The Kids Aren't Alright

Olin unohtanut, miten rakastankaan uppoutumista. Loistavan kirjan lukeminen tai kiehtovaan keskusteluun antautuminen tuntuu konkreettisesti ravitsevalta, kuin aivot olisivat multaa, jota edellämainittujen kaltaiset stimulantit möyhivät ja antavat uusien kokemusten versoille mahdollisuuden nousta oraalle.

Proosaan katoaminen muuttaa mun tapaa olla maailmassa ja ihmisten keskellä. Musta tulee vähän autistinen, sellainen jota pelottaa puhua toisille ja jota ujostuttaa katsoa silmiin; jolle elävä ympäristö on vähän liikaa kaikin tavoin. Mä jotenkin unohdan, miten arkisissa tilanteissa toimitaan enkä siksi kernaasti keskeytäkään lukurupeamiani.

Uusimman upokkaani edistyessä pohdin, miksi hiljattain eteeni tuntuu osuneen yhtä ja samaa teemaa kiertäviä teoksia. Hyvin monessa niistä avainasemassa ovat lapset, ne pelottavat ja matalat vieraat, jotka eivät koskaan viivy nykyisyydessä kauaa ja joilla on lukemattomia mahdollisia tapoja kasvaa hieman viistoon.

Tällä hetkellä menossa on Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin ja sen myötä mietin, miten laaja kirjo onkaan niillä asioilla, joilla lapset väistämättä vanhempansa petyttävät - ennemmin tai myöhemmin. Miten useimmat vanhemmat uhraavat käsittämättömiä asioita - kaikkensa - lastensa eteen, ja miten monissa tapauksissa nuo uhraukset valuvat täysin hukkaan tai jäävät arkistoitaviksi itsestäänselvyyksien alati pulskistuvaan kansioon.

Mun nuoruus oli (ainakin mun äidin kannalta) melko seesteinen ja lienee reilua sanoa että kapinaton. Siitä huolimatta tiedän olleeni toisinaan aivan kohtuuton, kiusallinen ja henkisessä mielessä raskas. Koskaan mua ei ole siitä vastuuseen vaadittu, tiedänpä vain sen näin retrospektiivisessä valossa ihan selkärangallani. Aiemmin olen kuitannut kaiken sillä vastaansanomattomalla väitteellä, ettei yksikään lapsi ole pyytänyt saada tulla tähän maailmaan ja että koska ne ovat vanhempiensa mielivallan (lisääntymisvietin, nautinnonhalun, koston tai minkä nyt milloinkin) lopputuloksia, niillä on oikeus kaikkeen siihen, mikä vanhemmillaan on niille velvollisuus toimittaa.

Enää mä en oikein tiedä mihin vedota; en voi kuin kummastella, voiko uhkapeli nimeltä lasten hankkiminen todella olla kaiken sen epävarmuuden, kauhun, huolen ja satunnaisuuden arvoista? Entä jos ei riitäkään, että rakkautta on kylliksi?

On tukka takussa ja pallo hukassa, vaan ei haittaa: pallo löytyy ja hiukset voi laittaa!

Tänä viikonloppuna olen ottanut takaisin kaiken vappuna menettämäni ja talven aikana unohtamani. Olen viettänyt aikaa ulkona hankkien iholleni sen tomuisen auringontuoksun, jonka saa vain kesäisessä kaupungissa vaeltamalla.

Perjantai oli ennen katastrofaalista kliimaksiaan paras laatuaan aikoihin. Oli lystikästä musiikkia, kuplien kohoava nousuhumala, lämmin ja hämärtyvä yö. Oli kantakaupungin rockklubi, oli vanhoja ystäviä ja muistutuksia siitä, minkä vuoksi niistä ihmisistä niin pitää. Ja sitten oli vielä lisää kuohuvaa kantiksessa sekä Lotta Backlund ja keimaileva silmänisku.
Ja sitten sitä suurempi kontrasti: tuska, hätä ja suru ystävän puolesta. Paljon puhetta ja itkua, niukasti sekavia ja katkonaisia unia.

