Olin elämäni ensimmäisellä yön yli -työmatkalla viime viikolla. Yövyimme kollegani kanssa hotellissa ja vieläpä lensimme kotiin kuin tärkeät liikematkalaiset ainakin. Virallisten osuuksien väliin jäävän ajan käytimme tehokkaasti baarissa istuen, Trivial Pursuitia pelaten ja skumppaa nautiskellen. Harmi ettei ole sitä edustustiliä.
Minulla on sellaisia hassuja dillejä, että arvostan joitain asioita omassa elämässäni niin kovasti, että jos tapaan jonkun, joka kerrassaan viis veisaa juuri niistä jutuista, saatan ensinnäkin ottaa sen hieman henkilökohtaisesti ja suutahtaa - mutta ainakaan en voi estää lievän halveksunnan maihinnousua. Olen, sivilisaatiossa elävänä yksilönä, yrittänyt kitkeä tuon piirteen ilmiasuja olemuksestani. Ymmärrän sangen hyvin itsekin, etten ole mikään mielipidevaikuttaja saati merkittävästi muita ihmisiä parempi (joskin aika erinomainen kuitenkin), enkä siis tahdo antaa tarpeettoman koppavaa tai ylimielistä vaikutelmaa itsestäni.
Niinpä siis, Trivialia pelaillessamme ja siinä ohessa kollegani kanssa toistemme työpersoonien taakse varovaisesti kurkistellessa, tuli hetki, jolloin hieman mykistyin. Kysymys taisi kuulua jotenkin, että mitä urheilulajia nimihenkilö Garpin maailman elokuvaversiossa harrasti, johon heti tämän kysyttyäni kommentoin että olisihan tuon kirjankin luettuaan tiennyt. Minkä jälkeen kollega ilmoittamaan, ettei tuokaan vihje auttanut, hän kun ei lue kirjoja ollenkaan.
Ei. Lue. Kirjoja. Ollenkaan.
Minkälainen ihminen valitsee moisen elämän, aivan vapaaehtoisesti? Minun on hyvin vaikea ymmärtää, mikseivät kaikki tahdo upottautua kuvitteellisiin tai tosipohjaisiin maailmoihin, jonkun toisen mielenmaailmaan, tutustua henkilöihin, joiden olemassaolosta eivät olisi osanneet edes nähdä unia. Se, että sen tunnustaa pystypäin ja kuuluvaan ääneen, osoittaa mielestäni yhdenlaista miltei kunnioitettavaa tyhmänrohkeutta: se on vähän sama kuin sanoisi julkisella paikalla kiihottuvansa raiskausfantasioista tai pitävänsä turkulaisia mukavina ja helposti lähestyttävinä ihmisinä. Sen sanoja on yhtäältä sanomattoman itseriittoinen tai yksinkertaisesti täysin piittaamaton. Tai ehkä ne ovat yksi ja sama asia.
Uskon kasvojeni pysyneen kutakuinkin peruslukemilla kuitatessani kommentin aijaalla ja siirtyessäni aiheissa eteenpäin.
Lauantaina sitten olin serkkuni polttareissa. Tunnelma oli kautta linjan hieman jännittynyt ja outo, mutta panin sen vain edellisen illan painaman säikyn pääni tiliin. Vähitellen pääsin hajulle kiristyksen aiheuttajasta: aamu oli alkanut mittavalla myllyllä, jossa sulhanen oli läksyttänyt kaasoa puhelimitse oikeasti mitättömästä jutusta sellaisella intensiteetillä, että kaasopolo oli herahtanut kyyneliin jo muutenkin stressaavan päivän avajaisiksi. Sätimme sitten illan pimetessä hieman rajatummalla porukalla miehen täydellistä tahdittomuutta ja torveilua, jolloin toinen serkkuni Hinkkis ryhtyi koko humalaisella tarmollaan puolustamaan sulhasta, ettemme saisi tuomia miestä tuntematta tämän persoonaa. Vastasin tähän, ettei tämänkaltaisissa jutuissa ole ensinkään kyse persoonaeroista vaan käytöstavoista: siitä, miten ihmisten keskellä eletään. Tämän sanottuani Hinkkis julisti, ettei arvosta käytöstapoja juuri lainkaan ja että ihmisten pitää saada olla aitoja, omaa persoonaansa julkituoden.
