Minä pidän arvista, naarmuista ja niiden muodostamasta autenttisesta vartalotaiteesta. Muistin tämän ujuttaessani töissä toista kättäni olkapäätä myöden lauhduttimen sisään saadakseni suodattimet vaihdettua (tähän ajatukseen koetin myös visusti keskittyä välttääkseni mielleyhtymät ähkystä kärsivälle hevoselle tuseerausta tekevään eläinlääkäriin).
Linjausta tarkentaakseni: arvet ovat hienoja silloin, kun niiden taakse kätkeytyy niiden synnystä kertova, todellinen tarina. Tämän vuoksi esimerkiksi arpitatuoinnit asettuvat mielessäni arvoasteikossa tositilanteissa syntyneiden arpien alle, sillä niiden ainoa tehtävä on toimia silkkana katseenhoukuttimena. Kokonaan toinen tarina on, miksi tavalliset tatuoinnit ovat tätä vastoin minusta yksinomaan ja kategorisesti erittäin ok, eikä siihen tarinaan ole syytä mennä, sillä en osaa selittää eroa suhtautumistavassani noihin kahteen itsensä koristeluun tähtäävään taiteenlajiin enkä halua puhua itseäni tämän enempää pussiin.
Omassa kehossani tämänpäiväisten, tuoreiden ja vielä vertatihkuvien lauhdutinnaarmujen lisäksi on lukuisia hölmöjä, kivuliaita ja ainakin jälkikäteen hauskoja tarinoita kirjoitettuna suoraan ihoon. On luonnollisesti se kaikkein isoin, ristiselässä sijaitseva ja Teroksi ristitty tyräarpi. On oikeassa jalkapohjassa koko jalan leveydeltä kulkeva, lapsena järveen suoritetun pellehypyn seurauksena syntynyt ja kymmenen tikkiä vaatinut sankarin merkki; on täsmälleen leuankärjen alla poikittain oleva pieni, siisti ja kauneusleikkausarpea muistuttava fuksisaunamuisto; on vasemmassa peukalonhangassa peukalon miltei irrottanut ruisleivänleikkuuviilto. Keskellä oikeaa pohjetta sijaitsee säännöllinen ovaali, äitini on luulotautinen ja varma siitä että minulla on ihosyöpä -koepala-arpi. Toisessa ulkoreidessä näkyy vieläkin jälki siitä, kun nuorena leventäessäni farkkujeni lahkeita muodikkaasti kukallisella hippikankaalla onnistuin saamaan sakset pystyyn jalkaani. Keskellä oikeaa kämmenselkää on edelleen täsmälleen sydämenmuotoinen pikkuinen röökinpolttama, jonka Rikas Ystävä kerran siihen suurpiirteisesti huitoessaan tuikkasi.
Arvet ovat hienoja, sillä niihin ei pysty aurinkokaan. Ne välkkyvät puhtaanvalkeina, kiiltävinä, kalanvatsamaisina ja ikuisesti aivan sileinä. Uudessa suhteessa yksi parhaista vaiheista on toisen nahkaan kirjailtujen jälkien kartoittaminen ja niiden tarinoiden kuuntelu. Kuljettaa sormenpäätään toisen keholla, piirtää sen ääriviivat ja tehdä ihminen sen kaiken sisällä näkyvämmäksi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Joskus muinoin (eli vissiin vuoden 2005 alussa) blogeissa kiersi arpimeemi, jossa ihmiset esittelivät ja kertoivat kehoonsa jääneistä jäljistä. Koska oman blogini arkistot ovat noilta ajoilta pitkälti tuhotut, niin en voi nyt viitata siihen.
Ja sitäpaitsi olen tuon jälkeen saanut vatsaani tyylikkään umpilisäkeleikkausarven (+ pari ihan pientä, kun se tähystysleikkaus ei onnistunutkaan, mutta sitä varten tekivät pieniä reikiä).
Mutta joo, arvet ovat kiinnostavia. Itselläni niihin ei tosin taida juurikaan liittyä mitään tuollaisia hyviä tarinoita. Ei edes uusille suhteille kerrottavaksi. Ja sehän on sääli. Mieluusti muilta kyllä uteliaana kyselen heidän arpiensa alkuperiä ja taustoja.
aaAAAA, oonkin lukenut niitä jostain, niitä meemituloksia! jotenkin tämän kirjoittaminen tuntui itsensä toistamiselle mystisesti, voi siis olla että olen itsekin kirjoittanut joskus jotain vastaavaa, meemistä tietämättä. välillä on hyvin haastavaa olla originelli.
Arvet tosiaan jotenkin omituisesti kiehtovat, ehkä ne kertovat siitä, että ihminen "elää täysillä", jos noin latteasti voi sanoa. Tulipa monta pilkkua. Saattoi tulla vääriin paikkoihin. Kyllä sä tiedät.
Mä luin ensin vähän huonosti, ja luulin, et sun oikeassa pohkeessa on tatuointi: "Äitini on luulotautinen...jne". Se ois ollu kova juttu...
Lähetä kommentti