I am not my hair

Tämä on turhamainen, ulkonäkökeskeinen ja itseriittoinen merkintä. Ihan vain siltä varalta, jos luulitte etten itse tajunnut.

Ennen matkaa puhuttiin jonkun kanssa siitä, miten itselle tulee aina toisiaan sellaisia dillejä, kuten nyt vaikkapa huono tukkapäivä tai TRL-päivä; mullahan oli käytännössä melkein kolme kuukautta jumppaamatta olleena hyvin löysä ja lihava olo tuolloin (nythän tilanne on radikaalisti muuttunut ja olen jälleen oma, kiinteä ja lihaksikas itseni, kun olen jumpannut tällä viikolla jo kolmesti). Kun kyseessä on kuitenkin suurimmilta osin mentaalinen prosessi, jonka seurauksena itsellä on pulska / ankeannäköinen / idiootti tunne, niin todellisuudessa kukaan muu ei huomaa mitään eroa normaaliin: "Äh, sä vaan luulet. Just noin lihava ja ruma sä oot aina tavallisestikin!" Jep, kiitti. Ei lohduttanut.


Mierolainen kysyi tuossa muutama bloggaus sitten, että onko juokseminenkin niin pinnallista että siinä katsellaan toisia ja vertaillaan tyylejä ja vauhteja ja sellaista. Mä olen niin pikkusieluinen ja pahansisuinen ihminen, että ollessani itse lenkillä vertailen jatkuvasti omaa vauhtiani kanssateputtajien vauhtiin: pääsenkö ton ohi, monennettako kertaa toi jo tulee vastaan, miten toi voi mennä noin lujaa. Sen sijaan tyylillä on merkitystä vain silloin, kun itse olen liikenteessä muuten kuin kuntoiluaikein, esim. pussikaljalla Tölikällä ja ohi juoksee tervehenkistä väkeä. Silloin mikään ei voisi olla lystikkäämpää kuin arvostella ja kenties matkiakin parhaita tyylejä ja kommentoida ihmisten vaatetusta. Kerranhan oltiin Miss Diorin kanssa skumppapiknikillä Oopperan takana, pääasiallisena huvinamme juuri edellämainitut toiminnat. Lisäksi huudeltiin kannustuksia ja treenivinkkejä ohi puuskuttaville. Aikuisia huveja.

Niin paljon kuin mä fyysistä rasitusta olen kaivannutkin, olen vähän pahoillani - ja järkyttynyt - tästä fysiikan totaalista romahtamisesta. Sunnuntaisen leikkilenkin jälkeen olin edellispäivään saakka täysin yksijalkainen; tiistaisen yläkroppatreenin jälkeen en saanut suihkussa tukkaa pestyä, kun kädet vain tärisivät eivätkä edes nousseet vaakatason yli. Tänään tein varovasti vähän askelkyykkyjä, katsotaan tarvitseeko huomenna koettaa edes istahtaa vessanpöntölle.

Mä keksin juuri tänään, mikä olisi suurin kunnianosoitus tälle tukalle: se, että joku tulisi vaikka baarissa sanomaan että "Me lyötiin mun kaverin kanssa tuolla vetoa, että onko toi peruukki vai ei. Mä sanoin että on; onko se?" Koska siihenhän tällä tähdätään, ja aika hyvällä mallilla ollaan jo. Ja hei: tutut älkööt vaivautuko. Koska mä tiedän että te tiedätte ja että te tiedätte että mä tiedän että te tiedätte ja kaikki tietää kaikista kaiken. Nii.

Mulla on seuraavalle bloggaukselle jo otsikko valmiina, vohkin sen uudesta Imagesta, mutta vielä en ole keksinyt siihen tekstiä. Sen pitäisi olla jotain upeaa, koska se otsikkokin on.