Osaan suunnistaa hienosti Helsingin lähiöissä!

Tänään mä olen:

• herännyt klo 04.30
• tehnyt palkkatöitä raivokkaasti
• istunut Epätodennäköisen Jalouden Ruumiillistuman kyydissä henkilöautossa, peitsannut ympäri Stockmannia ja vastaanottanut kuljetus-, asennus- ja koekäyttöpalveluita
• hakenut pakua Meikusta ja ajanut sillä Jedaan, Tapanilaan, ja Malmin, Puistolan ja Tapulikaupungin kautta takaisin kotiin
• kantanut laatikoita, pusseja, matkalaukkuja sekä ruoka- ja viinakasseja ylös ja alas rappusia, autoon, autosta pois, hissiin ja varmaan vielä jonnekin, jonka unohdan tässä mainita

Reinon uusi koti sijaitsee upouudessa talossa, jonka kaikki muutkin asukkaat ovat ihan uusia: niin asunnoilleen kuin naapureilleenkin. Jotenkin moinen kollektiivinen sisäänmuutto on hirveän herttaista ja yhteisöllistä: tuntemattomat ihmiset hymyilevät toisilleen rappukäytävässä, vaihtavat pientä smalltalkia, availevat ovia ja ovat hyväntuulisia. Uuteen kotiin muuttamiseen liittyy niin suurta optimismia, pakahduttavaa onnea, suuria suunnitelmia ja semmoista tiettyä herkkyyttä, joka saa miehet peruuttamaan muuttoautoja täsmällisin liikkein ja kokoamaan kirjahyllyä vaitonaisella ja vimmaisella riemulla ja naiset pyyhkimään uusien kaappien uusia tasoja hilpeästi hyräillen ja ripustamaan verhoja vatupassin keralla. Kaikella tuolla on myös taipumus tarttua niihin ulkopuolisiin kantajiin, ratinveivaajiin ja lattianluuttuujiin, joita jokaisessa maalille tuoksuvassa rappukäytävässä tungeksii, edessä, tiellä, välissä - ylimääräisenä kaiken sen yksityisen onnen keskellä.
Sellaisista ikkunoista pakkasiltoina sisään vilkaistessa on helppo ajatella, että niin kauniissa kodissa asuvan on mahdotonta olla onneton.

Juuri tämän verran kykenin ajattelemaan ja kirjaamaan tänään, ennen kaatumistani rättiväsyneenä Unijukkamaahan. Huomenna lisää, kaikkea tätä. Ja muuta. Muun muassa.

Ps. Se yläkerran Kanta-astuja jytistelee taas. Miksei se pysy paikoillaan, kuten normaalit ihmiset?

Voimasanoja! Nyrkin puimista!

Minkälaisen ihmisen mielestä on ihan okei kaivertaa jonkun toisen omaisuuteen, kuten esim. kerrostalon rappukäytävän seinään, banaalisti että "MÄ ELÄN MUN ELÄMÄÄ"?
Minkälaisen ihmisen mielestä on ihan okei järjestää karaokeaiheisia etkoja ja jatkoja mielivaltaisesti pitkin viikkoa keskellä yötä, esim. torstain ja perjantain välisenä yönä klo 00.30?
Minkälaisen ihmisen mielestä on ihan okei tepastella ympäri asuntoaan kantapäät edellä ja siirrellä tavaroittensa järjestystä puolilta öin keskellä viikkoa?
Mähän voisin mennä vaikka soittamaan mun naapureitten ovikelloa nyt kohta töihin mennessäni ja kysyä. Että millaista väkeä teillä asuu.
Ja ensi keskiviikkona otetaan revanssi. Oisko kellään karaokelaitteistoa lainata?

