I know you're married but I've got feelings too

Viime aikoina ystävieni kanssa käymäni keskustelut parisuhteista ja seurustelemisesta sekä itsenäisyydestä ja näiden asioiden yhdistämisestä saivat minut innoittumaan bloggauksen verran. Lisäksi Reinon taannoin käymä keskustelu Auktoriteetin kanssa on jäänyt pikkuaivoihini vaivaamaan, enkä eilen ollut nukahtaa miettiessäni näitä. Koetan kirjoittaa kaiken sen ulos päästäni ja koetan laittaa sanat järjestykseen siten, että ajatus välittyisi muillekin.

Kuten jo useasti aiemminkin on tullut todettua, olen sinkku. Kuten minut tuntevat ihmiset jo tietävätkin, olen tietyissä asioissa äärimmäisen parkkiintumaton ja etten sanoisi kireämyssyinen: tämä sinkkuus on yksi niistä asioista. En kestä sen kustannuksella leikinlaskua oikeastaan juurikaan, sillä se vaivaa - ja on tähän ikään jo ehkä vähän noloakin.
Jos siis esimerkiksi ystävä aamulla soittaessaan kysyy leikillisesti, mistä tänään oikein heräsinkään, kääntyy se mun mielessä loukkaavaksi useammallakin eri tavalla. ENSINNÄKIN, en ole harrastanut irtosuhteita enää vuosiin, enkä siten tavallisesti herääkään kuin omasta kodistani, yksin. TOISEKSIKIN, se on mun elämä eikä mikään amerikkalainen draamakomedia kaupunkilaisista munahaukoista. Jos siis vaikka olisinkin epähuomiossa herännyt jostain muusta paikasta kuin omasta sängystäni, niin mitä sitten, jos sulla oli asiaa niin mennään siihen ja jätetään tämä tähän. KOLMANNEKSI, tuntuu jotenkin kohtuuttoman irvokkaalle vihjailla höyryävän kuumasta, villistä ja sotkuisesta seksistä ihmiselle, joka kuullessaan sanan "seksi" joutuu tosissaan miettimään, oliko se nyt taas jotain syötävää vai kenties sittenkin se yks taitoluisteluliike.

Ennen olisi mun mielestä ollut kiusallista tai nöyrää myöntää haluavansa oikeasti parisuhteeseen ja olevansa jossain määrin onneton ollessaan kykenemätön sellaista löytämään. Kiusallista ja nöyrää se on vieläkin, sillä jotenkin moisen ääneen sanominen tuntuu oman haudan kaivamiselta: ikään kuin tässä nyt ei pärjättäisi ilman jotain poikaystävää! Eiväthän itsenäisyys, feminismi, kyvykkyys ja pärjäävyys tietystikään sulje pois sitä, että kaipaa rakkautta ja läheisyyttä, eikä myöskään tee ihmisestä vähemmän vahvaa tai huonompaa myöntää tätä kaikkea. Mun on vain jotenkin kovin vaikea selittää tuota näennäistä dilemmaa itselleni parhain päin, ja varmaan siksi sitä täälläkin vatvon.

Sanon sen tässä silti: tahtoisin seurustella ja olen, jos nyt en alati piinattu saati lohduttoman onneton, niin vähintäänkin ajoittain allapäin joutuessani olemaan yksin vastoin tahtoani.
Ennen ajattelin haluavani ensisijaisesti tutustua loistotyypeihin, ja jos siitä sitten olisi seurauksena vaikkapa seurustelusuhde, niin mikäpä sen mainiompaa. Nyt en jaksaisi tutustua enää yhteenkään vastakkaista sukupuolta edustavaan loistotyyppiin, ellei minulle siinä ohessa tarjota seurusteluoptiota. Tai kuten Taalasmaa sanoo, ei tässä tarvita enää yhtään lisää aikuisia ystäviä.

Olisi mustakin mukavaa, jos olisi joku, jolle tekstata hyvää yötä mennessään nukkumaan; joku, jonka kanssa käydä ruokakaupassa ja suunnitella kesälomaa; joku, joka silittäisi mun tukkaa ja sanoisi oikeita asioita kun mulla olisi ollut mäntti päivä; joku, joka kutittaisi mun selkää ja tietäisi, mille mä nauran ja miksi. Joku, jonka kanssa voisi viettää kokonaisia päiviä peiton alla; jonka iholla olisi kartta, jonka vain mä osaisin piirtää oikein.

Ei kuka tahansa, vaan Joku. Sellainen, jota ei tarvitsisi enää jännittää, mutta jonka tapaamisen odottaminen saisi olon tuntumaan siltä kuin nahan olla marssisi satoja radioaktiivisia muurahaisia. Sellainen, jonka kainaloon mä mahtuisin mainiosti; sellainen, jota haluaisi alati koskea vain voidakseen olla varma että se todella on siinä.
Sellainen, jonka Joku olisin juuri minä.