Olen niin eri mieltä, etten edes keksi mitään kyllin väkevää ilmausta kantaani painottaakseni. Kuten tänään Nuulle kommentoin, samoin kuin suorapuheisuus ja ilkeys myöskin juuri aitous ja käytöstavattomuus menevät hämmentävän usein ihmisiltä sekaisin. Ihan samalla tavoin kuin yleisesti määriteltyjen käytöskoodien takia ei oikein ole ok heilua alasti Kolmen Sepän patsaalla tavallisena tiistai-iltapäivänä tai vaikkapa piereskellä ruokapöydässä, ei myöskään ole ok toteuttaa itseään toisten ihmisten kustannuksella ja purkaa omaa pahaa mieltään viattomiin kanssakulkijoihinsa. Se, että on vilpitön ja avoin, aito ja persoonallinen, ei tarkoita sitä, että tulisi väistämättä olleeksi myös moukkamainen.
Ainakaan ihan kaikkien kohdalla.
Nyt, osoittaakseni monipuolisuuteni ajattelijana ja kaikinpuolisen ylivertaisuuteni ihmisenä minun tulisi varmastikin pohtia sitä, miksi juuri minä uskon olevani enemmän oikeassa ja suorastaan järjen puolella kantoineni. Koko aihe kuitenkin lakkasi juuri kiinnostamasta minua, sillä muistin että tänään tulee True Blood ja että eilen näkemäni Alice in Wonderland oli fantastinen ja niin vaikuttava, että tunsin saaneeni vastinetta hyvinkin kaksi kertaa kahden tunnin elokuvan verran ja istuin lumoutuneena hiirenhiljaa ja suu ammollaan koko esitysajan lukuunottamatta niitä tuokioita, kun leuat piti loksauttaa kiinni ettei sinne olisi joutunut multakokkareita tai vaikkapa hullunkurisia hyönteisiä. Minä siis pidin siitä ihan kamalasti ja melkein pitäisi mennä näkemään se vielä uudelleen, jottei yksikään ylenpalttinen yksityiskohta ja vinkeä ilmaisu pääsisi livahtamaan ohitse.
Sain myös Liisasta loistokkaita bändinnimi-ajatuksia: samoin kuin Jane's Insane on mielestäni miltei nerokas nimi yhtyeelle, olisi myös Almost Alice hirmuisen hyvä. Miksi? Se kuulostaa jotenkin nasevalle ja hyvällä tavalla mystiselle, sellaiselle että sen takana on jokin tarina jota on pakko kysyä, että who the fuck is Alice ja näin. Ja lisäksi se vinkkaa intertekstuaalisesti sisäpiirisilmäänsä niille, jotka tietävät millaisia ovat ne pieninaamaiset omoinfo-pikkuvaimot ja miksi niiden kaikkien nimi on aina Liisa.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Taivaalla ei ole enää pilviä, sillä viimeiset spurgut veivät ne mukanaan
Töissä muuan mies tulee kysymään unohtunutta lukkoaan. Tiedustelen kadonneen tuntomerkkejä. "Se on harmaa ja sellanen ihan snadi. Snadi. Snadi. Snadi.", mies jää toistelemaan ja minä ajattelen että jos se sanoo sen vielä kerrankin ("Snadi.") minä lyön sitä turpaan tai alan kirkua.
Junassa kanssani samaan vaunuun ahtautuvan miehen korvalappustereot jyskivät jonkinlaista hiphop-musiikkia niin lujalla, että omituinen raapiva samplausääni erottuu vaivatta useiden penkkirivien päähän. Mies istuu aurinkolasit päässään hämärässä vaunussa ja se tekisi mieli säikäyttää kunnolla heittämällä sitä jollain pienellä mutta kiinteällä esineellä takaraivoon.
Aseman liukuportaissa ohitseni pyyhältää poika, jonka tukka on yksi iso rasta. Se roikkuu pojan niskassa kuin vehnäpitko tai kettupuuhka ja minua puistattaa ajatellessani rastojen ominaislemua, sellaista atooppisen ihon ja vaahtoamattomien pesuaineiden ummehtunutta sekoitusta.
Kotimatkalla kaksi kaverusta kävelee minua vastaan pajattaen keskenään jotain käsittämättömältä kuulostavalla kielellään. Ohittaessaan minut toinen suipistaan huuliaan ja heittää minun suuntaani maiskahtavan lentosuukon, puhetulvan katkeamatta hetkeksikään. Ilmeisesti imartelevaksi tarkoitettu ele muistuttaa merkityksettömyydessään pöydänjalkaa nylkyttävän koiran tahattomasti kouristelevaa lannetta eikä herätä minussa edes tympäännystä.