All good things come to an end

Tänään vietän viimeistä laatuiltaa vanhan, uskollisesti palvelleen kumppanini kanssa. Suhteemme on ollut läheinen, jopa kiihkeä, sekä luotettava: se ei ole pettänyt minua kertaakaan, vaikka sen ympärillä onkin annettu ymmärtää moisen olevan jos nyt ei trendeissä, niin tapana ainakin.
Olemme viihtyneet toistemme seurassa, ja se on ottanut tyynesti minun kokeiluni ja trippailuni uusien asioiden pariin.
Ennen kanssani viettämiään vuosia se piti seuraa isoäidilleni, jolta sen luonnollisen poistuman myötä perin.
Huomenna sen paikan ottaa monilta ominaisuuksiltaan ylivertainen lajitoveri. Tunnearvoa uudella ei kuitenkaan vielä ole, meillä ei ole yhteistä historiaa emmekä tunne toistemme toimintatapoja.
Hyvästi, vanha televisioni. Oli ilo.

Trust no-one.

Hyi hitto mä sanon.
Eilisessä Hesarissa oli pikku-uutinen, jonka otsikko kuului jotenkin että Isäpuolet syytteessä hyväksikäytöstä, ja musta se kuulosti niin kummalliselle, että otsikon vetoamana luin sen. Jutun pihvi meni seuraavasti: hämeenlinnalaisella kolmen lapsen äidillä oli ollut kronologisesti peräkkäin kaksi avomiestä, joista kumpikin oli käyttänyt perheen kaikkia kolmea tytärtä seksuaalisesti hyväkseen useiden vuosien ajan. Nainen ei ollut kyennyt puuttumaan asiaan, koska oli ollut jutun mukaan riippuvainen kyseisistä miehistä. Mitä helvettiä, mä sanon: mitä helvettiä? Missä vaiheessa lasten teko saadaan viimein lisenssinvaraiseksi toiminnaksi? Eihän noin voi olla, ei vain voi. Mille tuntuisi tietää pilanneensa kolmen nyt jo täysi-ikäisen (tai "lähes täysi-ikäisen") lapsensa elämän ihan vain omalla kyvyttömyydellään?

Hankalista ja isoista asioista on jotenkin aivan ylettömän vaikea puhua. Tai no, puhuminen itsessään on helppoa, mutta sen pään auki saaminen on työlästä, pelottavaa ja rasittavaa. Ujostuttaa katsoa silmiin, jännittää sanoa mitään ettei kuulosta banaalille, kornille tai melodramaattiselle - ja ennen kaikkea pelkää vastapuolen reaktiota. Usein asioiden ääneen sanominen on lopulta kuitenkin kovin puhdistavaa ja vapauttavaa, vaikka sen seurauksena olisi toisinaan kipeitäkin asioita ja raskaita päätöksiä.
Kokonaan oma lukunsa ovat ne ihmiset, joiden kanssa onnistuu kyllä luomaan sellaisen vapaan keskustelun kulttuurin, mutta joiden kanssa sanat eivät koskaan johda tekoihin asti. Siinä ollaan jonkinlaisen merkillisen ambivalenssin äärellä: puhuminen toimii juuri kuten pitääkin henkisellä tasolla, mutta fyysisen tason muuttumattomuus turhauttaa ja synnyttää uusia ahdistuksen aiheita. Puhumattakaan siitä, miten hoopoksi sitä itsensä tuntee jauhaessaan kahdeksatta kertaa samasta aiheesta, samaa kantaa puolustaen. Eikös tämä aihe ole jo loppuunkäsitelty vähitellen?

Tämä viikko on ollut niin täynnä äksöniä, yllättäviä käänteitä ja hämmentäviä vetoja, ettei mikään ihme etten taas osaa nukkua vaikka väsyttää niin ettei eteensä näe. Viikonlopuksikin on luvassa kivoja juttuja, mukavia tarjoutumisia ja kerrassaan odottamatonta jaloutta. Millähän mallilla maailma maanantaina onkaan?

If you can't win them, join them!

Johan sen Raamattukin sanoo, että turha on potkukelkkailla tutkaan. Tai jotenkin noin.
Aion olla skeptinen, asenteellinen ja tiukkapipoinen koko ajan, enkä luonnollisestikaan anna milliäkään periksi. Eikä paljon kannata heitellä lampailla tai lähetellä lemmikkitofuja. Nii.

