Minä tunnen sellaisia tyttöjä - aina tyttöjä, ei koskaan poikia - jotka ovat lapsesta saakka tähdänneet naimisiin ja suunnitelleet kaiken valmiiksi sitä silmällä pitäen. Ne keskustelivat hädin tuskin täysi-ikäisinä suvereenisti kimpuista ja mekkomalleista ja sormuksista, suunnittelivat tarjoiluja ja koristeluja ja sit mä mietin et onks kyyhkysten vapaaksipäästäminen jo kuitenkin vähän passé.
Sanomattakin lienee selvää, etten minä kuulu heihin. Vasta ehkä viimeisen vuoden aikana olen alkanut ajatella, että kenties pysyvässä ja laillisesti tunnustetussa suhteessa voisikin olla ihan mukiinmenevää olla. Ettei se ehkä olisikaan yksinomaan ahdistavaa ja persoonaa typistävää.
Nyt kuitenkin tunnen olevani kauempana sen realismista kuin koskaan. Minä olen se, joka ei koskaan onnistu; se, joka tulee vuosi toisensa jälkeen kesteihin ilman avecia ja kun kysytään mitä sulle kuuluu, minä olen harjoitellut valmiiksi jonkin yksityiskohdan josta voin kertoa, välttääkseni kaikki ne utelut joihin en enää jaksa keksiä uusia nokkeluuksia vastaukseksi.
Toisinaan ajattelen, että haluan sen kaiken: kermakakun, puhkisoitetun häämarssin ja sukkanauhan heiton.
Useimmiten ajattelen, että riittäisi kun sinä haluaisit minut.
Minun valintani tämän päivän meemiin perustuvat yksinomaan siihen, että molemmat ovat kauneimpia rakkauslauluja jotka tiedän. Viime kesänä olin häissä, joissa morsiamen hyvä ystävä, oikea laulaja, veti jälkimmäisen - niin kauniisti, ettei kukaan tohtinut hengittäkään esityksen aikana. Niin minäkin sen haluaisin.
Ensimmäinen taas pitäisi tulla juuri näin, tällaisena sovituksena.
- Ville Tuominen: Nocturne, David Bowie: Nature Boy (vaikken ole varma, onko tuo YouTuben versio ollenkaan oikea. Muuta ei nopsasti löytynyt enkä nyt jaksanut etsiä enempää.)
maanantai 20. syyskuuta 2010
lauantai 18. syyskuuta 2010
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
Tänään minä ja minun mahtavat naiseni aiomme viettää aikaa kuin silloin joskus, kuin kesällä: kelloon katsomatta, tuoppeja laskematta, älyvapaita juttuja kertoen ja niille räkättäen. Siksi minun on melkein välttämättä valittava tälle päivälle biisiksi tämä, josta löytyi erittäin asiaankuuluvasti juuri se tietty versiokin. Ankkarockista olen jo vuodattanut hunajaa tännekin niin paljon, etten sano siitä enempää, vain sen että tällaista on ehkä olla nuori: kerrankin unohtaa kaikki se vakava mitä on huomenna ja vittu ikinä!
- Don Huonot: Olemme kuin veljet
EDIT: Biisihän loppuu näemmä kesken tuolla videolla. Oh well.
- Don Huonot: Olemme kuin veljet
EDIT: Biisihän loppuu näemmä kesken tuolla videolla. Oh well.
perjantai 17. syyskuuta 2010
Day 03 - A song that makes you happy
Tänään on viikon ensimmäinen päivä, jolloin olen aidosti hyväntuulinen ja mieleltäni kepeä. Niinpä lie luonnollista muistella niitä iloiseksi tekeviä kappaleita (lapsena muuten muistan että Hevoshullun yhdessä sarjakuvassa yhdellä tytöllä oli hieno hevoinen, hän oli hyppääjä, jonka nimi oli Happy ja minusta se oli hienoin nimi koskaan. Tämä ei liittynyt oikein mihinkään, mutta tunsin voimakasta ja spontaania tarvetta jakaa tämän muiston.).
