Perjantai alkoi töiden piikkiin ja työajalla suoritetulla Ikea-shoppailulla ja päättyi kaljanjuomiseen ja verotuskeskusteluihin tuntemattomien basistien kanssa miehenhajuisessa yksiössä Eerikinkadulla.
Lauantaina vietin aikaa salakavalasti vanhenneen äitini ja tämän hieman moukkamaisen miehen kanssa. Myöhemmin illalla muistelin menneitä Erään kanssa ja tykkäsin vatsanpohjasta saakka. Haaveilun lomassa katsoin Narnian kakkososaa dvd:ltä, mutten saanut siihen koherenssia, koska mieleni askarteli aivan muiden aiheiden parissa.
Tänään kävin Lohjalla katsomassa Kummitytön flamenconäytöstä. Hienosti näyttivät Pienet Palomiestontut (miten se ironian sanakirjamäärittely menikään taas?) hommansa klaaraavan. Seurailin sivusta erilaisten perheiden ja kokoonpanojen dynamiikkaa: tottuneesti tyttäriään harteilleen nostelevia isiä ja pikkuisia poikiaan hupuista jarruttelevia äitejä. Ja tunsin olevani lohduttoman ulkopuolinen.
Aloin pohtia, voiko todella olla kiintynyt ihmiseen, jonka varpaita ei ole koskaan nähnyt kunnolla. Josta ei tiedä, kutiaako se vai ei ja jos, niin mistä.
Josta ei tiedä, saako sitä koskaan oikeasti omakseen.
Josta tykkää niin paljon, että on vähällä joutua järjiltään.
Tämä lähti nyt aivan eri raiteille kuin olin suunnitellut, enkä saa tätä enää palaamaan alkuperäiseen skissiin. Mainitsenpa vielä, että kävin myös Dahlian ja miehensä DeeJii Edamin seurassa näkemässä Coenin veljesten uusimman, Burn After Readingin. Koska olen jälleen keskittymiskyvytön ja jotenkin hauras, tyydyn kommentoimaan että jotain äärimmäisen valloittavaa on siinä, miten kauniit miehet panevat itseään edukkaalla. Hauskat miehet ovat heikkouteni, ja jos ne vielä näyttävät hyvälle, olen aseeton.
Aion mennä pian nukkumaan ja toivon, etten herää omituiseen alakuloon kuten tänä aamuna. Tästä viikosta on määrä tulla mukava, ja niin siitä kaiken järjen mukaan tuleekin. Näin minä kerron itselleni, koska juuri nyt tuntuu, etten jaksa muunlaista.
sunnuntai 30. marraskuuta 2008
torstai 27. marraskuuta 2008
Paskasta ei saa Pastirolia
Tulinpa tänään tarttuneeksi erään yhteistyökumppanin lähettämään rusketusvoidekatalogiin. Hämmennyin perin juurin, koska kyseisen mäskifirman ote mainontaan on niin kumartelemattoman anarkistinen ja häikäilemättömän teini-ikäinen; itse en myöskään ole selvästikään onnettomuudekseni ymmärtänyt rusketuksen olevan ihmisen elämässä menestymisen kulmakivi.
Tuotteiden nimet itsessään vihjaavat, että tässä nyt ollaan niinkö super-sexikkäitä ja päätähuimaavan ruskettuneita ja oikeasti Too Cute for our own good: Sex Kitten, Mind Eraser ja sikurina pohjalla Tap That!.
Entäpä ne mainoslauseet. Moisia luovuuden multihuipentumia ja ei edes anglismeja vaan... menen sanattomaksi tämän edessä kuten seuraavasta huomaatte, puppismeja, jotka eivät pohjaudu mihinkään luonnolliseen kieleen vaan 100 % puppuun you know, ei vain näe missään muualla. Kas tähän tapaan:
Nämä olivat oikeasti painettuina siihen houkuttelevan kiiltävään, paksulehtiseen ja vetävästi grafikoituun mainoslehtiseen. Joku on oikeasti ne siihen suunnitellut, joku toinen oikeasti hyväksynyt ja joku vielä oikeasti suostunut painamaan.
Tekisi hurjasti mieli nokkeloida ja sanoa jotain sellaista kuin että jos ihmisestä mieleenpainuvinta ja kaivattavinta on oikeasti tämän rusketus, itse en mittaisi menestystä kovinkaan korkeaksi, tai etten osaa kuvitellakaan, millainen voikaan olla tuote joka on ihan ylösalaisin, tai että minkälainen on ennen näkemätön super-tumma rusketus ja miksi sitä on syytä tavoitella, tai että mitä hittoa sisäisestä kauneudesta, kunhan vain näyttää upealle. En vain enää jaksa. Väsyin liikaa nauraessani.