Komaan.

Mun mielestä on ihan naurettavaa pelleilyä, että nykyään kukaan ei enää ole koskaan Galleriassa, saati että kukaan puhuisi siellä kenellekään mitään. Ehei, sillä kaikki ovat FACEBOOKISSA!
Lykkyä teille.

Langusti ja lingviini

Tänään mun kanssa samaan raitiotievaunuun nousi pariskunta, jotka puhuivat keskenään jotain tunnistamatonta germaanista kieltä: paljon korisevia ärriä ja ties mitä glottaaliklusiileja. Sitä kuunnellessani tulin miettineeksi, miten kaikki uudet kielet kuulostavat aina aluksi mystisille merkkijärjestelmille: niiden sisäisestä logiikasta ei saa mitään tolkkua ja on ylipäänsä vaikea hahmottaa, miten ihmiset oikeasti voivat kommunikoida keskenään onnistuneesti kyseistä kieltä käyttäen. Monet kielet kuulostavat aluksi myöskin ihan jollekin muulle aktiviteetille, esim. riikinruotsia verrataan usein laulamiseen ja muistan itse Amerikan kesästä palatessani verranneeni suomea lasten nonsense-lörpöttelyyn. Sitä paitsi vieraalla kielellä melkein kaikki sanottu kuulostaa eksoottiselle ja kauniille, oli se sitten rakkaudentunnustus tai kiroileminen.
Kun uutta kieltä sitten alkaa vähitellen ottaa haltuunsa, on se tunne kerrassaan mieletön: että yhtäkkiä sen äännepuuron seasta alkaa nousta ihan oikeita sanoja! Että itse kykenee vähitellen muodostamaan ymmärrettäviä lauseita, että pikku hiljaa saa itseään ymmärretyksi eikä enää tarvitse pelätä tulevansa myydyksi ilman että sitä edes huomaisi. Mun mielestä se vastaa lukemaan oppimista, sellaista kokonaan uuden maailman avautumista.
Tämän ajatuksen ajateltuani mä, kaunosielu ja sentimentaalikko kun olen, tulin ajatelleeksi, että uuteen ihmiseen tutustuminenkin on vähän kuin uuden kielen opettelemista, vaikka äidinkieli olisikin sama. Ensin se näyttäytyy vain eksoottisina reaktiosarjoina, irrallisina puhe- ja liikepätkinä, kuin joku soittaisi sinfoniasta vain ykkösviulujen stemmaa. Myöhemmin, kun ihmisen tuntee jo hieman paremmin, sen henkilöhistoria ja kaikki se muu yksilöllinen konteksti asettuu kaiken pohjaksi, ja ihmisen siihen saakka täysin sattumanvaraisille vaikuttaneet toimet saavat oikean taustan.

Antamisen ilo

Viime yönä näin pitkää, seikkaperäistä ja todentuntuista unta Big J:stä. Siinä unessa oli läsnä vain ne kaikki hyvät puolet eikä yhtään huonoa, eikä se käyttänyt kertaakaan sanoja "pikku veijari", ja mä heräsin miettien, pitäiskö mun soittaa sille pitkästä aikaa. En mä kyllä aio.

Ja HAH! Maailmassa on vielä hyvyyttä ja oikeutta! Mun lahjasuunnitelma etenee kohti konkretiaa! Mun tavoitehan on tässä eräässä tapauksessa ylittää itseni vuosi vuodelta, ja tähän mennessä olen onnistunut siinä mallikkaasti. Jos jaksaisin nähdä kaikkien läheisteni lahjojen eteen yhtä paljon vaivaa, minkähänlainen lahjamasteri mä oikein olisinkaan. Täysin lyömätön.