Toisesta löytyi taas vain livetaltiointeja. Tulen tästä aina hirmuisen hyvälle tuulelle, enkä oikein tiedä miksi. Samalta bändiltä ehkä myös Frug tekee saman olon. Yllättäen siitä sitten löytyykin ihan virallinen musavideo.
Toisesta valinnasta ei taaskaan löydy yhtään mitään, joten teen taas kivasti ja laitan koko lyriikat tähän. Ne jälleen kerran ehkä hieman avaavat sitä hauskuusaspektia, joskin jälleen kerran kannattaa kuunnella kappale ymmärtääkseen sen koko speksin.
Tänään Rilo Kiley: Smoke Detector sekä Pohjolan Ilmari: Kohtaaminen.
Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata,
vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.
Jos on tosi lihava, ei mahdu minne vaan.
Vaan törmäyksessäpä kilot
ne auttaa kolaukselta suojaamaan.
Kun ottaa kovan vauhdin
ja hyppää lammikkoon,
ei uppoa, vaan kelluu, kelluu vaan.
Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat
ja kämmenellä käteen toisiansa paiskaavat,
niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.
Toisesta löytyi taas vain livetaltiointeja. Tulen tästä aina hirmuisen hyvälle tuulelle, enkä oikein tiedä miksi. Samalta bändiltä ehkä myös Frug tekee saman olon. Yllättäen siitä sitten löytyykin ihan virallinen musavideo.
Toisesta valinnasta ei taaskaan löydy yhtään mitään, joten teen taas kivasti ja laitan koko lyriikat tähän. Ne jälleen kerran ehkä hieman avaavat sitä hauskuusaspektia, joskin jälleen kerran kannattaa kuunnella kappale ymmärtääkseen sen koko speksin.
Tänään Rilo Kiley: Smoke Detector sekä Pohjolan Ilmari: Kohtaaminen.
Jos on tosi laiha, niin ei voi taklata,
vaan helpompaa on kavereita salaa vaklata.
Kun menee puun taakse piiloon
niin näkyy vain nenä.
Mutta sitäkin voi luulla oksaksi.
Jos on tosi lihava, ei mahdu minne vaan.
Vaan törmäyksessäpä kilot
ne auttaa kolaukselta suojaamaan.
Kun ottaa kovan vauhdin
ja hyppää lammikkoon,
ei uppoa, vaan kelluu, kelluu vaan.
Kun lihava ja laiheliini sitten kohtaavat
ja kämmenellä käteen toisiansa paiskaavat,
niin kumpainenkin ihmettelee,
voiko moisen kanssa kaveerata.
Ja kyllä voi.
torstai 16. syyskuuta 2010
You know I look like a woman but I cut like a buffalo
Minä sain hienon blogipalkinnon, Rooibokselta. Kiitän siitä, miltei mykistettynä. Nyt minun kuuluisi jakaa sitä edelleen, mutta. Ensinnäkin en ole viime aikoina etsinyt uusia luettavia ja kaikki vanhat suosikkini olen tainnut jo palkita ainakin kertaalleen. Olen ehkä niin nihkeä panttaaja, etten anna tässä vaiheessa palkintoa eteenpäin mihinkään. Voihan sen tehdä myöhemminkin, vai mitä?
Tässä aluksi se pysti itse:

Ja sitten osallistun palkintoon liittyvään haasteeseen, jossa palkittu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Ilmeisesti vieläpä sellaisia, joita lukijat eivät tiedä? Lukijakuntanihan koostuu käsittääkseni lähinnä kavereista - sekä mystisestä PYListä, joka saattaa käyttää itsestään jotain toistakin pseudoa ja josta en ole varma, tunnenko sitä irl - minkä vuoksi salattujen faktojen keksiminen on vielä astetta pulmallisempaa. Yritän kuitenkin, sehän on tärkeintä ja jalo kilpa. (Yritin muuten pinnistellä, että mitähän olen täällä jo aiemmin tullut paljastaneeksi. En millään muista: jos tulee samoja, niin sitten joku varmaan kommentoi. Ja minä, no, minähän voin aina veisata viis kommenteista vai mitä. Hohoh.)
