I wanna be someone who believes

Ollaan paljon naisissa puhuttu siitä, miten ihmisestä (eritoten miehestä) voi tehdä mittavia johtopäätöksiä kahden yksinkertaisen asian perusteella.

Ensimmäisessä tarkkaillaan, minkälaiset välit sillä on perheeseensä ja ennen kaikkea miten se kohtelee äitiään. Hyvin monesti perhesuhteet kavaltavat ihmisistä sellaisia asioita, joilla on perustavanlaatuista merkitystä: osaavatko ne ottaa toiset ihmiset huomioon, tai kiinnostavatko toiset ihmiset niitä ensinkään; miten ne osaavat toimia yksikössä, jota eivät itse ole saaneet valita; ymmärtävätkö ne itseään vanhempien - tai vastaavasti nuorempien - ihmisten elämänrytmiä ja prioriteettejä. Kunnioittavatko omia juuriaan. Perhemenneisyys antaa myös vinkkejä siitä, mitä tuleman pitää: minkä kokoisia möykkyjä maton alle on kätketty, montako luurankoa kaapeissa kolisee.

Toinen tärkeitä huomioita kirvoittava seikka on tilanne, jossa tarkkailtava joutuu tekemisiin eläimen kanssa: miten se sen tekee, onko se luonteva vai vaivaantunut - vai, taas kerran, kiinnostaako sitä edes. Sanotaan, että lasten kanssa toimiminen on perusperiaatteiltaan hyvin samankaltaista kuin eläinten parissa puuhastelu. Näillä muodoin siis ne, joille eläimet ovat yhdentekeviä mutta lapset merkittäviä, voinevat huoletta vaihtaa sanan eläin tilalle sanan lapsi: molemmat indikoivat pitkälti samoja asioita.
(Sivumennen sanoen monet naisethan pitävät maailman hellyyttävimpänä näkynä isoa miestä, joka pitelee tottuneesti sylivauvaa. Mun sydämen sulattaa mies, joka on täysin kotonaan vaikkapa koiran tai leikki-ikäisen lapsen kanssa telmiessään. Se on paljon vaativampaa - ja myös voyeristille antoisampaa.)
Ne, joille kummatkin edellämainituista ovat yhdentekeviä, keksinevät jonkin oman erityisen huomionarvoisen tarkkailunkohteensa tähän. Vaikkapa sämpylätaikinan.

Viime viikonloppuna sain tarkkailla kahta ystäväpariskuntaani (voiko muuten sanoa ystäväpariskunta, jos todellisuudessa vain se toinen osapuoli on oikeasti ystävä ja se toinen sitten ikään kuin kaupanpäällinen?) ja niiden ryhmädynamiikkaa niiden ollessa yhdessä ihmisten keskessä. Mähän toki tunnen pelkästään fiksuja ja ainutlaatuisen mahtavia ihmisiä; tästä syystä niiden käytöstäkin on useimmiten ilo seurata. Musta on upeaa nähdä pariskunta, jonka osapuolet piittaavat toisistaan aidosti; huomioivat, katsovat hellästi, koskevat ohimennen, todella kuuntelevat toisiaan. Ei siis mitään ylenpalttista lääppimistä, yksityisiä lempinimiä tai vauvapuhetta julkisella sektorilla, vaan sellaisia kivoja pieniä yksityiskohtia, joista tunnistaa niiden kahden kuuluvan toisilleen. Se on jokseenkin universaali ilmentymä siitä, että ne viihtyvät oikeasti yhdessä ja tekevät siksi myös muiden olon niiden lähellä helpoksi - yhtä helpoksi kuin sellaiset alati torailevat ja toisiaan nälvivät parit tekevät sen piinalliseksi.

Sellaista on tervehdyttävää ja tärkeää nähdä. Erityisesti sellaisen, joka kovasti haluaisi uskoa siihen kaikkeen.