Tyyne on taas tyhjännyt paitsi mun jääkaapin myöskin kuivakaapin, kaurahiutaleita myöden. Hirveän haasteellista laatia aamiaista näistä eväistä.
Mä oikein näen, mitä mulle hetken päästä on tapahtunut: mä olen sellainen kiiluvasilmäinen, jänteikäs ja hippitukkainen kiipeilyfanaatikko, joka vain roikkuu vertikaalisissa tasoissa kaikki päivät, unohtaa syödä ja nukkua ja olla muutenkin normaali ihminen; jonka jalkaterät tekisivät muinaisen kiinalaisen naisenkin kateelliseksi; jonka kyynärvarret ovat reidenpaksuiset ja täynnä puutarhaletkun läpimittaisia suonia; joka nimeää kiipeilyseinän otteet ja pitää niitä ystävinään - eikä suotta, sillä muita erisnimikontakteja sillä ei enää siinä vaiheessa muutenkaan ole. Huoh. Alkeiskurssin aivopesemä tilittää: "Uhrasin elämäni kiipeilylle - enkä kadu hetkeäkään."

Smooth operator

Hyvillä asioilla on tapana kasaantua. Muistinpa tämän taas tänään.

Minä ja Nuunis alettiin lopultakin kiipeillä, ja se oli juurikin niin nastaa kuin muistelinkin. Sellaista tietynlaista ihmisshakkia, jossa raajojen liikkeet pitää jotenkin synkata osumaan niihin pikkuruisiin muovikokkareisiin, jotka on ruuvattu keinoseinälle epätasaisin ja -loogisin välein. Pitää ottaa todellisia leap of faitheja ja toisinaan edetä puhtaasti vaiston varassa, silmät suljettuina ja uhkarohkeita kurotuksia tehden. Tiedän jo nyt, että tämä harrastus tulee viemään järkeni.
Me oltiin mitä luultavimmin rasittavimmat kiipeilyoppilaat ikinä, mutta samalla kenties tarkkaavaisimmat ja taitavimmat. Harvat kuitenkin pystyvät holtittomien ja kontrolloimattomien hihityskohtauksien jälkeen skarppaamaan ja vääntämään tyylipuhdasta kasisolmua valjaisiin sekä sturssaamaan (vai mitä se olikaan, Nuunis?) ATC:llä huolella.
Erittäin silkkisiä bussioharimenetelmiä käyttäen onnistuttiin myöskin hankkimaan autokyyti kurssin kivommainnäköiseltä jantterilta Tapanilan perukoilta jälleen sivistyksen pariin - vieläkin sulavampia liikkeitä käyttäen saatiin se itse ojentamaan omia yhteystietojaan suorastaan hopeatarjottimelta. Kiit-tih!
En varmuudella saa unta vielä moneen tuntiin, muun muassa kiipeilyfiilistelyn vuoksi. Onneksi tiedän ainakin yhden toisen, joka valvoo myös.

Minun on valta, himo ja voima.

Käytiin näkemässä Beowulf. "Hämmentävä" lienee täsmällinen sana kuvaamaan sen visuaalista, juonellista ja mytologista antia. Mutta täytyy sanoa, että kyllä mä yhden Beowulfin ottaisin sänkyni lämmittäjäksi koska tahansa. Mun sydäntä sen ei tarvitsis kaivaa paljain käsin suoraan rinnasta.
Niin ja universumin sinnikkäästä vastarinnasta huolimatta näin eilen Kiss Kiss Bang Bangin lopultakin koko mitaltaan. Enpä hetkeen muista, milloin olisin nauranut elokuvalle yhtä makeasti, osin jopa hysteerisesti. Tänään masulihaksia kolottaa koko mitaltaan, erityisesti juuri rintalastan alapuolelta.

