläkin uhalla, että tämän ääneen sanominen pilaa karmanomaisesti kaiken: nyt olis aika kivasti.
Jatkuisipa tämä lystikäs kihelmöinti ja hymyilytys vielä pitkään.