Kotona on liian kuuma eikä aurinkoa enää näe. Minun tekee mieli suolaa niin, että haluaisin syödä lihaliemikuution. Alan miettiä, minkälaista olisi olla raskaana: kantaa kohtuunsa asettunutta muukalaista, vielä tahdotonta äpärää. Huolestua vatsastaan. Kyllästyä siihen. Kohdata ventovieraiden tietävät katseet, kadehtivat katseet, poiskääntyvät silmät, lempeät hymyt.
Ja sitten, joka kerran lopputulosta katsoessaan näkisi sen silmissä sen siittäjän. Kuinka sitä rakastaisi ankarammin kuin milloinkaan ja vihaisi pyyteettömämmin kuin mitään.
Väsyttää.
Junassa kanssani samaan vaunuun ahtautuvan miehen korvalappustereot jyskivät jonkinlaista hiphop-musiikkia niin lujalla, että omituinen raapiva samplausääni erottuu vaivatta useiden penkkirivien päähän. Mies istuu aurinkolasit päässään hämärässä vaunussa ja se tekisi mieli säikäyttää kunnolla heittämällä sitä jollain pienellä mutta kiinteällä esineellä takaraivoon.
Aseman liukuportaissa ohitseni pyyhältää poika, jonka tukka on yksi iso rasta. Se roikkuu pojan niskassa kuin vehnäpitko tai kettupuuhka ja minua puistattaa ajatellessani rastojen ominaislemua, sellaista atooppisen ihon ja vaahtoamattomien pesuaineiden ummehtunutta sekoitusta.
Kotimatkalla kaksi kaverusta kävelee minua vastaan pajattaen keskenään jotain käsittämättömältä kuulostavalla kielellään. Ohittaessaan minut toinen suipistaan huuliaan ja heittää minun suuntaani maiskahtavan lentosuukon, puhetulvan katkeamatta hetkeksikään. Ilmeisesti imartelevaksi tarkoitettu ele muistuttaa merkityksettömyydessään pöydänjalkaa nylkyttävän koiran tahattomasti kouristelevaa lannetta eikä herätä minussa edes tympäännystä.
Kotona on liian kuuma eikä aurinkoa enää näe. Minun tekee mieli suolaa niin, että haluaisin syödä lihaliemikuution. Alan miettiä, minkälaista olisi olla raskaana: kantaa kohtuunsa asettunutta muukalaista, vielä tahdotonta äpärää. Huolestua vatsastaan. Kyllästyä siihen. Kohdata ventovieraiden tietävät katseet, kadehtivat katseet, poiskääntyvät silmät, lempeät hymyt.
Ja sitten, joka kerran lopputulosta katsoessaan näkisi sen silmissä sen siittäjän. Kuinka sitä rakastaisi ankarammin kuin milloinkaan ja vihaisi pyyteettömämmin kuin mitään.
Väsyttää.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Freedom's just another word for nothing left to lose
Palanen minusta lohkeaa joka kerta kun näen sinun kärsivän. Kun sinuun sattuu niin, ettei sille löydy edes sanoja, kun ahdistus estää vetämästä keuhkoja täyteen. Kun sinusta tuntuu niin pahalle, ettet osaa enää nukkua. Kun et enää syö.
Kun en voi tehdä muuta kuin olla tavoitettavissa, lähellä, valmiina kuuntelemaan, odottaen lupaa koskettaa. Tahtoisin kyetä enempään, haluaisin voida pakottaa sinut paremmaksi silkalla tahdonvoimallani.
Kunpa ei tarvitsisi käydä näin syvällä.
Kun en voi tehdä muuta kuin olla tavoitettavissa, lähellä, valmiina kuuntelemaan, odottaen lupaa koskettaa. Tahtoisin kyetä enempään, haluaisin voida pakottaa sinut paremmaksi silkalla tahdonvoimallani.
Kunpa ei tarvitsisi käydä näin syvällä.
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Syli kuin riimi sointuva, aurinkosadetanssi yli nautinnon ja himon kuivuneiden metsien
Näin eilen HKT:ssä XPSD-tanssibiisin kenraaliharjoituksen. Edellisestä jortsukokemuksestani olikin jo ehtinyt kulua tovi ja hoksasin juuri tämän taitaneen olla ensi kertani katsomassa oikean julkkiskoreografin teosta. Onneksi olin valmistautunut asiaankuuluvasti valkoviinillä Tapanilassa, joten pääsin ajatusten vapaaseen flow-tilaan sangen pian. Kosken edelleenkään koe olevani autorisoitu kertomaan kappaleen sisällöstä tai liikekielestä mitään, kerronpa niistä vapaan flow-tilan hedelmistä.
