Käsi ylös virheen merkiksi!

Eilen Antony Hegarty kunnioitti Helsinkiä hauraalla läsnäolollaan. Kuunneltuani musiikkiaan muutaman vuoden ja haltioituneita arvioita konserteistaan yhtä pitkään olin päättänyt jo kauan sitten nähdä ilmiön seuraavalla kerralla itse. Eilen siis jousipainotteisen The Johnsonsin noustessa Kulttuuritalon lavalle olin tikkana yleisössä, valmiina vaikuttumaan.

Sain mitä tilasin. Muusikot soittivat kuin yksi moniraajainen ja -päinen elävä organismi, saumatta ja toistensa aikeita hengittäen. Musiikki itsessään oli herkkää, kaunista ja koskettavaa ja Antony, voi. Miten kenestäkään niin hämmentävän androgyynistä, pulleasta hahmosta (tai ylipäänsä yhtään kenestäkään) voi purkautua jotain niin huikeaa. Lavalla kytevä intensiteetti välittyi yleisöön, joka eli mukana jokaisen soinnun ja epäharmonian.

Lumouduin täysin.

Moisen elämyksen jälkeen tuntuu aina hieman hankalalle ja jotenkin brutaalille palata jälleen tosimaailmaan, elämään arkisten ongelmien kuten hiekoitushiekan rikkomien sukkahousujen ja ylihinnoitellun oluen parissa. Haluaisi jäädä siihen yksimieliseen ihmisjoukkoon, korvissa vellovaan jumalaiseen musiikkiin ja siihen erityiseen onnentunteeseen, jonka vain tietynlaiset elämää suuremmat kollektiiviset kokemukset voivat antaa.


Ennen keikkaa kuurasin kotiani hysteerisesti peläten tuntemattomien pieninaamaisten tarkastusiskua. Juuri ollessani osoittelemassa kylppärin seiniä käsisuihkulla ja Cif-suihkeella rumiin alushousuihin ja likomärkään t-paitaan sonnustautuneena saapui Nuu esittelemään uutta, kenties maailmankaikkeuden viileintä uutta tatuointiaan, josta se toivon mukaan laittaa vielä kuvan omaan blogiinsa. Päivä kului rattoisasti seurassa, ja illan jo viiletessä etkoille saapui muutakin ryhmää. Keikkaan valmistautuminen sujui totuttuun tapaan kovaäänisesti, istukanmakuista siideriä nautiskellen ja jääpaloja rouskutellen: tää on niin iso ettei pysty nieleen jos se on suussa! Tämmönen just puhtaaks kuurattu posliini tuntuu ihanalle. Nuu ei vielä tiedä, alkaako vanhana mummoksi vai sittenkin papaksi: vielähän sitä ei tiedä, kumpi tulee, me ei haluttukaan tietää, pääasia että se on terve.

Välillä en voi olla miettimättä, onko ihmisnaurulla jonkinmoinen maksimiyhteismäärä, ja kohta olen kuluttanut oman kiintiöni. Minun ystäväni nimittäin ovat paitsi parhaita myöskin hauskimpia ihmisiä, jotka tunnen. Ja osaan pari kaskua itsekin.

Voi kun tietäisit miltä musta tuntuu.