Ei mikään prinsessa Ruusunen

Hei, olen Minkki ja olen insomnikko.

Toisinaan nukun paremmin ja toisinaan huonommin; toisinaan en nuku ollenkaan. Tämän vuoksi olen luopunut muun muassa päiväunista ja ylenpalttisesta kofeiinin kulutuksesta. Tämän vuoksi ynnäilen jatkuvasti, paljonko unta on ylipäänsä mahdollista kulloinkin saada ja paljonko tästä laskennallisesta bruttosaannista faktuaalisesti toteutuu; tämän vuoksi olen kiinnostunut (hieman obsessoitunut) ja puhun nukkumisesta sekä unistani paljon.

Tämän vuoksi joudun toisinaan peruuttamaan sovittuja menoja, laistamaan jumpalta; tämän vuoksi haluan toisinaan jättää sopimukset myöhemmin vahvistettaviksi. Tämä on aunuksesta, mutta jokainen, joka on koettanut pakottaa isohkoa eläintä, esim. hevosta syömään tai juomaan, on saanut esimakua väkisin nukahtamisen yrittämisestä. Valitettavasti ei vaan voi minkään (ja voitte uskoa että kaikkea on jo kokeiltu lääkkeistä lämpimään maitoon, pimennysverhoista korvatulppiin, luonnonmukaisista rohdoista itsesuggestioon ja rentoutusharjoituksiin).

Ihmiset, jotka nukkuvat sikeästi ja säännöllisesti, eivät tätä ymmärrä. Eikä siinä mitään, en mäkään ymmärrä täysin allergikkoja tai vaikka sellaisia joita palelee jatkuvasti: riippumatta siitä että tiedän ongelman olevan kantajalleen tosi ja kenties myös lääketieteellisesti verifioitu, en vain osaa asettua niin kauas omasta nykytilastani.
Toisinaan nämä onnekkaat unikoneet luulevat mun olevan pelkästään saamaton tai laiska tai mukavuudenhaluinen, eivätkä välttämättä erehdy: olen mä niitäkin. Noiden syiden vuoksi vain en juurikaan peruuta ennalta buukattuja juttuja, ainakaan sellaisia jotka priorisoin tärkeiksi - eli esim. ystävieni tapaamista.

Ongelma eivät siis olekaan muut ihmiset ja niiden suhtautuminen asiaan, vaan mun omat henkilökohtaiset käytösstandardini itseäni kohtaan. Ihmiset, jotka peruvat tapaamisia viime tingassa ties minkä syyn varjolla milloinkin tai, mikä vielä pahempaa, jättävät vain tulematta, eivät nauti mun silmissä kovinkaan mittavaa luottoa tai arvostusta. (Ne ovat muuten ohimennen sanoen hämmästyttävän useasti juuri niitä samoja ihmisiä, jotka jäävät sairaslomalle välittömästi aivastettuaan saman päivän aikana kahdesti - toinen ihmisryhmä, joiden moraalista selkärankaa mä hieman kadehdinkin, vaikkakin enimmäkseen vain halveksin.)

Niinpä mä itse käyn jokaisen oharityyppisen tilanteen tienoilta suhteettoman jaakobinpainin keskenäni: mikä on toisten ihmisten huomioonottamista ja kohteliaisuutta, mikä jo liiallista ja jonkin olennaisen kustannuksella tapahtuvaa miellyttämistä? Mikä on itsekkyyttä ja viitsimättömyyttä, mikä puolestaan tervettä omien rajojen vetämistä ja voimien järkevää mitoittamista? Mihin saakka voin luottaa omaan arvostelukykyyni ja milloin pitää hankkia hyväksytys joltakulta muulta?
Ihan yhtä vaikeaa kuin kipeänä kotiin jääminen: vasta siinä vaiheessa kun ei ihan oikeasti enää pääse omin voimin sängystä ylös, uskoo - siihen saakka tuntee fuskaavansa ja olevansa luvattomilla teillä.

Monet suurmiehet pärjäävät pienillä unilla: muistelen kuulleeni ainakin Napoleonin ja Jari Sarasvuon selviävän muutamalla hassulla tunnilla. Mä en valitettavasti ole suurmies, ja toimiakseni optimaalisesti tarvitsisin säännölliset 8-10 tunnin unet.
Kohtuuton harmi, että tämä määrä niin äärimmäisen usein jää täyttymättä.
Kohtuuton siksi, etten mä ole ainoa, joka siitä joutuu kärsimään.