Tuotteiden nimet itsessään vihjaavat, että tässä nyt ollaan niinkö super-sexikkäitä ja päätähuimaavan ruskettuneita ja oikeasti Too Cute for our own good: Sex Kitten, Mind Eraser ja sikurina pohjalla Tap That!.
Entäpä ne mainoslauseet. Moisia luovuuden multihuipentumia ja ei edes anglismeja vaan... menen sanattomaksi tämän edessä kuten seuraavasta huomaatte, puppismeja, jotka eivät pohjaudu mihinkään luonnolliseen kieleen vaan 100 % puppuun you know, ei vain näe missään muualla. Kas tähän tapaan:
"On mukava omata ikään kuin valtaa, kun ihmiset kaipaavat sinua ja hohtavan
syvänruskean ihon ansiosta tiedät varmasti, että sinua kaivataan!"
"Syvän tumma rusketus antaa sinulle itseluottamusta ja näyttää sinulle, että pystyt mihin tahansa."
"Hetkisen ravistus ja kauneus säteilee käyttäjän ylle. Tämä uusi ihovoide
on ihan ylösalaisin ja vie sinultakin jalat alta."
"Ilman suurempaa apua teiltä päin olemme onnistuneet luomaan uskomattoman
fantastisen rusketusformulan! Älä ole TYPERÄ vaan käytä tätä voidetta, niin saat
ennen näkemättömän super-tumman rusketuksen."Ja lopuksi ehdoton suosikkini:
"Päiväsi alkaessa ei ole tärkeää, miltä sinusta tuntuu vaan miltä sinä näytät! -
- Et ehkä aamulla enää ihan muista, mitä edellisenä iltana teit, mutta sen
tiedät, että näytit ainakin upealta!"
Nämä olivat oikeasti painettuina siihen houkuttelevan kiiltävään, paksulehtiseen ja vetävästi grafikoituun mainoslehtiseen. Joku on oikeasti ne siihen suunnitellut, joku toinen oikeasti hyväksynyt ja joku vielä oikeasti suostunut painamaan.
Tekisi hurjasti mieli nokkeloida ja sanoa jotain sellaista kuin että jos ihmisestä mieleenpainuvinta ja kaivattavinta on oikeasti tämän rusketus, itse en mittaisi menestystä kovinkaan korkeaksi, tai etten osaa kuvitellakaan, millainen voikaan olla tuote joka on ihan ylösalaisin, tai että minkälainen on ennen näkemätön super-tumma rusketus ja miksi sitä on syytä tavoitella, tai että mitä hittoa sisäisestä kauneudesta, kunhan vain näyttää upealle. En vain enää jaksa. Väsyin liikaa nauraessani.
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Mistä näitä temmejä oikein tulee?
Nyt ollaan kuulkaa jännän äärellä! Tukehtuuko Minkki viimein vitutukseensa? Räjähtääkö se atomeiksi silkasta pahasta mielestä? Leimahtaako edes spontaanisti liekkeihin?
Tämä päivä on ollut niin uskomattoman mätä miltei jokaista pientä arkista yksityiskohtaansa myöden, ettei vittu kannata huomauttaa minulle vittu kiroilun määrästä. Minähän vittu kiroilen kun vittu kiroiluttaa. Niin saatana. Perkele. Persehuora runkkarihomo. Kokoomuslainen.
Kuin kaiken kruununa kompastun kotikynnyksellä - aivan oikein! - opintolainan lyhennyslappuihin, jotka ystävällinen kusti on luukustani luikauttanut.
Jos on huono ihminen ja elää epäsuunnitelmallisesti, kuten allekirjoittanut näätäeläin, yllättävät moiset jälkijättöiset opintovuosien ns. pikavipit perinpohjaisesti joka ikinen kerta. Joka ikinen kerta ne onnistuvat sotkemaan vähintään pikkuisen näädänpään muutamaksi päiväksi, sopivasti ajoitetun sairasloman sattuessa samaan saumaan myöskin yhden kappaleen yhden minkin talouksiakin. Kun elää niin saatanan huonosti tätä elämää.
Näin tänään. Huomenna saatan juosta huvikseni kolmosen ratikan alle tai kukaties huumeneulaan Hesarilla.
Tämä päivä on ollut niin uskomattoman mätä miltei jokaista pientä arkista yksityiskohtaansa myöden, ettei vittu kannata huomauttaa minulle vittu kiroilun määrästä. Minähän vittu kiroilen kun vittu kiroiluttaa. Niin saatana. Perkele. Persehuora runkkarihomo. Kokoomuslainen.