Ensinnäkin kapean kokemushorisonttini perusteella nykytanssi näyttäisi perustuvan korostettuun toisteisuuteen: yksittäisen liikkeen tai eleen, tietyn blokin, jopa sellaisten kertosäkeenomaisten jaksojen. Sillä on kaksi vaikutusta: ensimmäisellä kerralla hämmentäville näyttävistä kouristuksista, putoamisista ja laahautumisista pääsee yli niiden toistuessa ja alkaa kiinnittää huomiotaan niiden ilmaisevuuteen. Lisäksi yllätysmomentin hiipuessa ehtii jakaa huomiotaan eri tulkitsijoiden tapaan tehdä liikettä ja havaita niitä persoonakohtaisia eroja.
Toiseksi kiinnitin huomiotani siihen, kuinka intiimille toisen ihmisen hengitys kuulostaa. Valtaosan aikaa eilisessäkin biisissä toki oli musiikki peittämässä tekemisen äänet - sen tauotessa kontrasti olikin sitä häkellyttävämpi. Huohotus, kiivaat hengenvedot tanssipartnerin iskettyä toista rintaan, hengen haukkominen loppuaplodien odottaessa käynnistymistään. Kaikki se kielii ihmiskoneen toiminnasta, siitä, että vaivattomannäköiseksi tehty vaatii todellisuudessa suunnattomasti vaivaa ja kehon haastamista, se vihjaa kivunsietoon ja ponnisteluun, valmiuteen viedä itsensä rajalle saakka. Sellainen fyysisyys viehättää minua.
Kolmanneksi huomasin, kuten katsoessani mitä tahansa dynaamista taiteen muotoa, tuntevani voimakasta halua ryhtyä itse luomaan jotakin. Toivoisin osaavani ilmaista itseäni kehollani kuten tanssija, kunpa jokainen oma liikkeeni olisi yhtä funktionaalinen ja ladattu merkityksillä. Kunpa minun kehoni voisi välittää samanlaista voimaa ja herättää yhtä kiihkeitä reaktioita, kunpa ensimmäinen ajatus vartalostani olisi pystyvä ja sitten tasapainoinen ja sitten kaunis.
Se musiikki puolestaan oli hienoa, valtaosiltaan industriaalia kolinaa ja rytmikästä jyskettä, salaa mukavan maaniseksi kiihtyvää ja ylitse jylisevää. Valaistuksesta ymmärrän varmasti vielä tanssiakin vähemmän, mutta vaikutelmani oli musiikkiin - ja yleisesti tanssiin - sopivan riisuttu, tai kenties pelkistetty on oikeampi sana. Teatterisalissa pimeyskin on vaikuttavampaa kuin muualla: silmien tottumista ei tapahdu, mitään ei ala erottua mustuudesta ennen seuraavaa katkaisijan liikettä. Valottomuus on niin ehdoton ja tiheä, ettei ensin edes tiedä, ovatko silmät auki vai sittenkin ehkä epähuomiossa kiinni.
Taide-elämyksen jälkeen jatkoimme kotikulmien Lucky-baariin, jossa tuoppi maksaa 2,50 € ja kaikki muukin on selvemmin tulkittavaa. Näimme, miten ensin tuoppinsa ja pöytänsä tuikun kippoineen kaatanut isovatsainen setä puoliksi kannettiin, puoliksi raahattiin kadulle. Näimme, miten pieni valkoinen puudelinomainen hauva sai tulla sisään baariin ja emäntänsä viereen sohvalle istumaan sievässä skottiruutuisessa sadenutussaan. Baarimikkona sympaattinen australialainen pitkätukka, blokkarina pelokas kalpeanaamainen tyttö. Suunnittelimme suppokepposia, puhuimme ihmisten tärkeysjärjestyksistä ja siitä, miten sanoessaan siirtyvänsä elämässä eteenpäin ne usein tarkoittavat sitä, että haluavat unohtaa entisen elämänsä ja kieltää ihmiset siinä, ja siitä miten surulliseksi sellainen saa.
Ja miten hyvälle sellaisen vastapainoksi tuntuu, kun on ystäviä, joiden seurassa mahtuu olemaan ihan kokonainen.
