Kiinnostaa, kiinnostaa, tai kuinka vaan

Miero haastoi minut tuossa jokunen tovi sitten jälleen paljastelemaan. Toistaiseksi olen keksinyt vasta yhden mainitsemisen arvoisen asian, joten aloitetaan sillä ja katsotaan, seuraako sitä jokin toinen hassu, julki tahtova yksityiskohta.

1. Kirjoissa syväluotaavat tai muuten vain herkulliset kuvaukset ihmisten liikehdinnästä tai eleistä saavat minut pakonomaisesti testailemaan omakohtaisesti kuvattua toimintaa. Tiedättehän: "Ovikellon soidessa he ilmehtivät toisilleen kysyen, pitäisikö siihen reagoida." Samoin jos joku sanoo jotain jollakin lailla, narisevalla äänellä, kasvojaan liikuttamatta, toisesta suupielestään, minun pitää kokeilla, miten se menee.

2. Kiinnyn ihmisiin syvästi ja heltymättömästi: paitsi eläviin ja oikeasti olemassaoleviin myöskin romaanin tai tv-sarjan henkilöihin. Sitten tunnen suunnatonta separaatioangstia ja suoranaista kaipuuta, kun sarjat menevät tauolle tai kirja loppuu. Väliin jopa unohdan, että kyseessä ovat kuvitteelliset hahmot: mietin tosissani, mitä niille kulloinkin kuuluu ja sekoitan oikeiden ja mielikuvitustyyppien luonteenpiirteitä sekä niille sattuneita kommelluksia.

3. Pienenä luulin, että meteorologien kartoille asettelemat pikkuiset pilvet ja auringot (aikana ennen satelliittikuvia ja muuta nykytekniikkaa) kasvoivat niillä tyypeillä kämmenissä. Toinen vaihtoehto oli, että ne askartelivat niitä ihan normaalisti kartongista ennen lähetystä jossain taukohuoneessa; tällöin kuitenkin käsissä oli pakko kasvaa nastoja, sillä muutenhan symbolien kiinnittely karttaan olisi turhan mutkikasta. Mietin pulleaposkisen pääni puhki koettaessani keksiä, miten niiden nastojen piti kämmenissä olla, jotta ne olisivat optimaalisesti mutta pistämättömästi saatavilla. Äiti, mä en saa unta.

4. Ollessani ala-asteen ehkä kuudennella luokalla eräs opettajani kertoi luokallemme suomalaisesta korkeakouluopiskelijasta, joka oli lähtenyt tekemään graduaan oikeiden intiaanien pariin. Siltä istumalta päätin, kautta vakavan ja maailmantuskaisen esiteini-ikäisen sydämeni, lähteä joko hänen jalanjäljilleen reservaattiin tai kiertämään sirkuksen mukaan.
Arvatkaa, toteutinko kumpaakaan.

5. Rakastan kylpyammeita, kulmasohvia ja takkatulta. Jonakin päivänä aion asua taloa, jossa on kaksi kerrosta ja kaikki edellämainittu sekä vielä nyrkkeilysäkki ripustettuna kellarin kattoon. Silloin aion muistaa tämän päivän, jolloin kaikki tuo oli vasta haavetta, ja olla onnellinen.

6. Ajatus näkymättömistä portaaleista maailmoiden välillä (vaatekaapin takaseinästä aukeava ovi Narniaan, King's Crossin laituri 9 ja kolme neljännestä, josta Tylypahkan juna lähtee, koko Universumin Tomu -trilogia) kiehtoo minua suunnattomasti. Kuvitella, jos olisikin jokin keino astua näkyvän todellisuuden toiselle puolen, paralleeleihin maailmoihin tai satuun... Menisin, ja tahtoisin ehdottomasti kentaurin lemmikikseni.


Tänään kävin tutkituttamassa ajokorttikelpoisuuteni lääkärillä. Itse tutkimus oli 38 €:n arvoinen vitsi, jonka seurauksena muun muassa selvisi minun silmälasittomankin näkötarkkuuteni olevan kolminkertaisesti kylliksi ajoluvan saamiseen. En jää pohtimaan ensinkään sitä, kuinka paljon likimain sokeita ihmisiä liikenteessä tuon perusteella suhailee muina taittovikaisina, sillä ajatuksenaihiokin kylmää.
Lääkäri ei myöskään pyytänyt minua piirtämään paperille kellotaulua kuten ohjeissa neuvottiin, sillä se testi on kuulemma "seniileille". Jos tämänkaltaisin visaisin pulmin seulotaan yhä ajokykyiset seniorikansalaiset niistä pelin jo menettäneistä tai fyysisesti kuljettajaksi passaavat muista, on itse asiassa varsinainen ihme, etteivät onnettomuustilastot ole synkempiä.

Lääkärintarkastuksen jälkeen otatin itsestäni jo legendaarisen kalmaisiksi muodostuneet automaattipassikuvat. Näytän ensimmäisen poikaystäväni sanoja lainatakseni vankimielisairaalasta karanneelta, jälleen kerran. Ennen vanhaan sovituskoppien peileissä oli rumentava pinta: nyt sama suisiidilaukaisin löytyy kytkettynä passikuva-automaattien kameroihin.

Kohta puuttuu enää se pyörä.