Kuin kaiken kruununa kompastun kotikynnyksellä - aivan oikein! - opintolainan lyhennyslappuihin, jotka ystävällinen kusti on luukustani luikauttanut.
Jos on huono ihminen ja elää epäsuunnitelmallisesti, kuten allekirjoittanut näätäeläin, yllättävät moiset jälkijättöiset opintovuosien ns. pikavipit perinpohjaisesti joka ikinen kerta. Joka ikinen kerta ne onnistuvat sotkemaan vähintään pikkuisen näädänpään muutamaksi päiväksi, sopivasti ajoitetun sairasloman sattuessa samaan saumaan myöskin yhden kappaleen yhden minkin talouksiakin. Kun elää niin saatanan huonosti tätä elämää.
Näin tänään. Huomenna saatan juosta huvikseni kolmosen ratikan alle tai kukaties huumeneulaan Hesarilla.
maanantai 24. marraskuuta 2008
Nykäisen nykäsen
Entä jos en koskaan enää pysty ajattelemaan kokonaista ajatusta loppuun saakka? Jos en kykene muodostamaan omaa mielipidettä ja perustelemaan sitä? Jos en osaa pukea sitä sanoiksi ja esittää? Jos vain lakkaan tajuamasta mitään?
Ensimmäiset kymmenen minuuttia Kaupunginteatterin HDC:n Softandhardista jännitin. Sitten niitä alkoi tulla. Ajatuksia.
Ajatus nro 1:
Kuinka hämmentävän eri tavoin kaksi eri tanssijaa periaatteessa täsmälleen samana kertautuvan liikesarjan voikaan tehdä: toinen klassisen näköisesti, pehmein linjoin ja viimeistellyin ojennuksin, toinen terävästi, raa'asti ja kulmikkain jäsenin. Ja kuinka erilaisen merkityksen liikkeet eri tavoin tehtynä tuntuvatkaan saavan. (Tunnenpa suurta kiusausta käyttää termiä liikekieli, mutta kosken ole aivan varma sen todellisesta merkityksestä, en tohdi.)
Ajatus nro 2:
Uskon olevani oikeasti ines skenes vasta siinä vaiheessa, kun rohkenen suorin selin tunnustaa, etten pidä jostain biisistä yhtään. Tällä erää vaikken rehdisti pitäisikään, en uskalla sitä sanoa. Voihan olla - ja mitä luultavimmin onkin - että minä en vain tajua.
Ajatus nro 3:
Kyseisessä biisissä tanssijat muistuttivat väliin lintuja, väliin vauhkosti nelistäviä poneja. Toisinaan ne näyttivät olevan lapsia julmassa pihakisailussa, toisinaan taas seuratason yleisurheilijoita tai budolajien edustajia treeneissä. Kerran ne olivat aivan selvästi kiimaisia kehitysvammaisia.
Ajatus nro 4:
En tiedä, onko kyse nykytanssitrendistä vaiko vain omaan silmääni osuvasta seikasta. Tuntuu, että näkemieni nykästen koreografit ovat kovin ihastuneita käyttämään sellaisia spastisia kouristuksia tehokeinoina, sellaisia vaivautuneen olon aiheuttavia, koko kehon jouseksi jännittäviä ja pakonomaisia nykiviä räpsähdyksiä. Ei näytä sille että tuntuisi hyvälle.
Ajatus nro 5:
Entä jos tanssin ei olekaan tarkoitus aueta sille kielelle, jonka me osaamme? Entä jos ei olekaan kyse loogisten, kronologisten ja juonellisten tarinoiden kerronnasta, vaan esimerkiksi mielikuvien ja tunnelmien välittämisestä? Että sitä tarkoitettaisikin sillä, mitä se eräskin tanssija kerran haastattelussa sanoi: etteihän kaurapuuroakaan tarvitse ymmärtää, riittää että sitä syö.
Ajatus nro 6:
Valtteri on enää enintään puolikuuma kasvatettuaan nolon ylätuuhostukan, tiedättehän sellaisen klassista musiikkia opiskelevan runopojan kuohkean frisyyrin. Aja se pois, poika!
Iso ja nöyrin kiitos maankiertäjistä kivoimmalle, joka minulle tämän taidepläjäyksen tarjosi. Ajatukset nro 1-6 olivat kuin olivatkin jäljittelemättä omiani.