Digihirpit

Mä en YMMÄRRÄ, miten mun digiboksi kerta toisensa jälkeen lopettaa tallentamisen kesken ohjelman! Siis niin, että ohjelman, jonka olen siis valinnut tallennettavaksi sieltä ohjelmavalikosta kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, viimeiset pari minuuttia jäävät näyttämättä ja boksi sanoo vain lakonisesti että Toisto pysäytetty. No, sen mä näen, kiitos vain kovasti, mutta miksi sä teet niin? Miksi?
Muita viikon tallennussumaa purettaessa päähän joutuneita ajatuksia:

• Milo Ventimiglian (jonka sukunimi muuten tarkoittaa suomeksi "kaksikymmentätuhatta") roolihahmon Peter Petrellin kyky on Heroesissa se, jonka mä luultavasti valitsisin kernaimmin, vaikka sen strippari-Nikin asenne onkin eniten mun mieleen. Tai siis sen Nikin kakkospersoonan.

• kun mä katson Brothers & Sisters -sarjaa, en voi olla toivomatta syntyneeni suurperheeseen. Ja kun mä katson Armywivesia, toivoisin tulevani naiduksi kasarmialueelle. Oisko sana "yhteisöllisyys" kenenkään kielen päällä nyt?

Kivointa siinä, ettei ole enää rakennekynsiä on ehdottomasti kynsien lakkailu. Laitoin ne äsken sähkönsinisiksi, ensi viikonlopuksi suunnittelin hopeaa.

Powertrip!

Tänä aamuna tempoessani ympäri tuulista ja vihaisen harmaata Tölikkää Air Perseukseni kipinää lennättäen tulin ajatelleeksi, että aikuisikäni kaikki viikonloput ovat olleet melkoisen juhla- ja työpainotteisia. Moiset, spontaanilla juoksulenkillä alkaneet sunnuntait ovat ihan yhden käden sormilla laskettavissa ja siksi aina mainostuksen arvoisia. Ja kyllä, arvon lukijani, aion paistatella ylemmyydentunnossa vielä tovin: oli mahtavaa hankkia hiki pintaan ja terve sinipuna poskille tietäen, että valtaosalle ikätovereista tai muista kohtalonkumppaneista moiset oireet tällä hetkellä ovat seurausta jostain paljon etanolipitoisemmasta aktiviteetista. Minä Olen Hyvä Ihminen!

Mun eilinen oli pitkästä aikaa miellyttävä, pakoton ja kiireetön kaikin puolin, oikea lähiölauantai. Se sisälsi paitsi ylenmääräistä matkustelua bussilla ja junalla, Benny Lavaa ja mustikka-mansikkapiirakkaa Caya Saxin ja J.J.A.:n luona myös kosher-videoita ja uuden kulmasohvan koeloikoilua Rva Taalasmaan seurassa. Ihmiset, joiden lähellä viihtyy ilman, että tarvitsee analysoida kaikkea puhki, ovat harvassa. Viime aikoina hyvä tuulikin on ollut harvassa - sen hetkellisestä palauttamisesta kiitokset edellämainituille.

Mä keksin äkisti eilen illalla täydellisen joululahjan E.S.R.:lle. Vielä en tosin tiedä, miten saan sen toteutettua reaalimaailmassa; saattaa myös olla, ettei mun kohta enää tarvitse edes huolehtiakaan sen saatavuudesta saati antamisesta.

En tiedä miksi musta tuntuu kovin juhlalliselle kirjoittaa tänne, ikään kuin tämä millään tasolla eroaisi kotoisasta Galtsubloggauksesta. Mua jotenkin jännittääkin, niin ettei tahdo pysyä keskittyminen eikä ajatukset kasassa. Muistan kyllä, että mun piti mainita tämän oikean blogin olevan mun väsynyt yritys vastustaa FaceBookin ylivaltaa, sinnitellä riippumattomana ja sen vaikutuspiirin ulkopuolisena, mutten tiedä kauanko jaksan enää. Viime yönä näin unta paitsi salatupakoinnista koulussa ja E.S.R.:stä myös edellämainitusta verkkosivustosta - kohta ei ole enää mitään tehtävissä. Siinä unessa mä jo listasin ihmisiä, jotka ensimmäiseksi sieltä etsisin.