Suburban tribe

Viime päivinä valintani on osunut paitsi erittäin surkeisiin ja hieman vaivaannuttaviin, myöskin erinomaisiin elokuviin. Vein tänään Mama Granden katsomaan Revolutionary Roadia ja pidin jopa enemmän kuin olin uskonutkaan. Se myös sai minut kerrassaan mietteliääksi - jopa siinä määrin, että aloin selata vanhoja Galleria-aikaisia bloggauksiani löytääkseni erään samaa aihiota sivuavan kirjoitukseni. Sinnikäs ponnistelu kantoi hedelmää. Kas näin sen kirkkain oivallus kuului:

"Saattaa olla, että rakkaus pyörittää maailmaa. Tottumus kuitenkin määrää pyörimissuunnan; se ja pelko."

Revolutionary Roadissa lähiöön keskiluokkaisen elämänsä vangeiksi jääneiden ihmisten ahdistus on käsinkosketeltavaa: se haisee ilmassa, kiristää ihmisten kasvot ja rajaa liikkeet pingottuneeksi pakkobaletiksi. Lähdön mahdollisuus, ajatus siitä että kaiken saattaisi muuttaa, riittää kantamaan pitkälle, tekee arjesta helpompaa kestää ja saa vapautuneen hymyn nousemaan huulille. Kunnes uskallus pettää sittenkin.

Ihmisiltä puuttuu rohkeutta. Kuinka monet tärkeät, isot päätökset ovat jääneet tekemättä, suhteet syntymättä, lähtö tekemättä - vain siksi, että tuntematon tulevaisuus pelottaa ja tottumus työntää eri suuntaan kuin sydän vetäisi.

Minä en halua enää koskaan elää niin. En halua antaa pelon nousta esteeksi, en halua pitäytyä tutussa vain, koska sen kykenen ainakin ennakoimaan. En tahdo tyytyä tietäen, että ainoa este muutokselle olen minä itse.


Ennen elokuvaa kävimme Nuun kanssa tarkastamassa Hämähäkkimiehen valokuvanäyttelyn avajaiset. Hyvälle näytti, ja tuntuikin hyvälle voida rehellisesti olla ylpeä toisen aikaansaannoksista. Naurettavaa kyllä tuntuu myös, kuin oma uskottavuus olisi saanut pienen buustauksen kyetessäni kehumaan tuntevani oikean, näyttelynpitäneen taiteilijan.

Näyttelystä poispäin liukastellessamme näimme Hertsikan isossa risteyksessä pienen, kuvankauniin poikalapsen, joka oli vähällä lähteä holtitta pinkomaan ajoradan yli punaisia päin. Neuvoin hyvin ystävällisesti ja varsin tätimäisesti poikaa odottamaan vihreää valoa. Poika vilkaisi minua olkansa yli - ja jäi suunnattomaksi ällistyksekseni täysin mukisematta seisomaan paikalleen. Tulin muistaneeksi, miten erikoista aikaa lapsuus olikaan. Oli täysin normaalia ja jopa odotettavaa, että tuikituntemattomat aikuiset komentelivat ja että niitä sitten totteli. Maailma toimii näemmä niiltä osin entiseen malliin, ainakin tiettyyn ikään saakka.