Ulkona on valtavan levollinen sää. Maisema näyttää pyrypallolle, jonka kärsimätön lapsi on ensin kipannut rajusti katolleen ja jättänyt sitten pöydänkulmalle siihen pitkästyttyään. Kadut ovat täysin kaiuttomat ja kaikki muodot kulmansa menettäneet. Ihmisilläkään tuskin on raajoja, vain topattuja pullahduksia ja teddyn peittämää kumpuilua. Eteneminen on vaivalloista mutta lystikästä, ja joutuessaan hankeen tallatulla kapealla ketunpolulla toista ihmistä ohittaessa hetkellisesti tämän reviirille, ei kummankaan tee mieli kuin hymyillä ymmärtävästi.
Talvi toimii tällaisena. Kunpa se kestäisi, edes muutaman päivän vielä.
Ensimmäiset kymmenen minuuttia Kaupunginteatterin HDC:n Softandhardista jännitin. Sitten niitä alkoi tulla. Ajatuksia.
Ajatus nro 1:
Kuinka hämmentävän eri tavoin kaksi eri tanssijaa periaatteessa täsmälleen samana kertautuvan liikesarjan voikaan tehdä: toinen klassisen näköisesti, pehmein linjoin ja viimeistellyin ojennuksin, toinen terävästi, raa'asti ja kulmikkain jäsenin. Ja kuinka erilaisen merkityksen liikkeet eri tavoin tehtynä tuntuvatkaan saavan. (Tunnenpa suurta kiusausta käyttää termiä liikekieli, mutta kosken ole aivan varma sen todellisesta merkityksestä, en tohdi.)
Ajatus nro 2:
Uskon olevani oikeasti ines skenes vasta siinä vaiheessa, kun rohkenen suorin selin tunnustaa, etten pidä jostain biisistä yhtään. Tällä erää vaikken rehdisti pitäisikään, en uskalla sitä sanoa. Voihan olla - ja mitä luultavimmin onkin - että minä en vain tajua.
Ajatus nro 3:
Kyseisessä biisissä tanssijat muistuttivat väliin lintuja, väliin vauhkosti nelistäviä poneja. Toisinaan ne näyttivät olevan lapsia julmassa pihakisailussa, toisinaan taas seuratason yleisurheilijoita tai budolajien edustajia treeneissä. Kerran ne olivat aivan selvästi kiimaisia kehitysvammaisia.
Ajatus nro 4:
En tiedä, onko kyse nykytanssitrendistä vaiko vain omaan silmääni osuvasta seikasta. Tuntuu, että näkemieni nykästen koreografit ovat kovin ihastuneita käyttämään sellaisia spastisia kouristuksia tehokeinoina, sellaisia vaivautuneen olon aiheuttavia, koko kehon jouseksi jännittäviä ja pakonomaisia nykiviä räpsähdyksiä. Ei näytä sille että tuntuisi hyvälle.
Ajatus nro 5:
Entä jos tanssin ei olekaan tarkoitus aueta sille kielelle, jonka me osaamme? Entä jos ei olekaan kyse loogisten, kronologisten ja juonellisten tarinoiden kerronnasta, vaan esimerkiksi mielikuvien ja tunnelmien välittämisestä? Että sitä tarkoitettaisikin sillä, mitä se eräskin tanssija kerran haastattelussa sanoi: etteihän kaurapuuroakaan tarvitse ymmärtää, riittää että sitä syö.
Ajatus nro 6:
Valtteri on enää enintään puolikuuma kasvatettuaan nolon ylätuuhostukan, tiedättehän sellaisen klassista musiikkia opiskelevan runopojan kuohkean frisyyrin. Aja se pois, poika!
Iso ja nöyrin kiitos maankiertäjistä kivoimmalle, joka minulle tämän taidepläjäyksen tarjosi. Ajatukset nro 1-6 olivat kuin olivatkin jäljittelemättä omiani.
Ulkona on valtavan levollinen sää. Maisema näyttää pyrypallolle, jonka kärsimätön lapsi on ensin kipannut rajusti katolleen ja jättänyt sitten pöydänkulmalle siihen pitkästyttyään. Kadut ovat täysin kaiuttomat ja kaikki muodot kulmansa menettäneet. Ihmisilläkään tuskin on raajoja, vain topattuja pullahduksia ja teddyn peittämää kumpuilua. Eteneminen on vaivalloista mutta lystikästä, ja joutuessaan hankeen tallatulla kapealla ketunpolulla toista ihmistä ohittaessa hetkellisesti tämän reviirille, ei kummankaan tee mieli kuin hymyillä ymmärtävästi.
Talvi toimii tällaisena. Kunpa se kestäisi, edes muutaman päivän vielä.
Perfect little punching bag
On tunnettu tosiasia, että jokaikisellä palveluntarjoajayrityksellä on periaatteensa sekä tarjoamansa että asiakaspalvelun suhteen: mistä ei lipsuta, paljonko joustetaan, annetaanko esim. alennusta, kuinka tiukat ovat aikataulut ja-niin-edelleen.