Ensinnäkin kapean kokemushorisonttini perusteella nykytanssi näyttäisi perustuvan korostettuun toisteisuuteen: yksittäisen liikkeen tai eleen, tietyn blokin, jopa sellaisten kertosäkeenomaisten jaksojen. Sillä on kaksi vaikutusta: ensimmäisellä kerralla hämmentäville näyttävistä kouristuksista, putoamisista ja laahautumisista pääsee yli niiden toistuessa ja alkaa kiinnittää huomiotaan niiden ilmaisevuuteen. Lisäksi yllätysmomentin hiipuessa ehtii jakaa huomiotaan eri tulkitsijoiden tapaan tehdä liikettä ja havaita niitä persoonakohtaisia eroja.
Toiseksi kiinnitin huomiotani siihen, kuinka intiimille toisen ihmisen hengitys kuulostaa. Valtaosan aikaa eilisessäkin biisissä toki oli musiikki peittämässä tekemisen äänet - sen tauotessa kontrasti olikin sitä häkellyttävämpi. Huohotus, kiivaat hengenvedot tanssipartnerin iskettyä toista rintaan, hengen haukkominen loppuaplodien odottaessa käynnistymistään. Kaikki se kielii ihmiskoneen toiminnasta, siitä, että vaivattomannäköiseksi tehty vaatii todellisuudessa suunnattomasti vaivaa ja kehon haastamista, se vihjaa kivunsietoon ja ponnisteluun, valmiuteen viedä itsensä rajalle saakka. Sellainen fyysisyys viehättää minua.
Kolmanneksi huomasin, kuten katsoessani mitä tahansa dynaamista taiteen muotoa, tuntevani voimakasta halua ryhtyä itse luomaan jotakin. Toivoisin osaavani ilmaista itseäni kehollani kuten tanssija, kunpa jokainen oma liikkeeni olisi yhtä funktionaalinen ja ladattu merkityksillä. Kunpa minun kehoni voisi välittää samanlaista voimaa ja herättää yhtä kiihkeitä reaktioita, kunpa ensimmäinen ajatus vartalostani olisi pystyvä ja sitten tasapainoinen ja sitten kaunis.
Se musiikki puolestaan oli hienoa, valtaosiltaan industriaalia kolinaa ja rytmikästä jyskettä, salaa mukavan maaniseksi kiihtyvää ja ylitse jylisevää. Valaistuksesta ymmärrän varmasti vielä tanssiakin vähemmän, mutta vaikutelmani oli musiikkiin - ja yleisesti tanssiin - sopivan riisuttu, tai kenties pelkistetty on oikeampi sana. Teatterisalissa pimeyskin on vaikuttavampaa kuin muualla: silmien tottumista ei tapahdu, mitään ei ala erottua mustuudesta ennen seuraavaa katkaisijan liikettä. Valottomuus on niin ehdoton ja tiheä, ettei ensin edes tiedä, ovatko silmät auki vai sittenkin ehkä epähuomiossa kiinni.
Taide-elämyksen jälkeen jatkoimme kotikulmien Lucky-baariin, jossa tuoppi maksaa 2,50 € ja kaikki muukin on selvemmin tulkittavaa. Näimme, miten ensin tuoppinsa ja pöytänsä tuikun kippoineen kaatanut isovatsainen setä puoliksi kannettiin, puoliksi raahattiin kadulle. Näimme, miten pieni valkoinen puudelinomainen hauva sai tulla sisään baariin ja emäntänsä viereen sohvalle istumaan sievässä skottiruutuisessa sadenutussaan. Baarimikkona sympaattinen australialainen pitkätukka, blokkarina pelokas kalpeanaamainen tyttö. Suunnittelimme suppokepposia, puhuimme ihmisten tärkeysjärjestyksistä ja siitä, miten sanoessaan siirtyvänsä elämässä eteenpäin ne usein tarkoittavat sitä, että haluavat unohtaa entisen elämänsä ja kieltää ihmiset siinä, ja siitä miten surulliseksi sellainen saa.
Ja miten hyvälle sellaisen vastapainoksi tuntuu, kun on ystäviä, joiden seurassa mahtuu olemaan ihan kokonainen.
torstai 18. maaliskuuta 2010
Fuck logic - use magic
Miksi oikeat sanat tulevat liian myöhään, tilanteen jo mentyä? Olisin sanonut, ettei tarvitse, ettei minun vuokseni tarvitse yrittää yhtään enempää kuin on. Olisin voinut olla siinä, pitää kiinni ja estää sinua rapsahtamasta palasiksi, siistillä halkeamalla kahdeksi yhtä suureksi säröytyneeksi kappaleeksi.
Olla lähellä, sanomatta mitään.
Sen sijaan suljin luurin ja kaadoin itselleni ison lasillisen punaviiniä. Istuin ikkunalle polttamaan savukkeen ja tuijottamaan hypnoottisesti kieppuviin lumihiutaleisiin. Tuntuu yhtäaikaa raskaalle ja kevyelle.
