I just call it delicious

Dankon eilinen livekeikka räjäytti potin ja melkein Kulttuuritalonkin siinä ohessa.
Täsmälleen kello yhdeksän illalla maestro miehineen kapusi lavalle ja aloitti. Etukäteisjännityksestä huolimatta onnistuimme kampeamaan ketjumme loistaville paikoille lavanedustalle, ja jostain mystisestä joukkopaineesta johtuen paikkamme itse asiassa vain paranivat show'n edetessä.

Tuntui mahtavalle pogota viskipäissään toisten hikisten ja mylvivien ihmisten seassa, laulaa ja karjua kurkkunsa tärviölle ja tajunsa miltei kankaalle, hurmioitua estotta tähden tullessa huudattamaan yleisöä lavan reunalle. Jätkät veti melkein kaikki lempibiisini: Cadillac, Lovercall, Baby Hates Me, First Date, Forget My Name, Sugar Chocolate... Lisäksi jotain uutta kamaa tulevalta levyltä, joka kaikesta päättäen kuulostaa luojan kiitos paremmalle kuin Never Too Loud, yhdentekeviä keskitierenkutuksia sisältänyt floppi. Vain uhoisat ja mahtipontiset, tyhjyyttään moikuvat välispiikit saivat päät pyörimään pitkästyneesti ja humalaisen mölinän kohoamaan yleisöstä, soita sä vaan sitä rokkia jooko.

Keikka kesti encoreineen melko täsmälliset 1 h 45 min, minkä jälkeen oli edessä paikanvaihdos. Hyvät asiakkaat, lentomme on vauvaton. Sammutattehan ystävällisesti vauvanne ja jätätte ne niille tarkoitettuihin astioihin. Kävi myös ilmi pelottava, linjakkaasti lähiöitä karttavaa elämäntapaani uhkaava kehityskulku: olen salaa alkanut pitää karaokessa laulamisesta melkoisesti. Koskapa Populus oli jo ääriään myöden täytetty jopa meidän näkökulmastamme holtittoman humaltuneilla lentäjänpojilla, otimme maailman epäystävällisimmän ja ankeimman vuokra-ajurin keskustaan. Jone'sin poke vaikutti kyytimme jäljiltä hirveän kivalle ja annoimme hänelle vuolaasti kiittävää palautetta työstään. Karaoke-emäntä ei osannut lukea taitelijanimeäni, eikä listoilla ollut yhtään Creediä, vaikka olin varta vasten opetellut muutamia lauluja.

Kotiinpäästyäni ymmärsin nauttia annoksen jauhelihakastiketta ja perunoita. Uskon sen olleen avain tämänhetkiseen loisto-olooni. Arkivapaat tuntuvat jotenkin luvattomalle hyvälle, kuin tekisi jotain pikkuisen syntistä ja tavallaan kiellettyä, mutta äärimmäisen tyydyttävää.
Enää muutama tunti ja pääsen tutustumaan moottoripyörien sielunelämään.