On myöskin tunnettu tosiasia, että asiakaspalvelutyötä tekevät ihmiset joutuvat aika ajoin pahan mielen purkausten kohteeksi. Tiukasti ottaen asiakkailla ilmeisesti pitäisi olla siihen oikeus, sillä he tulevat hakemaan haluamaansa palvelua, ja jos se heiltä syystä tai muusta evätään, heidän ei tarvitse nähdä koko kuvaa tai piitata yksityiskohdista tai syistä ja seurauksista tai ylipäänsä kenestäkään muusta yhtään.
Toisaalta kuitenkin. Jos he ryhtyvät asiakassuhteeseen, he myöskin sanattomasti - tai jopa sanallisesti - suostuvat palveluntarjoajan ehtoihin, nöyrtyvät sääntöihin ja pelaavat niiden mukaan. Periaatteessa.
Välillä edellämainitut mielenosoitukset ja niitä ryydittävät perustelut panevat kuitenkin asiakaspalveluhenkilön hämmennyksen valtaan. Tänä aamuna pohdin muun muassa seuraavien usein kuultujen inttojen logiikkaa:
"Minä olen ollut teillä asiakkaana jo kymmenen vuotta!"
Mitä. Sitten. Mitä sun mielestä siitä? Ajat muuttuvat, eskoseni, koeta pysyä mukana.
".. ja aina aiemminkin on onnistunut! / ikinä ennenkään ei ole tarvinnut!"
Onnea sinulle siitä, että olet tähän saakka onnistunut asioimaan jonkun epärehdin petkulin kanssa, jolle firman yhtenäinen linja on yhdentekevä. Olet saanut siis aina ennenkin alennusta: hyvä sulle, sillä nyt ei heru, kuten ei normaalisti pitäisi muutenkaan. Sinun ei siis koskaan ennenkään ole tarvinnut näyttää alennukseen oikeuttavaa korttiasi saadaksesi sinulle kuuluvan alennuksen: nyt tarvitsee. Opettele elämään sen asian kanssa, äläkä viitsi iso ihminen tulla tänne tinkimään ja ruinaamaan.
"Tarkistas vähän tota asennettas!"
Minä en lähtökohtaisesti puutu toisten ihmisten työhön; ainakaan en tule heidän työpaikalleen neuvomaan heitä siinä. Kaikkein vähiten siedän aiheetonta julkista nöyryyttämistä ja aikuisten ihmisten kasvattamista. Tämän suustasi päästettyäsi voit siis olla varma, että tarkistankin - enkä suinkaan sinulle edulliseen suuntaan.
"Mä en tule tänne enää koskaan!"
Moikku, ei tuu ikävä. Oikeasti. Kuvittelevatko ihmiset, että niiden (usein vieläpä täysin katteettomaksi jäävä) uhkailu säikäyttää minut vetämään äsken esittämäni koko firman periaatteet takaisin, kääntämään kelkkani ja matelemaan niiden jalkoihin anteeksi pyydellen? Sillä siinä tapauksessa herätys tulee olemaan brutaali.
Huvittavimpia ovat luonnollisesti ne, jotka marssivat tiskille ilmoittamaan sydänjuuriaan myöden loukattuna, että "Minä sen sinunkin palkkasi maksan!" - ja luikahtavat sitten tiehensä. Niistä varmasti tuntuu, että ne ovat saaneet viimeisen sanan, ja ovat tyydyttyneitä osoitettuaan näin asiakaspalvelijalle tämän paikan.
Jos ihmiset haluaisivat aidosti keskustella asioista; siitä, miksi toimitaan niin kuin toimitaan, mihin säännöt ja systeemit perustuvat; jos ne suostuisivat sen verran vetämään päätään ulos omasta aunuksestaan että näkisivät, etteivät kaikki rajoitukset ole olemassa vain niiden henkilökohtaiseksi kiusaksi; jos niitä oikeasti kiinnostaisi, minä olisin erittäin valmis jutustelemaan asioista aikuisten tavoin, ääntä korottamatta ja asialinjalla pysyen.
Mutta eiväthän ne sitä halua. Ne haluavat purkaa pahaa mieltään viattomaan sivulliseen, ne haluavat ja niillä on siihen oikeus koska ne ovat asiakkaita ja ne maksavat tästäkin lystistä ja oikeastaan nehän maksavat minunkin palkkani.
