Olen aina suhtautunut epäluuloisesti tasaluontoisiin ihmisiin. Olen aina julistanut, ettei kohtuudesta tule kuin kiukkuiseksi, että sopivasti ei ole ikinä kylliksi ja että enemmän on aina enemmän.
Nyt, maksan sykkiessä punaisena ja lämpimänä kuin sydän ja munuaisten viheltäessä kivuliaasti joka hengenvedolla tunnustan, että olen saattanut olla väärässä. Tavallaan kadehdin kovasti niitä hillittyjä ja hallittuja, vähemmän intohimoisia henkilöitä. Puhun pienellä äänellä (koska isoa ei vain tule, vaikka miten jännitän palleaa ja ojennan niskaa; tulee pelkkää kähinää) ja pelokkaasti; maailma tuntuu vilistävän pikakelauksella ohitse. Ja vaikkei elämässä tällaisena päivänä ole oikeastaan mitään huvittavaa, virnistelen älyvapaasti itsekseni ja tyrskähtelen tuon tuostakin sisäänpäinkääntyneeseen nauruun sekä toistelen puoliääneen tiettyjä avainsanoja.
Toivunkohan mä tästä koskaan?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voit lohduttautua sillä, että myös toisella puolella kaupunkia, erään torin laidalla hikoillaan, vapistaan, ja maltetaan keskittyä ns.työhön keskimäärin kaksi minuuttia kerrallaan. Päivään ovat liittyneet myös oleellisesti epämääräiset tyrskähdykset ja hihittelyt - naapurihuoneen kuuma kaljupää katsoo mua varmaan tästä lähtien entistä kummallisemmin. Myös puna kohoaa tänään poskille säännöllisin väliajoin, itsestään. Voihan sodomiittihobitti sentään.
Samma här i Sockenbacka. Tärisen koneeni näppäimistöä vasten, ääntä ei lähde, maksani saavuttaa kepeästi intervallilenkille ominaisen syketason vain bissepullon nähdessäänkin ja silmäpussini läiskivät ikävästi polviin kävellessä. Namaani pitää koossa ainoastaan typerä virne. Ullatuus!!!!
Lähetä kommentti