1. Jos olen syystä tai muusta erityisen vikkelä aamuisin niin, että olen lähtövalmis ennen kuin töihin vielä kannattaa startata, alan tiskata. Aamulla ennen seitsemää minä tiskaan ja toivon, etteivät naapurini vihaa minua siitä syystä. Sitten on kiva tulla töistä kotiin kun keittiö on minisiivottu ja astiat kaikki taas käyttövalmiina.
2. Olen nähnyt eroottisia unia paitsi Eric Danesta ja David Schwimmeristä myöskin Hannu-Pekka Björkmanista ja Tony Halmeesta. Yhtään en osaa sanoa miksi, ja herätessäni tunsin oloni liatuksi, häväistyksi ja hyväksikäytetyksi.
3. Haaveilen puolisalaa tavallisesta lähiöelämästä lauantain saunavuoroineen, kuraeteisineen ja yhteisine iltapaloineen. Minulle se edustaa jollakin tavalla turvallisuutta ja pysyvyyttä, sellaista rakkautta joka jollain omituisella tavalla vain on, jota ei valita erikseen päivittäin ja jonka eteen ei tietoisesti ponnistella vaan joka on, ilman että sitä tarvitsee sen kummemmin ajatella. Kyllä minä senkin tiedän, ettei sellaista ole olemassakaan. Mutta toisinaan haluaisin että olisi.
4. Muistan joskus Galtsussa jo kirjoittaneeni loputtomasta perustelemisen tarpeestani. Teen sitä edelleen: minun pitää aina miettiä, miksi teen jotakin ja miksi teen sen jossakin tietyssä järjestyksessä siltä varalta että joku sattuisi kysymään. Ja vaikkei sattuisikaan, minulla pitää olla selitys. Itselleni.
5. Tämä ei kyllä ole mikään yllätys, mutta huomaan joutuvani aivan hulluuden partaalle, jos jokin asia tuntuu jäävän jumiin, siis toistuvan täsmälleen samanlaisena tiheällä rytmillä. Snadi. Snadi. Snadi. Tämän vuoksi luultavasti julmin keino saattaa minut päiviltä olisi soittaa sitä Polly-mainosta tarpeettoman kovalla volyymilla loppumattomassa luupissa niin, etten voisi tehdä asialle mitään. Puhkoisin varmaan oma-aloitteisesti itse itseltäni korvat ja muut sellaiset.
6. Lapsena minulla oli omituisen kehittynyt syyllisyydentunto, johon liittyi jonkinlainen voimakas yliluonnollinen karmakuvitelma. Esimerkiksi minusta oli jostain syystä suunnattoman tyydyttävää nipistellä serkkujen labradorinnoutajan luppakorvien kärkiä. Tiesin, että se oli tuhmaa eikä niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti (olin jotain viisi vuotta vanha, ei sitä koiraa oikeasti sattunut. Ei voinut sattua.). Seuraavan kerran sitten kun olimme hiihtämässä ja suksieni kannat tarttuivat kerran toisensa jälkeen risukkoon, tiesin sen olevan rangaistusta harjoittamastani eläinrääkkäyksestä ja että se oli minulle ihan oikein.
7. Vanhat ihmiset saavat monesti sydämeni muuttumaan emmentaaliksi tykkänään. Jos ne ovat vähän köpöttäen kulkevia, sellaisia joiden katseesta paistaa keskittyminen ja lievä paniikki ympäröivästä maailmasta, minä menen ihan sirpaleiksi ja tunnen niin suurta hellyyttä ja jotain muutakin pehmeää niitä kohtaan että menen vähän toimintakyvyttömäksi ja minua alkaa itkettää ja haluaisin olla niille se kiva lapsenlapsi ja hymyilevä kodinhoitaja ja kärsivällinen naapuri.