On myöskin tunnettu tosiasia, että asiakaspalvelutyötä tekevät ihmiset joutuvat aika ajoin pahan mielen purkausten kohteeksi. Tiukasti ottaen asiakkailla ilmeisesti pitäisi olla siihen oikeus, sillä he tulevat hakemaan haluamaansa palvelua, ja jos se heiltä syystä tai muusta evätään, heidän ei tarvitse nähdä koko kuvaa tai piitata yksityiskohdista tai syistä ja seurauksista tai ylipäänsä kenestäkään muusta yhtään.
Toisaalta kuitenkin. Jos he ryhtyvät asiakassuhteeseen, he myöskin sanattomasti - tai jopa sanallisesti - suostuvat palveluntarjoajan ehtoihin, nöyrtyvät sääntöihin ja pelaavat niiden mukaan. Periaatteessa.
Välillä edellämainitut mielenosoitukset ja niitä ryydittävät perustelut panevat kuitenkin asiakaspalveluhenkilön hämmennyksen valtaan. Tänä aamuna pohdin muun muassa seuraavien usein kuultujen inttojen logiikkaa:
"Minä olen ollut teillä asiakkaana jo kymmenen vuotta!"
Mitä. Sitten. Mitä sun mielestä siitä? Ajat muuttuvat, eskoseni, koeta pysyä mukana.
".. ja aina aiemminkin on onnistunut! / ikinä ennenkään ei ole tarvinnut!"
Onnea sinulle siitä, että olet tähän saakka onnistunut asioimaan jonkun epärehdin petkulin kanssa, jolle firman yhtenäinen linja on yhdentekevä. Olet saanut siis aina ennenkin alennusta: hyvä sulle, sillä nyt ei heru, kuten ei normaalisti pitäisi muutenkaan. Sinun ei siis koskaan ennenkään ole tarvinnut näyttää alennukseen oikeuttavaa korttiasi saadaksesi sinulle kuuluvan alennuksen: nyt tarvitsee. Opettele elämään sen asian kanssa, äläkä viitsi iso ihminen tulla tänne tinkimään ja ruinaamaan.
"Tarkistas vähän tota asennettas!"
Minä en lähtökohtaisesti puutu toisten ihmisten työhön; ainakaan en tule heidän työpaikalleen neuvomaan heitä siinä. Kaikkein vähiten siedän aiheetonta julkista nöyryyttämistä ja aikuisten ihmisten kasvattamista. Tämän suustasi päästettyäsi voit siis olla varma, että tarkistankin - enkä suinkaan sinulle edulliseen suuntaan.
"Mä en tule tänne enää koskaan!"
Moikku, ei tuu ikävä. Oikeasti. Kuvittelevatko ihmiset, että niiden (usein vieläpä täysin katteettomaksi jäävä) uhkailu säikäyttää minut vetämään äsken esittämäni koko firman periaatteet takaisin, kääntämään kelkkani ja matelemaan niiden jalkoihin anteeksi pyydellen? Sillä siinä tapauksessa herätys tulee olemaan brutaali.
Huvittavimpia ovat luonnollisesti ne, jotka marssivat tiskille ilmoittamaan sydänjuuriaan myöden loukattuna, että "Minä sen sinunkin palkkasi maksan!" - ja luikahtavat sitten tiehensä. Niistä varmasti tuntuu, että ne ovat saaneet viimeisen sanan, ja ovat tyydyttyneitä osoitettuaan näin asiakaspalvelijalle tämän paikan.
Jos ihmiset haluaisivat aidosti keskustella asioista; siitä, miksi toimitaan niin kuin toimitaan, mihin säännöt ja systeemit perustuvat; jos ne suostuisivat sen verran vetämään päätään ulos omasta aunuksestaan että näkisivät, etteivät kaikki rajoitukset ole olemassa vain niiden henkilökohtaiseksi kiusaksi; jos niitä oikeasti kiinnostaisi, minä olisin erittäin valmis jutustelemaan asioista aikuisten tavoin, ääntä korottamatta ja asialinjalla pysyen.
Mutta eiväthän ne sitä halua. Ne haluavat purkaa pahaa mieltään viattomaan sivulliseen, ne haluavat ja niillä on siihen oikeus koska ne ovat asiakkaita ja ne maksavat tästäkin lystistä ja oikeastaan nehän maksavat minunkin palkkani.
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Perhosia tuulilasissa ja Porvan Risto
Viikonlopun opetus: älä koskaan lykkää huomiseen sitä, minkä voit lunastaa itsellesi jo tänään.
Menin tänään keskustaan hakemaan omakseni sitä jumalaista pikku langettajaa ja sille kenkäystäviä. Nutusta kokoani oli jäljellä kaksi kappaletta, joista toisesta repsottivat paljetit jonkun tunkeuduttua siihen selvästikin vähintään puoliväkisin. Toinen puolestaan oli normaaliakin tuhmempi, sillä siitä puuttui se alusmekko kokonaan tehden koko koltusta siis mallin see-through. Kenkiä oli vain ala-asteikäisten tepsuttimille sopivissa kokoluokissa.
