Hate to say I told you so

Muistattehan, miten joskus aiemmin jo julistin, etteivät onnelliset ihmiset tee hyvää musiikkia - tai kirjoita kiinnostavia blogimerkintöjä?
No niin. Ette siis voi väittää, etteikö teitä olisi varoitettu.

Eilen pääsin jälleen prätkän kyytiin. Ajeltiin Nurmijärven ja Tuusulan pikkuteitä auringonlaskussa, lähestyttiin taas kaupunkia katuvalojen jo syttyessä. Ja tekisipä mieleni tässä hehkuttaa kaikenlaista siirappista siitä, miten mahtavalle tuntuu kun toinen kesken matkanteon irrottaa kätensä stongasta ja tuo sen mun ympärilleen kietomien käsieni päälle. Tai pitää huolta tarkenemisesta ja sellaisesta. Lepuuttaa kättään mun reidellä.
Mutten taida viitsiä.

Ilotulituksen SM-skaboja Hakaniemenrannassa seuratessamme pohdittiin mm. sitä, keitä olivat nuo onnekkaat nosturikopista mahtavaa rakettishow'ta seuraamaan päässeet (kenties Pekka tai Janne Niskan henkilökohtaisia vieraita); ovatko ne rakettien valot sillä tavoin pyöreitä, että näyttävät hienoille myöskin esims lentokoneesta käsin; olisiko niihin esityksiin pitänyt kuulua myöskin jonkinmoinen musiikkipuoli ja miten hitossa sen muka saisi toteutettua.
Tämän jälkeen käytiin vielä keskustassa ihmettelemässä vappuaaton tavoin törmäilevää ihmislaumaa ja urotekoja suorittavia teinejä sekä lipaisemassa S-etuskumpat Nuun ja Pörrin kanssa Dublinerissa (missään muualla ei ollut tilaa, uskokaa kun sanon!).

Kotimatkalla haettiin Vegemestasta hävyttömän hyvät burgerit. Näin myös ensimmäistä kertaa elämässäni, kun grillistä loppuu ruoka kesken asiakasjonon ja lafka on laitettava ennen sulkemisaikaa kiinni.

Tänäänkin on ollut kovin kivaa. Ajattelin viettää illan keski-ikäistellen, kukkiin multia vaihtaen ja siivoten. Ja mennä aikaisin nukkumaan.

Uskotteko jos sanon, että tämä kaikki on niin normaalia ja siksi mahtavaa, että olen aivan ymmälläni? Odotan vain, milloin tämä paljastuukin piilokameraksi tai joksikin Truman Show'ksi.
Ja sitä odotellessa aion ottaa tilanteesta kaiken irti.