Tomerat, tyylikkäät ja vittumaiset vanhukset sen sijaan, niitä minä vähän ihailen. Ne ovat oivaltaneet (varmasti jo kauan ennen kuin minä edes jokeltelin vaipoissa jossain pinnasängyssä) ettei täällä saa mitään mitä ei itse itselleen hae ja että ihmiset kohtelevat juuri niin kehnosti kuin niiden antaa. Paheksun myös, sillä viheliäinen käytös on vain jotain, jonka sulatan hurjan huonosti yhtään keneltäkään.
Näiden paljastuskimaroiden jäljiltä minussa aina vahvistuu tunne siitä, että olen sisimmässäni hyvin neuroottinen ja kireäksi viritetty kyhäelmä, joka koettaa kuorruttaa itseään huolettomuudella ja epäsovinnaisuudella ja leikkisillä anekdooteilla, mutta joka on oikeasti salaa hullu.
Tässä aluksi se pysti itse:

Ja sitten osallistun palkintoon liittyvään haasteeseen, jossa palkittu paljastaa itsestään seitsemän asiaa. Ilmeisesti vieläpä sellaisia, joita lukijat eivät tiedä? Lukijakuntanihan koostuu käsittääkseni lähinnä kavereista - sekä mystisestä PYListä, joka saattaa käyttää itsestään jotain toistakin pseudoa ja josta en ole varma, tunnenko sitä irl - minkä vuoksi salattujen faktojen keksiminen on vielä astetta pulmallisempaa. Yritän kuitenkin, sehän on tärkeintä ja jalo kilpa. (Yritin muuten pinnistellä, että mitähän olen täällä jo aiemmin tullut paljastaneeksi. En millään muista: jos tulee samoja, niin sitten joku varmaan kommentoi. Ja minä, no, minähän voin aina veisata viis kommenteista vai mitä. Hohoh.)
1. Jos olen syystä tai muusta erityisen vikkelä aamuisin niin, että olen lähtövalmis ennen kuin töihin vielä kannattaa startata, alan tiskata. Aamulla ennen seitsemää minä tiskaan ja toivon, etteivät naapurini vihaa minua siitä syystä. Sitten on kiva tulla töistä kotiin kun keittiö on minisiivottu ja astiat kaikki taas käyttövalmiina.
2. Olen nähnyt eroottisia unia paitsi Eric Danesta ja David Schwimmeristä myöskin Hannu-Pekka Björkmanista ja Tony Halmeesta. Yhtään en osaa sanoa miksi, ja herätessäni tunsin oloni liatuksi, häväistyksi ja hyväksikäytetyksi.
3. Haaveilen puolisalaa tavallisesta lähiöelämästä lauantain saunavuoroineen, kuraeteisineen ja yhteisine iltapaloineen. Minulle se edustaa jollakin tavalla turvallisuutta ja pysyvyyttä, sellaista rakkautta joka jollain omituisella tavalla vain on, jota ei valita erikseen päivittäin ja jonka eteen ei tietoisesti ponnistella vaan joka on, ilman että sitä tarvitsee sen kummemmin ajatella. Kyllä minä senkin tiedän, ettei sellaista ole olemassakaan. Mutta toisinaan haluaisin että olisi.
4. Muistan joskus Galtsussa jo kirjoittaneeni loputtomasta perustelemisen tarpeestani. Teen sitä edelleen: minun pitää aina miettiä, miksi teen jotakin ja miksi teen sen jossakin tietyssä järjestyksessä siltä varalta että joku sattuisi kysymään. Ja vaikkei sattuisikaan, minulla pitää olla selitys. Itselleni.
