Aattelin laittaa auringonlaskun sulle jos et ehdi

Iltaisin ulkona tuoksuu jo syksy paitsi tänään, kun on lämmintä kuin elokuussa ja kuu on ihan pyöreä ja älyttömän iso. Katuvalot taittuvat naarmuisesta visiiristä ja kun makaa kalliolla kyllin pitkään hiljaa selällään, voi nähdä miten lepakot syöksyvät uhkarohkean läheltä. Syrjäisen metsäjärven rannalla tähtitaivas laskostuu auki vähitellen, tuntuu melkein että käden ojentamalla siihen ylettyy. Sanat ovat suuria tai yhdentekeviä, lempipaikkoja Helsingissä ja musiikkivideoiden maailmantuskaa, ne kieppuvat ympärillä viettelevinä, saaden sydämen lyömään hieman nopeammin ja samalla raskaammin. Kotimatkalla tien ylitse vilahtaa kettu, toivon sille pulskia päästäisiä ja välttymistä aamuöisiltä kaahareilta.

Haaveileminen on niin helppoa. Itsensä hukuttaa vaivattomasti oman nälkäisen mielensä luomiin kangastuksiin, erityisyyteen josta ei tiedä onko sitä sittenkään vai onko sekin silkkaa unelmointia. Toiveikkuuteen, omaan kuvaansa joka heijastuu toisen ihmisen silmistä, asioihin, jotka sähähtävät näkökentän laitamilla ja joista ei koskaan oikeastaan saa otetta mutta joiden toivoo olevan siellä silti.

Avuttomuus on kaikkein vaikeinta kestää. Se, ettei voi tarttua toisen ihmisen pahaa oloa kulmasta, ravistaa tomerasti ja ripsiä vielä harjalla hankalimpia kurjuuden murusia maahan. Ei saa käsiä ympärille, ei poskea olkapäälle, on vain sanoja ja mihin ne muka riittäisivät. Ymmärtää, että siinä kaikki: enempään ei pysty, enempää ei odoteta. Pitää sanoa kaiken järjestyvän, sanoa niin että siihen voi luottaa, vaikkei siihen usko itsekään - toivoo kyllä, enemmän kuin mitään, muttei oikein usko sittenkään.
Kaikki järjestyy - joko hyvin tai vielä paremmin.


Turn the light out say good night
no thinking for a little while
Let's not try to figure out everything at once
It's hard to keep track of you falling through the sky
We're hal- awake in a fake empire
We're half-awake in a fake empire
- The National: Fake Empire 

Tonight we are young so let's set the world on fire

Aamuisin pitää muistuttaa itselleen, ettei kesä vielä loppunut. Ikkunan takana on harmaata ja hiostavaa eikä peiton alta tahdo päästä enää kolmantena työaamuna pois lainkaan. Silti päivät käynnistyvät kuten niiden tapana on eikä mikään taida vielä olla ohi: mahdolllisuudet, tilaisuudet, onni. Elämä.

En tiedä, oliko kulunut kesä upein naismuistiin siksi, että edellisenä olin niin onneton ja eksyksissä vai siksi, että se oikeasti on ollut upea.
Tänä kesänä olen
nähnyt kesäteatteria, matkustanut kotimaassa ja paikoissa joissa en ole koskaan ennen käynyt, kävellyt avojaloin Vaasankatua kotiin, kutsunut luokseni tuntemattomia, tullut poliisin puhuttelemaksi, käynyt loputtomia ja aamuksi kääntyneitä keskusteluita, tanssinut suihkulähteessä, juonut ruotsalaisen junan ravintolavaunussa punaviiniä omasta tonkasta, nähnyt kaksoissateenkaaren, ollut mustasukkainen, itkenyt lohduttomasti, pussaillut vähän, laulanut karaokessa ja häissä Chydeniuksen Sinua, sinua rakastan, polskinut meressä keskellä yötä ja päivälläkin, polttanut nahkani ja päivettänyt sen, nukkunut vähemmän kuin koskaan, luistellut roller discossa ympärille kietoutuvassa yössä sydän täynnä tähtiä, kuullut unissapuhumista, nähnyt amerikkalaista jalkapalloa livenä, loiskutellut vesilätäköissä ja Uimastadionilla, saanut paarmanpiston napaani ja jalkateräni jauhelihaksi korkokengistä.
Eniten olen viettänyt aikaa rakkaiden ja tärkeiden kanssa, keskellä, hymyillyt silmäni viiruiksi ja poskeni hymykuopille ja nauranut sydämeni kyllyydestä, elänyt kuin huomista ei koskaan tulisikaan.

Tämä syksy on tuova muutoksia, olen päättänyt niin. Muistan yhä keväällä laatimani tavoitteet, aion kaivaa esiin sen paperin ja tehdä siitä totta. Olen vasta löytänyt itseni uudelleen yksityisesti, nyt aion tehdä sen ammatillisesti. Minä pystyn tähän, minä pääsen tästä. Eikä mikään ole vielä ohi.