Lauantaina koin henkilökohtaisesti harvinaisen ilmiön nimeltä seesteinen krapula. Kaduilla kesä jatkui, olo oli kevytpäinen mutta toimintakykyinen. Vaelsin ihmisjoukkojen sekaan seuraamaan Helsinki City Runia, ja se väen voimakas kollektiivisuus sai tuntemaan sellaista hirveän kornia olen yhtä maailman kanssa -virettä. Ihmiset hymyilivät ja olivat mukavia toisilleen. Juoksun idea kiteytyi erään esiteini-ikäisen poikalauman reitinvarren kannustushuutoihin: "Sä olet jo voittaja! Sä tuut voittamaan tän!". Kävin viemässä urheasti pinkoneelle Taalasmaalle Gainomaxia ja silittelemässä suolalastuja sen kasvoilta.
Illan vietin enimmäkseen loistavassa naisseurassa keskustellen muun muassa voimaantumisesta ja karvoituksen merkityksestä feministisenä manifestina. Olin taas kerran onnekas saatuani Hoolta ja Kuosmalta vieraskirjaan seuraavanlaisia merkintöjä: "Beibi, sä teet musta hiomapaperia!", "Genitaalilla, Hippa puhelimessa", "Mä en TAH-DO! Eikä mun TAR-VIT-SE!"
Kantiksessa tanssittiin tuttuun tapaan rintsikat vilkkuen ja verkkosukkahousut repeillen, siinä määrin toisistamme riehaantuen, että Rikas Ystävä kehotti mua ja Nuuta jo tekemään asialle jotain.
Sain myös aikaan vilpittömimmän hymyn aikoihin: bongasin tanssilattialta hurjan komean pojan, jonka vasenta nimetöntä koristi sellainen hulahulavanteen kokoinen kultainen kahle (sitähän sanotaan, että mitä massiivisempi sormus, sitä onnettomampi liitto...). Palautteen voimaan uskovana sekä yleistä ystävällisyyttä levittämään pyrkivänä arvelin kuitenkin, että pojan olisi kiva kuulla markkina-arvonsa olevan statuksestaan huolimatta varsin käypä: kävelin tanssilattialle sen luokse, koputin sitä olkapäähän ja sanoin tulleeni vain sanomaan sen olevan mun mielestä kovin kuuma ja ettei mulla muuta asiaa ollut. Sen kasvoille levisi niin aito ja yllättänyt ilahtuminen ja se kiitti niin hyväntuulisen kuuloisena, että mäkin tulin vielä hieman paremmalle mielelle. Pitää antaa hyvän kiertää.

Tänään olen taapertanut ympäri Katajanokkaa ja Krunikaa tunnelmoiden ja tuumaillen; lojunut Kaisaniemen puistossa lihapiirakkaa ja irtokarkkeja mutustaen, laiskasti naureskellen ja silmitellen; teputtanut hieman lisää Tölikällä supersankari-identiteettejä suunnitellen, kaupungin kesästä tahmeana ja kuluneesta päivästä raukeana.

Enkä voi olla miettimättä, miten viikon kuluttua olen aivan toisennäköisessä maisemassa.


Mitä miksi kuinka milloin,
minä päätin kelle annoin.
Miten koska vaikka missä,
entä sitten? Olin juovuskissa.
Mikä kuka sekö eka,
eipä ollut minun vika.
Sitä tätä ota jätä
enpä usko ei se siitä...

- Siiri Nordin: Juovuskissa

Joku raja

Mun on vaikea ymmärtää monia ihmisten oikkuja ja tämän maailman metkuja. Mä en tajua kovinkaan monia juttuja ihan heti jos koskaan.
Toisia mä todella haluaisin hoksata. Toisia todellakaan en.

Ihan erityisen vaikea mun on ymmärtää sitä, miten on mahdollista päätyä fyysisesti satuttamaan ihmistä, josta on joskus tiettävästi välittänyt enemmän kuin kenestäkään. Ja koska se on mun ystävä johon osui, mä en anna anteeksi. Voit luottaa.

My fingertips are holding onto
the cracks in our foundation
And I know that I should let go
but I can't
And every time we fight
I know it's not right
Every time you're upset and I smile
I know I should forget
but I can't

- Kate Nash: Foundations

Viri-viri tööt-tööt

Ihmiselle saattaa tulla hieman omituinen olo, jos se kuuntelee koko aamupäivän Kinksejä ja Jefferson Airplanea ja ottaa sitten lasillisen punaviiniä tyhjään masuun.

Eikö voitais sopia niin, et oltais hiljaa?

Ihmiset kauhean kernaasti luokittelevat ja karsinoivat ympäröivää maailmaa, myös itseään sen kaiken ohessa. Vaikka väittävät juuri päin vastoin: minua ei voi lokeroida, olen liian ristiriitainen ja ainutlaatuinen persoona sellaiseen.