5. Tämä ei kyllä ole mikään yllätys, mutta huomaan joutuvani aivan hulluuden partaalle, jos jokin asia tuntuu jäävän jumiin, siis toistuvan täsmälleen samanlaisena tiheällä rytmillä. Snadi. Snadi. Snadi. Tämän vuoksi luultavasti julmin keino saattaa minut päiviltä olisi soittaa sitä Polly-mainosta tarpeettoman kovalla volyymilla loppumattomassa luupissa niin, etten voisi tehdä asialle mitään. Puhkoisin varmaan oma-aloitteisesti itse itseltäni korvat ja muut sellaiset.
6. Lapsena minulla oli omituisen kehittynyt syyllisyydentunto, johon liittyi jonkinlainen voimakas yliluonnollinen karmakuvitelma. Esimerkiksi minusta oli jostain syystä suunnattoman tyydyttävää nipistellä serkkujen labradorinnoutajan luppakorvien kärkiä. Tiesin, että se oli tuhmaa eikä niin olisi saanut tehdä, mutta tein silti (olin jotain viisi vuotta vanha, ei sitä koiraa oikeasti sattunut. Ei voinut sattua.). Seuraavan kerran sitten kun olimme hiihtämässä ja suksieni kannat tarttuivat kerran toisensa jälkeen risukkoon, tiesin sen olevan rangaistusta harjoittamastani eläinrääkkäyksestä ja että se oli minulle ihan oikein.
7. Vanhat ihmiset saavat monesti sydämeni muuttumaan emmentaaliksi tykkänään. Jos ne ovat vähän köpöttäen kulkevia, sellaisia joiden katseesta paistaa keskittyminen ja lievä paniikki ympäröivästä maailmasta, minä menen ihan sirpaleiksi ja tunnen niin suurta hellyyttä ja jotain muutakin pehmeää niitä kohtaan että menen vähän toimintakyvyttömäksi ja minua alkaa itkettää ja haluaisin olla niille se kiva lapsenlapsi ja hymyilevä kodinhoitaja ja kärsivällinen naapuri.
Tomerat, tyylikkäät ja vittumaiset vanhukset sen sijaan, niitä minä vähän ihailen. Ne ovat oivaltaneet (varmasti jo kauan ennen kuin minä edes jokeltelin vaipoissa jossain pinnasängyssä) ettei täällä saa mitään mitä ei itse itselleen hae ja että ihmiset kohtelevat juuri niin kehnosti kuin niiden antaa. Paheksun myös, sillä viheliäinen käytös on vain jotain, jonka sulatan hurjan huonosti yhtään keneltäkään.
Näiden paljastuskimaroiden jäljiltä minussa aina vahvistuu tunne siitä, että olen sisimmässäni hyvin neuroottinen ja kireäksi viritetty kyhäelmä, joka koettaa kuorruttaa itseään huolettomuudella ja epäsovinnaisuudella ja leikkisillä anekdooteilla, mutta joka on oikeasti salaa hullu.
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Kerran, silloin kun warettaminen oli vielä oikeiden nörttien hommaa, Rva Taalasmaa tarjoutui tekemään minulle hittilevyn valitsemistani kappaleista. Kazaasta niitä imutettiin ja cd-levylle poltettiin, ja sitten kuunneltiin huumassa: ihan kuin silloin, kun saattoi äänittää lempikipaleitaan c-kasetille, omassa järjestyksessä ja ihan itse!
Dahlia hieman hymyili minun valinnoilleni, mutta poltteli menemään kiltisti kun kerran oli luvannut. Nyt, löydettyäni levyn viime kesänä minun ja Fridan mökkireissumusaksi muistinkin, miten paljon joistain tosi noloista biiseistä pidän. Siispä tämän päivän valinnat on lohkaistu suoraan tuolta hittikimaralta.
Ekasta löytyi vain tyhmä liveversio, mutta kaikki saavat jutun jujun. Tokasta melkein toivoin, ettei videota löytyisi, koska tsekatkaa nyt nuo tukat ja bulat. Ja hei, choose life!
Tänään Fintelligens: Heruux ja Wham: Wake Me Up (Before You Go-Go).
