Can music save your mortal soul?

Radio Helsingin vannoutuneena joskaan ei kritiikittömänä kuuntelijana en viime päivinä ole voinut välttyä Annien uudelta levyltä silpaistulta renkutukselta I Know Ur Girlfriend Hates Me. Sen ensimmäisen levyn sinkku Chewing Gum oli ihan lystikäs ja banaalisti ilmaistuna korvaan juurikin purkan lailla tarttuva rallattelu; minun mielestäni tässä ei kuitenkaan ole kylliksi syytä tehdä samaa kappaletta uudelleen. Toisto on tuotannollista ja luovaa laiskuutta - paitsi silloin, kun sitä käytetään aistikkaana tehokeinona. Tässä yhteydessä kyse ei ole jälkimmäisestä.
Levyistä kokonaisuuksina en voi sanoa mitään, sillä kummastakaan en ole kuullut paraatikappaletta enempää. Olen järkeillyt, että mikäli kyseiset sävellys-lyyriset yksiköt on valittu parhaiten levyä edustaviksi - tai edes myyvimmiksi - en tahdo enempää kuullakaan.

Kopiointi, edes oman tuotannon, ei siis kelpaa minulle. Entäpä alati nahkaansa luovat opportunistit, kuten Madonna? Jos sivuutetaan tässä se fakta, että rouva Ritchien musiikilliset ansiot ovat alati täysin riippuvaiset kulloistakin levyä varten palkatusta kultasormesta miksauspöydän takana, sekä se luonnontieteellisestä tosiseikasta käyvä mielipide, että Madde on rasvaprosenttinsa ohessa hukannut kaiken inhimillisyytensä ja on nykyisellään vain uskomattoman pelottava reliikki - niin, jos sivuutetaan tämä kaikki miltei sivuuttamaton ja viileän analyyttisen arvioinnin eteen itsepintaisesti nouseva, voidaan kummastella hänen tarvettaan keksiä pyörä yhäti uudestaan, kerta toisensa perään. Vuosien varrella on tultu glitteröidystä diskopopista pölyisen countryfolkin ja mystisen new age -vellonnan kautta metallisesti nykivään nykynuorison kosiskelukamaan: mikä onkaan Madonnan linja? Millaista on Madonnan musiikki? Ei ilmeisesti ainakaan kovin aikaa kestävää, jos Stiga on pitänyt kääntää säännöllisin välein kohti eri mäntyä.

Ehkä idea olisi kyetä uusiutumaan kuitenkin oma äänensä säilyttäen. Se ei ole sitä, Danko, että aletaan tehdä musiikkia, joka saa Bon Jovin pyörimään kateudesta haud- elääkö se muuten vielä? Se ei ole sitä, 3 Doors Down, että se levyn ainoa toimiva raita laitetaan avaamaan koko sotku, sen jälkeen tuupataan jotain kolmetoista imelää rokkiballadia jonoon, turautetaan väliin parit yhdentekevät täytebiisit ja aletaan ottaa suuntimaa pankkiin. Se ei ole myöskään sitä, Alanis, että työnnetään samalle levylle varmuuden vuoksi ainakin kahdeksaa eri musiikkityyliä edustavaa kappaletta ja kuorrutetaan kaikki angstisilla kvasisyvällisillä lyriikoilla (vai onko se juuri se sun ääni, Alanis?).
Tässä ovat minun havaintojeni mukaisesti toistaiseksi onnistuneet Ultra Bra ja PMMP: kummankin kaikilla levyillä on se jokin jäljittelemätön oma leima, mutta silti ajetut kilometrit kuuluvat kaikessa. Ulkomaalaisia en halua mainita, ja koska minä olen Minkki Kohtuuton, ei minun tarvitse edes perustella tätä. HAHAHAHAA, viljelkää kovemmin!

Menestyksekkäin - ja osuvin - musiikki on sellaista, että siitä saa vahvistusta ja helpotusta monenlaiseen tunnetilaan. Anthony and the Johnsonsin Cripple and the Starfish on lohdullista ja jotenkin kietoutuvaa musiikkia potkitulle sydämelle:

It's true I always wanted love to be
hurtful
And it's true I always wanted love to be
filled with pain

, mutta odottavan onnellisessa ja hyrisevässä mielentilassa sen lystikkäät ja kepeät puolet pääsevät esiin:

Happy bleedy,
happy bruisy

Tänään kuuntelin Marilyn Mansonia salilla ja Anthonya solkussa - ja hymyilin lakkaamatta.

Jos menee tänään oikein varhain nukkumaan, niin huominenkin tulee nopsemmin. Eikö tulekin? Ja huominen saa tulla, koska olen ymmärtänyt sen olevan varsin odotettava.