Kunpa vain.
Waiting at the station
Waiting for the right moves
Waiting in the basement
Waiting for the right cues
Waiting in a daydream
Waiting in this slipstream
Waiting...
Waiting in the right bars
Waiting in the right shoes
Waiting in a fast car
Waiting in the airports
waiting for my airmails
Waiting in slow motion,
coming through the turnstiles
And if you ever change your mind
you know I'm not hard to find
And if you ever need someone
I'll still be waiting
Waiting with the orphans
Waiting for the bee stings
they tell me that success brings
Waiting in the half-light
Waiting through your whole life
Waiting for the ideal, a low deal, a no-deal
play your stereotype
And if you ever find the time
you know I'm not far behind
And if you ever need someone
I'll still be waiting
- The Devlins: Waiting
Olla lähellä, sanomatta mitään.
Sen sijaan suljin luurin ja kaadoin itselleni ison lasillisen punaviiniä. Istuin ikkunalle polttamaan savukkeen ja tuijottamaan hypnoottisesti kieppuviin lumihiutaleisiin. Tuntuu yhtäaikaa raskaalle ja kevyelle.
Kunpa vain.
Waiting at the station
Waiting for the right moves
Waiting in the basement
Waiting for the right cues
Waiting in a daydream
Waiting in this slipstream
Waiting...
Waiting in the right bars
Waiting in the right shoes
Waiting in a fast car
Waiting in the airports
waiting for my airmails
Waiting in slow motion,
coming through the turnstiles
And if you ever change your mind
you know I'm not hard to find
And if you ever need someone
I'll still be waiting
Waiting with the orphans
Waiting for the bee stings
they tell me that success brings
Waiting in the half-light
Waiting through your whole life
Waiting for the ideal, a low deal, a no-deal
play your stereotype
And if you ever find the time
you know I'm not far behind
And if you ever need someone
I'll still be waiting
- The Devlins: Waiting
tiistai 16. maaliskuuta 2010
I wish my smile was your favorite kind of smile
Kuljen talvisena maanantaina Kaisaniemen puiston halki. Aurinko siroaa lumisten puiden takaa, yhä korkealta, huikaisevan siniseltä taivaalta. Vastaankävelevä mies naurahtaa itsekseen, ajatuksiinsa uponneen näköisenä. Ihmiset näyttävät onnellisilta vastavalossa.
Lumivallien takaa, koulunpihan suunnalta kävelytielle kömpii keski-ikäinen venäläispariskunta. Mies kannustaa vaimoaan kapuamaan aura-auton jättämän reunuksen yli, molemmat hymyilevät. Lomalaisen venyvä aika välittyy heidän jokaisesta liikkeestään.
Kaipaan heidän tilalleen niin että vatsaan sattuu. Haluaisin olla kuin he, vieraassa maassa, joutilaana sen kaikkein tärkeimmän kanssa, kahden, vailla velvoitteita tai tarvetta kiiruhtaa ovesta.
Rakastan tapaa, miten se mutkattomasti juo kanssani samasta vesilasista, kuin mikään ei olisi luontevampaa kuin sovittaa oma suunsa minun huulirasvan tuhrimaan lasinreunaani.
Rakastan tapaa jolla se katsoo, kun luulee etten huomaa: niin, että sen silmistä paistaa maailman kaikki hellyys ja sen oma laavamainen ydin.
Rakastan sen vanhaa slangia, kun se sanoo gosse ja sniidu ja on ihan vakavissaan ja minua alkaa naurattaa.
Rakastan sitä, miten se saa minut tuntemaan itseni pikkuruiseksi, sellaiseksi kainaloon mahtuvaksi, ja että joudun kääntämään kasvoni ylöspäin kun haluan katsoa sitä silmiin.
Rakastan sitä, miten se kurkistaa kulmiensa alta, kun sitä ujostuttaa ja sitä, miten se sanoo l-kirjaimen: ihan vähän pehmeästi, niin vähän, etten ole huomannut sitä ennen.
Rakastan sitä, että se näkee minussa sellaista, jota en itse enää erota.
Pidän siitä niin että kirvelee.
Lumivallien takaa, koulunpihan suunnalta kävelytielle kömpii keski-ikäinen venäläispariskunta. Mies kannustaa vaimoaan kapuamaan aura-auton jättämän reunuksen yli, molemmat hymyilevät. Lomalaisen venyvä aika välittyy heidän jokaisesta liikkeestään.