Dahlia hieman hymyili minun valinnoilleni, mutta poltteli menemään kiltisti kun kerran oli luvannut. Nyt, löydettyäni levyn viime kesänä minun ja Fridan mökkireissumusaksi muistinkin, miten paljon joistain tosi noloista biiseistä pidän. Siispä tämän päivän valinnat on lohkaistu suoraan tuolta hittikimaralta.
Ekasta löytyi vain tyhmä liveversio, mutta kaikki saavat jutun jujun. Tokasta melkein toivoin, ettei videota löytyisi, koska tsekatkaa nyt nuo tukat ja bulat. Ja hei, choose life!
Tänään Fintelligens: Heruux ja Wham: Wake Me Up (Before You Go-Go).
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
Day 15 - A song that describes you
Tämä on hirveän helppo ja jotenkin ilmiselvä ja valintana, no, hyvä on, banaalikin. Kappale on hyvin kaunis ja sellainen, että joskus viime vuoden keväänä sitä kuunnellessani olin aina puhjeta nyyhkytykseen ja pari kertaa niin teinkin.
En löydä biisiä mistään, en videona tai edes lyriikoina. Kirjoitankin ne siksi auki tähän, josko niitä vaikka joku muukin joskus vielä metsästää. Ja tuleepa selvä kuva niillekin, jotka eivät tätä tienneet - joskaan silkat sanat eivät vielä tee oikeutta kappaleen tunnelmalle.
Tänään Laura Sippola: Toinen
Hämärä on huoneemme
ja valkea vain lepattaa
Kosteiden ikkunoiden taakse
jää koko paha maa
Sinut tunnen
et lähempänä enää olla mua voisikaan
Sinut tunnen
en seisovaa aikaa enää kuuntele ollenkaan
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
Sanaton on hetki tää
ja vaiettu on salaisuus
Katsein allekirjoitettu
pienen ajan ikuisuus
Sinut tunnen
liikkumatta sanot haluavasi olla pidempään
Sinut tunnen
jokainen onnen hetki tekee kipeämpää
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
En löydä biisiä mistään, en videona tai edes lyriikoina. Kirjoitankin ne siksi auki tähän, josko niitä vaikka joku muukin joskus vielä metsästää. Ja tuleepa selvä kuva niillekin, jotka eivät tätä tienneet - joskaan silkat sanat eivät vielä tee oikeutta kappaleen tunnelmalle.
Tänään Laura Sippola: Toinen
Hämärä on huoneemme
ja valkea vain lepattaa
Kosteiden ikkunoiden taakse
jää koko paha maa
Sinut tunnen
et lähempänä enää olla mua voisikaan
Sinut tunnen
en seisovaa aikaa enää kuuntele ollenkaan
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
Sanaton on hetki tää
ja vaiettu on salaisuus
Katsein allekirjoitettu
pienen ajan ikuisuus
Sinut tunnen
liikkumatta sanot haluavasi olla pidempään
Sinut tunnen
jokainen onnen hetki tekee kipeämpää
Pidä musta beibi vielä vähän aikaa
ennen kuin uppoan,
ennen kuin palaat toisen luokse
jolle annat elämäsi ainoan
Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut
Olen kotoisin väkivallattomista ja turvallisista oloista. Olen kovaääninen, rääväsuinen ja kerkeästi kiihtyvä. Minusta on mukava toisinaan humalassa tai eräässä toisessa mielentilassa hieman pureskella ihmisiä ja saatan toisinaan hosuessani epähuomiossa tunkeutua jonkun vieressäseisovan ilmatilaan.
En kuitenkaan koskaan ole lyönyt ketään eikä minua ole lyöty. Lapsena sain tukkapöllyä, varmastikin aivan ansaitusti, mutta aikuisena kukaan ei ole koskaan satuttanut minua fyysisesti, ainakaan pyytämättä.