Silti juuri niin me tehdään; jos emme itse vapaaehtoisesti määrittele itseämme tietynlaiseksi, toiset tekevät sen puolestamme tuohon nojaten: se kuvittelee olevansa jotenkin erityinen, jotenkin moniuloitteisempi kuin me muut.
Me halutaan taitella itsemme - ja toisemme - sopivankokoiseen pahvilaatikkoon, teipata kansi kiinni ja tekstata päälle siististi tussilla nimi, ikä ja ihmistyyppi.

Ne laatikot eivät kuitenkaan mitenkään kykene pitämään sisällään sitä kaikkea; ne alkavat väistämättä vuotaa kulmista ja pullistella saumoista.
"Minä olen nainen, joka uskoo rahan ja materian voimaan; joka on voimakastahtoinen ja järkevä, peräänantamaton ja määrätietoinen ja näkemyksellinen. Joka tunneasioissa on täysin avuton ja sydämensä vietävissä eikä voi itselleen mitään."
"Minä olen mies, joka haluaa pysyä vapaana sieluna ja ikuisesti nuorena; joka ei sovi mitään etukäteen eikä lupaa kenellekään mitään; joka ei kaipaa ketään eikä kiinny kehenkään. Joka tarvitsee välttämättä aina uuden määräaikaistyttöystävän kuluttamaan kanssaan niitä lukemattomia, tyhjiä, buukkaamaatomia tunteja."
"Minä olen nainen, joka on itsenäinen, kyvykäs ja pystyvä; joka on voimakas ja pärjäävä; joka on kernaammin yksin kuin suhteessa tavan vuoksi. Joka ei mitään kaipaa niin kuin jotakuta jota rakastaa, jotakuta joka pitäisi huolta ja koskettaisi."

Kun kaikki tietävät jokaisen ihmisen olevan ainutkertainen, ambivalentti psykofyysinen kokonaisuus, miksi ne silti pyrkivät tyhjentämään sen kaiken yhteen tai kahteen yhteensopivaan määreeseen?
Kun kerran moinen lokerointi paitsi typistää meidät julmasti murto-osiksi itsestämme, myös tekee meistä itsemme karikatyyrin eikä anna meille mahdollisuutta kasvaa täyteen mittaamme (eikä nykyaikainen ihminen kammoa mitään niin kuin pakkoa ja vapauden rajoittamista), miksi me edelleen tehdään niin? Eikö me uskalleta antaa itsellemme ja toisillemme tilaisuutta olla kaikkea sitä mitä voisimme olla?

Vai onko se vain laiskojen tapa käsitellä maailmaa annospaloiksi siivutettuna, tarvitsematta vaivata päätään sen kummemmin?

Olisinpa minäkin älykäs.

Olosuhteiden pakosta olen viettänyt viime päivinä kosolti aikaa itsekseni. Se on ollut enimmäkseen ihan antoisaa eikä juurikaan piinallista, joskin asioiden tähän tolaan lienee syynä pikemminkin valoisa vuodenaika kuin oma säkenöivä persoonani.
Olen myös pitkästä aikaa viettänyt jopa tunteja kotona vailla taustamusiikkia, televisiota tai edes nettiä päällä, lukien tai vain lojuen kahden ajatusteni kanssa. Olen yllättynyt huomatessani, että olen vielä kykeneväinen sellaiseen - ja että mulla ylipäänsä on edelleen ajatuksia.

Tänään tulin pohtineeksi, miten usein elämän kauniit asiat syntyvät tuskasta. Banaalistihan sanotaan, että pimeintä on aina juuri ennen auringonnousua; hiili vaatii vimmaisen paineen hioutuakseen timantiksi; koristeellinen arpi ei synny ilman kivuliasta haavaa. Parhaat tarinat saavat usein alkunsa vaikeimmista retkistä. Kiinnostavimmat persoonat jalostuvat mutkaisilla poluilla. Onko suurin rakkauskin sitä, jonka saadakseen on nähtävä kohtuuttomasti vaivaa ja kestettävä koettelemuksia?

Toinen asia juolahti mieleeni onkiessani kypsiä kirsikoita hedelmäpussista suuhuni. Melkein kaikki orgaaninen on muodoltaan sellaista, että se on ehdottomasti täydellisintä juuri ennen pilaantumistaan. Eikö elämäkin ole monilta osiltaan juuri siten orgaanista - vai onko kyse jälleen kerran siitä, ettei mitään tahdo arvostaa ennen sen menettämistään?

