Viikonloppu on ollut ihana. Olen viettänyt runsaasti aikaa maailman mainiompien naisten seurassa, vailla ponnistelua tai älykkäästi puhumisen pakkoa. Olen nauttinut olostani ja juonut viiniä, rapsutellut koiraa ja nähnyt tatuoinnin tekoa, siivonnut ja katsonut elokuvan. Jälleen kerran välittävät käsivarret ovat kurottuneet kohti nähdessään minun huojuvan reunalla, valmiina pudottautumaan.
On sellaisia eroja, jotka tekevät katkeraksi ja saavat vihaamaan. Sellaista on helpoin käsitellä, sillä se tuntuu loogisimmalle reaktiolle: olla käärmeissään sille, joka lähti ja kenties vielä kohtelikin vähän huonosti. Niitä eroja on läheisten helppo tukea ja ymmärtää, sillä vihdoin on lupa olla pikkumainen ja ronkkia kaikkia entisen kumppanin virheitä, typeriä ilmeitä ja vääriä äänenpainoja.
On myös sellaisia eroja, jotka eivät tee loppua rakkaudesta ja ymmärryksestä, eivät saa aikaan kiukkua tai solvaamisen halua. Tiedättekö, miten pahalle sellaisen keskellä on kuulla läheisensä sanovan, ettei se koskaan ollut sen arvoinen, ei sinun eikä kaiken tämän surun? Ei varmasti ollutkaan. Se oli silti se, jonka valitsin ja jota kohtaan tunsin. Josta yhä välitän. Tämä on minun suruni, minun kokonaan. Minun on surtava se loppuun, itse.
Tiedän, että läheisten reaktiot ja kannanotot kertovat välittämisestä, huolesta ja hellyydestä. Tiedän ja arvostan sitä; tiedän, että tekisin itse samoin ja tiedän, että olen tehnytkin.
Toisinaan vain faktat eivät muuta mitään. Toisinaan niillä ei edes ole merkitystä. Uskoakseen sen on se näemmä koettava itse.
En voi olla miettimättä, missä olet nyt. Mitä teet, ajattelet, tunnet. Ja mihin se johtaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
tollanen pilkkaero on muuten ihan vitusti helpompi kuin sellainen, jota ei koskaan olisi halunnut tapahtuvan ja joka ei sinänsä tapahtunut mistään syystä. eli siis komppaan, vaikka sitä ei tästä ehkä ihan tajunnut :D oon yrjönny mun aivot. harmi, ettei ollut kameraa, tämän kertainen pikullisuus olisi ollut harvinaisuus yrjöblogiini.
Lähetä kommentti