Minä olen viime päivät ajatellut tiiviisti parisuhdeväkivaltaa: kaikkia niitä piiloon meikattuja ruhjeita, tukan alle kammattuja arpia ja rapuissa kompasteltuja solisluita. Olen miettinyt niitä poliisisetiä, jotka sanovat kai te sovitte tän keskenänne ja ajavat pois, niitä terveyskeskuslääkäreitä, joiden mielestä ei voi sattua suthan puudutettiin jo ja niitä taksikuskeja, jotka kyyditsevät ensiapupolille vaitonaisina, tiehen keskittyen ja toisella korvalla kuuntelematta.
Niitä naisia - ja miehiä - jotka viranomaisten pakeille jonottavat, ne ovat ainoita, jotka tietävät asioiden oikean laidan ja ainoita, joilla on avaimet muutokseen.
Miksei rajaa saa vedettyä? Miksei tilanteesta lähde?
Istuin viime sunnuntaiaamuna kello kuusi päivystyspolilla vertavuotavan ystävän tukena, pidin siitä kiinni ja kuuntelin. Juuret jäämiseen ovat niin syvällä, että niiden katkominen vastaisi amputaatiota.
Kuuntelin, mutten ymmärtänyt. Miten voi koskaan luottaa ihmiseen, joka on osoittanut pystyvänsä moiseen pidäkkeettömään raakuuteen? Miten voi rakastaa sellaista, joka satuttaa?
Ja sitten toisaalta: miksi töniminen ja kiinnipitäminen muka olisi pahempaa kuin valehtelu ja pettäminen? Onko sellainen, mihin tarvitaan tikkejä ja mustelmavoidetta jotenkin enemmän väärin kuin sellainen, joka vain näkyy katseessa ja kuuluu puheessa? Miksi siihen suostuu, uudestaan ja uudestaan?
Miten niistä palasista saa koottua enää ikinä mitään ehjää?
En kuitenkaan koskaan ole lyönyt ketään eikä minua ole lyöty. Lapsena sain tukkapöllyä, varmastikin aivan ansaitusti, mutta aikuisena kukaan ei ole koskaan satuttanut minua fyysisesti, ainakaan pyytämättä.
Minä olen viime päivät ajatellut tiiviisti parisuhdeväkivaltaa: kaikkia niitä piiloon meikattuja ruhjeita, tukan alle kammattuja arpia ja rapuissa kompasteltuja solisluita. Olen miettinyt niitä poliisisetiä, jotka sanovat kai te sovitte tän keskenänne ja ajavat pois, niitä terveyskeskuslääkäreitä, joiden mielestä ei voi sattua suthan puudutettiin jo ja niitä taksikuskeja, jotka kyyditsevät ensiapupolille vaitonaisina, tiehen keskittyen ja toisella korvalla kuuntelematta.
Niitä naisia - ja miehiä - jotka viranomaisten pakeille jonottavat, ne ovat ainoita, jotka tietävät asioiden oikean laidan ja ainoita, joilla on avaimet muutokseen.
Miksei rajaa saa vedettyä? Miksei tilanteesta lähde?
Istuin viime sunnuntaiaamuna kello kuusi päivystyspolilla vertavuotavan ystävän tukena, pidin siitä kiinni ja kuuntelin. Juuret jäämiseen ovat niin syvällä, että niiden katkominen vastaisi amputaatiota.
Kuuntelin, mutten ymmärtänyt. Miten voi koskaan luottaa ihmiseen, joka on osoittanut pystyvänsä moiseen pidäkkeettömään raakuuteen? Miten voi rakastaa sellaista, joka satuttaa?
Ja sitten toisaalta: miksi töniminen ja kiinnipitäminen muka olisi pahempaa kuin valehtelu ja pettäminen? Onko sellainen, mihin tarvitaan tikkejä ja mustelmavoidetta jotenkin enemmän väärin kuin sellainen, joka vain näkyy katseessa ja kuuluu puheessa? Miksi siihen suostuu, uudestaan ja uudestaan?
Miten niistä palasista saa koottua enää ikinä mitään ehjää?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)