Mua on myös viime aikoina vaivannut tunne siitä, että kaikki tarpeellinen on jo sanottu ja ajateltu: jos mä en ole ehtinyt tehdä sitä itse ja luullut siten olevani pystyvämpi kuin olenkaan, sen on tehnyt joku muu - tavallisesti jo vuosikymmeniä sitten. Yhdessä elämänvaiheessa näin kaikki käymäni keskustelut jonkun tutkimuksen aineistona, valmiina litterointinäytteinä: nyt musta tuntuu kuin märehtisin jonkun toisen ajatusmateriaalia, kirjoittaisin jonkun toisen sanoja, puhuisin jonkun toisen äänellä. Kuin olisin joutunut niin syvälle vaikutteiden hetteikköön, että olisin erehtynyt pitämään sitä ikiomana luontoprojektinani.
Luultavasti tämäkin on vain toisintoa sivistyneempien luonnostelmista ja tahatonta plagiaattia jostain muusta mediasta sisäänhengittämistäni vaikutteista.

Ei mulla mitään asiaa ollut

Mulla ja Reinolla on tapana soitella toisillemme. Voidaan roikkua aika pitkäänkin langoilla, juoruten, analysoiden, ventiloiden ja terapoiden. Tärkeää on kuitenkin ihan puhelun aluksi todeta, että ei mulla taas mitään asiaa ollut. Se antaa toiselle mahdollisuuden ilmaista, jos on epäsopiva hetki tai tilanne moiselle audiobondaamiselle, tai sitten olla myöntyväinen ja tarttua rupattelusyöttiin. Kielitieteilijät kutsuisivat tämänkaltaista toimintaa kyhnytyspuheeksi.
Viime aikoina on kyllä ollut taas asiaakin. Totean jälleen kerran, että on kamalaa olla voimaton ja vailla keinoja ystävän elämäntilanteen edessä. Ja vaikka itse tietää, että tuen antaminen ja tarvittaessa korvana toimiminen on usein sitä tärkeintä ystävyyttä, niin jotenkin haluaisi tehdä enemmän. Haluaisi mennä tuleen sen toisen puolesta: taluttakaa tänne se lohikäärme, mulla on oma pesismaila ja sininen hanska Savatessa!

Hankin tänään itselleni uuden pöytälampun. Se on valtavan sievä: se näyttää ruttuiselle paperipussille ja sen valo on aivan riittämätön yölampuksi. Siihen asemaan se silti pääsi, koska sopii siihen esteettisesti niin hyvin. Äitini tytär.

Leikkaushaava arpeutuu kovaa vauhtia ja mä olen alkanut pitää sitä melkein sievänä. Ajattelin, että voisin ruveta kutsumaan sitä Teroksi.
Tänään myös pohdin, pääseekö tuommoisen yllättävän kropan pettämisen yli milloinkaan. Lakkaanko mä jonakin päivänä tarkkailemasta itseäni ja sitä mille tuntuu; voinko puuhastella huoletonna ja mitään miettimättä; uskallanko luottaa, ettei se palaa? Tyhmäähän on murehtia asioita etukäteen, mutten voi olla miettimättä, että mitä takeita mulla nyt on terveydestäni. Nyt jos koska kannattais varmaan elää kuin viimeistä päivää.

Seisoin tänään tovin Stockan tuulikaapissa, ja mun ohi käveli sen pienen temporaalisen tovin aikana ihan uskomattoman monta hyvänhajuista ihmistä. Ehkä sellaisten frekvenssi on Stockalla suurempi kuin muualla, tai ehkä siinä oli vain jotenkin optimaalinen tuoksujen kulkeutuvuus. Mukavaa se silti oli ja toivon, että musta tulee yhtä miellyttävä lehahdus ohitse läpsytellessäni.

Tänään suunniteltiin myös vähän lisää reissua, joka lähenee epätodellisen kovaa vauhtia. Mutta se vaatii kyllä kokonaan oman merkintänsä.

Kuuntelin Ipanapaa. Tässä ton tuoksuosuuden motivoima lainaus biisistä, joka musta on hirmuisen hyvä ellei jopa levyn paras:


Itse olen hyväntuoksuinen, kotonani täällä
Kovin hyväntuoksuinen, kylpytakki päällä
En haise peikolle, en hiekkakakuille,
vaan olen pehmeän ja ihanan ja täydellisen hyväntuoksuinen
No, ehkä pienen hetken hieman ryppyinen

- Siiri Nordin: Hyväntuoksuinen