Kaipaan heidän tilalleen niin että vatsaan sattuu. Haluaisin olla kuin he, vieraassa maassa, joutilaana sen kaikkein tärkeimmän kanssa, kahden, vailla velvoitteita tai tarvetta kiiruhtaa ovesta.
Rakastan tapaa, miten se mutkattomasti juo kanssani samasta vesilasista, kuin mikään ei olisi luontevampaa kuin sovittaa oma suunsa minun huulirasvan tuhrimaan lasinreunaani.
Rakastan tapaa jolla se katsoo, kun luulee etten huomaa: niin, että sen silmistä paistaa maailman kaikki hellyys ja sen oma laavamainen ydin.
Rakastan sen vanhaa slangia, kun se sanoo gosse ja sniidu ja on ihan vakavissaan ja minua alkaa naurattaa.
Rakastan sitä, miten se saa minut tuntemaan itseni pikkuruiseksi, sellaiseksi kainaloon mahtuvaksi, ja että joudun kääntämään kasvoni ylöspäin kun haluan katsoa sitä silmiin.
Rakastan sitä, miten se kurkistaa kulmiensa alta, kun sitä ujostuttaa ja sitä, miten se sanoo l-kirjaimen: ihan vähän pehmeästi, niin vähän, etten ole huomannut sitä ennen.
Rakastan sitä, että se näkee minussa sellaista, jota en itse enää erota.
Pidän siitä niin että kirvelee.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Napsuta sormias tän tahdissa
Kuten määrävälein teen, olen jälleen tänä viikonloppuna lukenut omaa blogihistoriaani. Tein jälleen saman havainnon kuin aiemminkin siitä, että jos ei nyt aivan kaikki niin ainakin merkittävät asiat ovat kirjoittajan persoonassani olleet ennen paremmin. Ei siitä nyt siis sen enempää.
Asia, joka teki minut hieman surulliseksi oli havaintoni siitä, miten blogi mediana ja bloggaus yhteisöllisyytenä on menettänyt merkitystään. Vanhemmissa merkinnöissäni on miltei jokaisessa kommentteja, tärkeiltä ihmisiltä, ystäviltäni, osoituksena siitä, että ne lukivat ja siitä, että jokin tekstissä osui niihin niin, että ne halusivat sanoa oman sanasensa teemasta. Nyt meitä on enää minä ja Nuu, jotka kommentoimme toisillemme ja vaikka sekin on toki hirmuisen kivaa, on jokin väistämättä särkynyt.
On mitä ilmeisimmin maailmanlaajuinen ilmiö, ettei bloggausta enää koeta kiinnostavaksi: ihmiset eivät kirjoita tai lue eivätkä varsinkaan kommentoi. Onkin sangen sopivaa, että itse löysin lajin vasta sen ollessa jo hiipumaisillaan - nyt huhuilen ruotsinlaivan diskon hiiltyneellä lattialla ysäripopin tahtiin että misson bileet, jätkät hei nyt bailataan! kaikkien muiden istuessa tyylikkäissä kalliolaisissa hassustinimetyissä baareissa palestiinalaishuiveineen ja juuri oikeanlaisine musiikkimakuineen.
Oikeastaan tällä hetkellä elämässäni on vain yksi todellinen puheenaihe, vain yksi asia, josta oikeasti jaksan kiinnostua ja jota haluaisin analysoida. Haluaisin kertoa, millaista oli viimeksi kun, mille tuntui kun, mistä puhuttiin kun ja mitä sitten kun. Ja mitä nyt, uusinta. Haluaisin paljastaa hieman turhan yksityisiä asioita, kuvailla vahingossa vähän liian tarkasti, hymyillä utuisesti ja ohimennen punastua, kadota ajatuksiini julkisilla paikoilla niin, että toiset saisivat tilaisuuden kiusoitella ja virnistellä tietäväisesti.
Sen sijaan lähden lounaalle äidin kanssa ja keskustelen yhdentekevien kaukaisten sukulaisten ja tuttavien yhdentekevistä siirroista yhdentekevissä elämissään; sovitan satoja farkkuja ja ostan kolmet; nautin jääkylmää valkoviiniä hyvässä seurassa lasillisen liikaa ja luen kotimatkalla raitiotievaunussa sanomalehden viikkoliitettä ymmärtämättä lukemastani sanaakaan.