Joudun siis tekemään uuden matkan villiin itään heti huomenna voidakseni hakea uudet adoptiolapseni kotiin turvaan sieltä.
Kävimme samalla reissulla myöskin tarkistamassa erään elävän kuvan, Tulikärpäsiä puutarhassa oli nimensä. Pettymys sinänsä, joskin sai minut jälleen kerran iloitsemaan siitä, etten ole poika. Olisi hirveän raskasta, kun pitäisi olla traumaattinen ja kompleksinen isäsuhde. Toisin kuin esims nyt.
Tyhmää, että joidenkuiden pitää tehdä töitä sunnuntaisin, sen sijaan että ne voisivat esims olla täällä minun kanssa. Tekisi mieleni vähän murjottaa, mutta taidan tyytyä ottamaan toisen kupillisen kuumaa kaakaota.
Menin tänään keskustaan hakemaan omakseni sitä jumalaista pikku langettajaa ja sille kenkäystäviä. Nutusta kokoani oli jäljellä kaksi kappaletta, joista toisesta repsottivat paljetit jonkun tunkeuduttua siihen selvästikin vähintään puoliväkisin. Toinen puolestaan oli normaaliakin tuhmempi, sillä siitä puuttui se alusmekko kokonaan tehden koko koltusta siis mallin see-through. Kenkiä oli vain ala-asteikäisten tepsuttimille sopivissa kokoluokissa.
Joudun siis tekemään uuden matkan villiin itään heti huomenna voidakseni hakea uudet adoptiolapseni kotiin turvaan sieltä.
Kävimme samalla reissulla myöskin tarkistamassa erään elävän kuvan, Tulikärpäsiä puutarhassa oli nimensä. Pettymys sinänsä, joskin sai minut jälleen kerran iloitsemaan siitä, etten ole poika. Olisi hirveän raskasta, kun pitäisi olla traumaattinen ja kompleksinen isäsuhde. Toisin kuin esims nyt.
Tyhmää, että joidenkuiden pitää tehdä töitä sunnuntaisin, sen sijaan että ne voisivat esims olla täällä minun kanssa. Tekisi mieleni vähän murjottaa, mutta taidan tyytyä ottamaan toisen kupillisen kuumaa kaakaota.
Harakka haluaa lisää!
Minä en ole muodikas. En ole kiinnostunut muodista. En viihdy vaatekaupoissa, vihaan sovittelua, en osaa asustaa enkä toden totta ole mikään visionääri pukeutumisen suhteen.
Toisinaan kuitenkin menen hieman hulluksi jouduttuani puolipakolla vaatekauppaan. Saatan innostua sokeasti ostelemaan kimaltelevia, metallinhohtoisia, glitteröityjä, niitein koristeltuja tai sarjakuva-aiheisia vaatteita. Useilla sadoilla euroilla. Silmät vauhkosti päässä pyörien ja kädet hikisenä täristen selaan rekkejä: "Otan tämän! Ja tämän! Tämänkin! Missä näitä on lisää?!"
Morkkishan moisesta hysteriasta tulee. Niinpä eilen, saatuani juksattua Fridan kanssani Idän Ihmekeskukseen, koetin toisenlaista lähestymistapaa. Hyvä on, ensimmäisestä sisäänastumastani kaupasta jouduin ostamaan todella kornin, mustan metalliniititetyn vinyylikäsilaukun. Mutta ei se maksanut kuin kympin. Kuljeskelin liikkeissä, hypistelin vaatteita, tsekkailin ja mallailin - mutten ostanut mitään. Vielä. Harjoitin harkintaa ja nautinnon lykkäämistä.
Frida nimittäin bongasi minulle täydellisen syntymäpäiväjuhlanutun, minkä vuoksi minun tosin täytyy muuttaa bileeni teemajuhliksi. Ensi kertaa elämässäni minun todella tekisi mieleni kaivaa nutun kuva verkosta ja linkata se tähän; en kuitenkaan viitsi alkaa moiseen, joten kuvailen sitä hieman (olen aika rakastunut).
Se on periaatteessa musta, kauttaaltaan mustin paljetein koristeltu ja niin lyhyt, että se yltää hädin tuskin peittämään hyvinmuodostuneen peräpeilini.
Se on häikäisevä, sanan sanakirjamerkityksessä.
Se on rivo, uskomattoman tuhma.
