Homo homini homo est.

Myös mä olen pohtinut kovasti viime päivät sitä, minkälaisena ihmiset toisensa näkee - ja minkä vuoksi juuri sellaisina. Rakkaan ystäväni ReinoPetterin sitten blogattua samasta aiheesta mäkin ajattelin yrittää.

Ihmiset kuvittelevat toisistaan kovasti kaikenlaista; kuten jo aiemmin todettua, väki pusertaa lokeroihin kernaasti paitsi toisensa myös itsensä (vaikka tavallisesti muuta väittävätkin). Toiset näistä lokeroista ovat täysin oikeutettuja ja jonkin olennaisen tapahtuman tai vastaavan motivoimia - toiset puhtaasti mielikuviin ja siten mahdollisesti tuulentupiin perustuvia.

Oletetaan, että olet pieni ja ystävällinen koira. Koiraksi varsin älykäs, ehkä jopa nerokas, mutta kuitenkin vain koira. Oletetaan sitten, että ollessasi vasta pörröinen ja pulleahko poikanen sait kerran syyttä suotta runtua joltain häiriintyneeltä dogo argentinolta. Tämän jälkeen et tunne oloasi enää luontevaksi isojen valkoisten koirien seurassa, saatatpa nostaa rähäkän sellaisen lähestyessä vaikkapa kadulla. Kyseinen vastaantulija ei mitä luultavimmin ole millään tavoin syyllinen aikanaan kokemaasi ahdinkoon, mutta koska olet vain koira, et osaa tehdä eroa yhden ison valkoisen koiran ja toisen ison valkoisen koiran välille.

Tätä kutsutaan oppimiseksi. Ihmiset tavallisesti kykenevät erottelemaan eri yksilöt toisistaan, monasti vieläpä erilaiset tilanteet ja kontekstit toiminnan laukaisijana. Ihmisten pitäisi malttaa olla polttamatta ketään ensimmäisestä mokasta.
Samana toistuva toimintakaava on eri asia. Jos joku tavan takaa mällää massinsa ennen tilipäivää, alkaa kännissä haastaa riitaa, pettää puolisoaan tai hukkaa avaimensa, on muilla syytä olettaa saman käytöksen toistuvan - ja samalla integroida arkielämään induktiota puhtaimmillaan (induktio? Deduktio? Miten päin ne meni ja MIKSI MÄ EN KOSKAAN MUISTA?).

Oletetaan sitten, että olet hevonen: jalo, herkkä ja kiihkeä budjonni. Kenties älykäs, oppivainen ja kiltti käsitellä, mutta siltikin hevonen (ja tässä yhteydessä lienee syytä korostaa vielä, että venäläinen hevonen. Se ero on ensiarvoisen tärkeä tehdä.). Seuraavaksi oletetaan, että olet joutunut kävelemään luontoon ratsastaja selässäsi kauniina syyspäivänä. Kävelylenkkisi varrella kohtaat rivistön postilaatikoita: ne eivät ole olleet siinä ennen ja ne selvästi vaanivat tuoretta hevosenverta! Saat nk. paskahalvauksen, kippaat kuskisi tantereeseen ja kiidät itse kotitalliin arotuulen lailla, vapistaksesi loppuillan hiestä vaahdossa ja ilmeikkäät silmät kauniissa punarautiaassa päässäsi pyörien karsinasi nurkassa. Olethan hevonen ja viettiesi armoilla: saaliseläimen ei auta jäädä arvioimaan tilannetta paikalleen jähmettyneenä.
Oletetaan vielä, että asut samoilla kulmilla vuosia; postilaatikkojoukkio pysyy samanlaisena kaikki nämä vuodet, yhtään laatikkoa ei edes uusita. Laatikot eivät koskaan ole aiheuttaneet sinulle ongelmia missään mielessä: ne ovat pysyneet omalla puolellaan, reviiriäsi kunnioittaen ja ketään häiritsemättä. Ohitat ne päivittäin vähintään kahdesti: matkalla kävelylenkille ja uudestaan tullessasi takaisin.
Sinä et siltikään suostu kulkemaan niiden ohitse poikittamatta. Koska olet hevonen, ja vieläpä kuumaverinen sellainen.

Myös ihmiset toimivat näin: muodostavat mielikuvia, asenteita ja suhtautumistapoja uusia ihmisiä kohtaan näitä koskaan tapaamatta. Sekin on kuitenkin varsin inhimillistä, sillä lienee silkkaa utopiaa yrittää edes kuvitella maailmaa vailla premissejä.
Toisinaan ihmiset kuitenkin pitävät sitkaasti kiinni ennakkoluuloistaan, vaikkeivät niille missään vaiheessa ole vahvistusta saaneetkaan. Heidän mielestään joku on pelottava tai falski tai yksinkertainen, vain siksi että musta tuntuu sille, en mä osaa sitä selittää mutta se vaan jotenkin huokuu siitä. Tai siis silleen. Kyseinen henkilö ei ole koskaan tehnyt heille mitään, mikä todentaisi heidän tuntemuksensa; itse asiassa he eivät edes tunne ketään, jolle tämä henkilö olisi aiheuttanut mitään moisiin fiiliksiin viittaavaakaan.
He eivät silti suostu edes yrittämään korjata mielikuviaan. He luottavat vaistoonsa: mä olen tosi hyvä ihmistuntija, mä jotenkin vain haistan tällaiset jutut, vaikka ite sanonkin. Aina tiedän, milloin on alkamassa sataakin.

Tähän voi toki kommentoida monellakin tapaa, esim. että mitä sitten mitä muut miettii ja että eikö riitä että itse tietää mitä on ja mitä muiden mielipiteillä on väliä ja kyllä toisilla oikeasti on sellainen kuudes aisti että ne vaistoaa, vähän kuin eläimet. Totta joka sana, tavallaan. Tässä kuitenkin yritetään elää muiden joukossa, enemmän tai vähemmän harmoniassa. Lisäksi harva meistä on niin itseriittoinen, että oikeasti kykenisi antamaan piutpaut muiden sanomisista.

Ehkä olennaista olisikin oppia erottamaan se todellinen ja sen vuoksi rakentava palaute silkasta sanahelinästä. Ja kenties antamaan niille muillekin tilaisuus.