Sen sijaan pukeudun uusiin pillifarkkuihin ja nilkkabuutseihin ja lähden ystäville saunomaan; puhun kirjallisuudesta ja elokuvista, musiikista ja ystävistä jotka lisääntyvät; juon vain greippilimua koko illan, syön nachoksia ja lontoonraesuklaata ja kadehdin salaa sitä idylliä, jonka luovat hyvännäköiset, sydämelliset ja älykkäät dinkit asuessaan kantakaupungissa mielettömässä asunnossa ja ollessaan vain yhdessä, onnelliset.
Sen sijaan menen töihin, päivästä toiseen ja viikonloppuisin, fyysisesti paikan päälle mutta ajatuksissani niin paljon kauemmas, edellispäivään ja tulevaisuuteen ja niin pitkälle mutkan taa, ettei sinne voi oikeastaan edes nähdä. Enkä löydä enää takaisin.
Haluisin kertoo miten pahalta välillä tuntuu
mutta sanat, ne jää unholaan
Haluisin kertoo miten paljon rakastan
mutta sanat, ne jää tien taa,
ne jää tien taa
- Samuli Edelmann: Se unelmista
Asia, joka teki minut hieman surulliseksi oli havaintoni siitä, miten blogi mediana ja bloggaus yhteisöllisyytenä on menettänyt merkitystään. Vanhemmissa merkinnöissäni on miltei jokaisessa kommentteja, tärkeiltä ihmisiltä, ystäviltäni, osoituksena siitä, että ne lukivat ja siitä, että jokin tekstissä osui niihin niin, että ne halusivat sanoa oman sanasensa teemasta. Nyt meitä on enää minä ja Nuu, jotka kommentoimme toisillemme ja vaikka sekin on toki hirmuisen kivaa, on jokin väistämättä särkynyt.
On mitä ilmeisimmin maailmanlaajuinen ilmiö, ettei bloggausta enää koeta kiinnostavaksi: ihmiset eivät kirjoita tai lue eivätkä varsinkaan kommentoi. Onkin sangen sopivaa, että itse löysin lajin vasta sen ollessa jo hiipumaisillaan - nyt huhuilen ruotsinlaivan diskon hiiltyneellä lattialla ysäripopin tahtiin että misson bileet, jätkät hei nyt bailataan! kaikkien muiden istuessa tyylikkäissä kalliolaisissa hassustinimetyissä baareissa palestiinalaishuiveineen ja juuri oikeanlaisine musiikkimakuineen.
Oikeastaan tällä hetkellä elämässäni on vain yksi todellinen puheenaihe, vain yksi asia, josta oikeasti jaksan kiinnostua ja jota haluaisin analysoida. Haluaisin kertoa, millaista oli viimeksi kun, mille tuntui kun, mistä puhuttiin kun ja mitä sitten kun. Ja mitä nyt, uusinta. Haluaisin paljastaa hieman turhan yksityisiä asioita, kuvailla vahingossa vähän liian tarkasti, hymyillä utuisesti ja ohimennen punastua, kadota ajatuksiini julkisilla paikoilla niin, että toiset saisivat tilaisuuden kiusoitella ja virnistellä tietäväisesti.
Sen sijaan lähden lounaalle äidin kanssa ja keskustelen yhdentekevien kaukaisten sukulaisten ja tuttavien yhdentekevistä siirroista yhdentekevissä elämissään; sovitan satoja farkkuja ja ostan kolmet; nautin jääkylmää valkoviiniä hyvässä seurassa lasillisen liikaa ja luen kotimatkalla raitiotievaunussa sanomalehden viikkoliitettä ymmärtämättä lukemastani sanaakaan.
Sen sijaan pukeudun uusiin pillifarkkuihin ja nilkkabuutseihin ja lähden ystäville saunomaan; puhun kirjallisuudesta ja elokuvista, musiikista ja ystävistä jotka lisääntyvät; juon vain greippilimua koko illan, syön nachoksia ja lontoonraesuklaata ja kadehdin salaa sitä idylliä, jonka luovat hyvännäköiset, sydämelliset ja älykkäät dinkit asuessaan kantakaupungissa mielettömässä asunnossa ja ollessaan vain yhdessä, onnelliset.
Sen sijaan menen töihin, päivästä toiseen ja viikonloppuisin, fyysisesti paikan päälle mutta ajatuksissani niin paljon kauemmas, edellispäivään ja tulevaisuuteen ja niin pitkälle mutkan taa, ettei sinne voi oikeastaan edes nähdä. Enkä löydä enää takaisin.
Haluisin kertoo miten pahalta välillä tuntuu
mutta sanat, ne jää unholaan
Haluisin kertoo miten paljon rakastan
mutta sanat, ne jää tien taa,
ne jää tien taa
- Samuli Edelmann: Se unelmista
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