Se ei edes ollut kallis, ja löysin sille seuraavasta liikkeestä täydelliset kengätkin. En vain vielä ostanut kumpaakaan artikkelia, sillä.
Minulla ei ole vyötäröä, eivätkä tuonkaltaiset koltut lainkaan imartele sulojani. Lainaan tässä Nuuta, joka pani asian myös minun ruumiinrakenteeni osalta kerrassaan inhorealistisen osuvasti:
Toisaalta. Legendaarinen salsamekko kuuluu samaan kaliiperiin, ja on ollut jo vuosia menestyksekkäässä aktiivikäytössä.
Lisäksi olen jo alkanut punoa katalaa juonta optisen harhautuksen luomiseksi: jos laitan WonderBrat ja seison vain sivuttain kaikkia kohti, vyötärön puuttumista tuskin huomaa. Lisäksi jos paljasta säärtä on näkyvissä kilometri ja mekon helma killottaa mielikuvitusta villitsevän ylhäällä, ehkä kukaan ei muista katsoa kriittisellä silmällä ällistyttyään röyhkeydestäni.
Se teema on Chicago-musikaali, ja minä olen Velma Kelly. Luonnollisesti.
Pop
Six
Squish
Uh uh
Cicero
Lipschitz!
He had it coming,
he had it coming...
Toisinaan kuitenkin menen hieman hulluksi jouduttuani puolipakolla vaatekauppaan. Saatan innostua sokeasti ostelemaan kimaltelevia, metallinhohtoisia, glitteröityjä, niitein koristeltuja tai sarjakuva-aiheisia vaatteita. Useilla sadoilla euroilla. Silmät vauhkosti päässä pyörien ja kädet hikisenä täristen selaan rekkejä: "Otan tämän! Ja tämän! Tämänkin! Missä näitä on lisää?!"
Morkkishan moisesta hysteriasta tulee. Niinpä eilen, saatuani juksattua Fridan kanssani Idän Ihmekeskukseen, koetin toisenlaista lähestymistapaa. Hyvä on, ensimmäisestä sisäänastumastani kaupasta jouduin ostamaan todella kornin, mustan metalliniititetyn vinyylikäsilaukun. Mutta ei se maksanut kuin kympin. Kuljeskelin liikkeissä, hypistelin vaatteita, tsekkailin ja mallailin - mutten ostanut mitään. Vielä. Harjoitin harkintaa ja nautinnon lykkäämistä.
Frida nimittäin bongasi minulle täydellisen syntymäpäiväjuhlanutun, minkä vuoksi minun tosin täytyy muuttaa bileeni teemajuhliksi. Ensi kertaa elämässäni minun todella tekisi mieleni kaivaa nutun kuva verkosta ja linkata se tähän; en kuitenkaan viitsi alkaa moiseen, joten kuvailen sitä hieman (olen aika rakastunut).
Se on periaatteessa musta, kauttaaltaan mustin paljetein koristeltu ja niin lyhyt, että se yltää hädin tuskin peittämään hyvinmuodostuneen peräpeilini.
Se on häikäisevä, sanan sanakirjamerkityksessä.
Se on rivo, uskomattoman tuhma.
Se ei edes ollut kallis, ja löysin sille seuraavasta liikkeestä täydelliset kengätkin. En vain vielä ostanut kumpaakaan artikkelia, sillä.
Minulla ei ole vyötäröä, eivätkä tuonkaltaiset koltut lainkaan imartele sulojani. Lainaan tässä Nuuta, joka pani asian myös minun ruumiinrakenteeni osalta kerrassaan inhorealistisen osuvasti:
"- - muihin kuvissa esiintyviin henkilöihin verrattuna näytin noin kaksi kertaa leveämmälle. Ja tasapaksulle putkilolle, ihan sievä mekko näytti rippialballe, joka on täytetty neliöllä."
Toisaalta. Legendaarinen salsamekko kuuluu samaan kaliiperiin, ja on ollut jo vuosia menestyksekkäässä aktiivikäytössä.
Lisäksi olen jo alkanut punoa katalaa juonta optisen harhautuksen luomiseksi: jos laitan WonderBrat ja seison vain sivuttain kaikkia kohti, vyötärön puuttumista tuskin huomaa. Lisäksi jos paljasta säärtä on näkyvissä kilometri ja mekon helma killottaa mielikuvitusta villitsevän ylhäällä, ehkä kukaan ei muista katsoa kriittisellä silmällä ällistyttyään röyhkeydestäni.
Se teema on Chicago-musikaali, ja minä olen Velma Kelly. Luonnollisesti.
Pop
Six
Squish
Uh uh
Cicero
Lipschitz!
He had it coming,
he had it coming...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
