Kahden viikon murrosikä

Jos on unohtanut, kuinka olla nuori, vaikkei koskaan ole ollut aikuinenkaan, on vaikea kestää neuvokkaita, suurisuisia ja röyhkeitä teinejä: kaduilla, kaupoissa, ylipäänsä maailmassa tilaa viemässä. Ne kuvittelevat keksineensä kaiken itse, ne pitävät (jonkun itseäni älykkäämmän sanoja lainatakseni) ikääntymistä tomppeleiden huonona valintana. Niille kaupunki, elämä ovat olemassa vain niitä varten.

Kuitenkin, kun lukee päivälehdestä Stadikan kutsumattomista yövieraista, näkee itsekin ensin sen miksei?-puolen, ja vasta sitten sen vastuullisen äänestäjän vankkumattoman kannan. Muistaa, miten uudesta ihmisestä voi hullaantua niin, kuinka joku voi olla kuin vodka ja tabasco tomaattimehussa, kuinka sen kanssa uskaltaa mitä vain ja maailma on meidän. Muistaa ihan hyvin, miten jokainen asia merkitsee elämää tai kuolemaa - miten sen voi unohtaa. Kun tuntee niin isosti että on pakahtua, että asioiden ja tilanteiden rajat hämärtyvät ja mittasuhteet ovat yhdentekevät, eikä painovoima ole kuin sana fysiikan kirjassa.

Sisko tahtoisin jäädä on minusta yksiselitteisen loistava elokuva. Se on luonteva, uskottava ja niin realistinen kuin teinielämän kuvaus koskaan voi olla. Sen tinkimättömät henkilöhahmot ja niiden mielettömät näyttelijät (Ada Kukkonen, Sara Melleri, Anna-Leena Uotila ja Seppo Pääkkönen ym), sen henkeäsalpaavan kauniit Helsinki-kuvat. Sen syksy, joka maistuu huulikiillolle, taskulämpimälle oluelle ja vatsan väärinpäin kääntävälle vapaudelle.

Kotiin pyöräillessäni tunsin oloni epämääräisen haikeaksi. Kesän loppumisen voi jo vaistota tuulen väristä ja tyhjenevistä terassituoleista. Kulunut viikko on ollut vuodenajan paras: viikko, jona uskoin voivani tunnistaa kadulta ne ihmiset joita on pidetty lähellä, niiden iho hohtaa kuin niitä valaistaisiin hehkulampulla sisältäpäin. Viikko on tuntunut loputtomalta, hyvällä tavalla ikuiselta - on kuin olisin yhä festarilavan edustalla, ympärillä pelkästään rakkaita kasvoja vastaamassa hymyyn, käsiä täyttämässä laseja, soundtrackia jonka viimeistä raitaa ei tule.

Voisiko olla aina näin? Voisiko tuntua, että on?

Olemme kuin veljet

Kun on yhä kesä, narkit flirttailevat junissa ja syksyn vaihto-opiskelijat ovat rantautuneet kaupunkiin. Kun sanoo ilmaisten kondomien jakelijalle realistisesti ei-kiitos ja sitten, huomatessaan kyseessä olevankin keksien, vaihtaa vastauksensa kylläksi.

Kun festivaalialueen nurmikko on äskettäisestä sateesta vielä hieman joustava ja antaa myöden istahdettaessa. Ympärillä on pelkästään ystäviä ja mukavia ihmisiä; hassuja valokuvia otetaan, sisään smuglatut eväsjuomat eivät ota loppuakseen ja olo on alati kevyempi. Kun lavalla rokataan niin täysillä ettei sitä ole uskoa todeksi, ei voi ymmärtää kokevansa mitään tällaista, kun on hiki pogoamisesta ja pyörryttää silkasta onnesta - kun aurinko räjähtää paistamaan ja tekee mieli edessään tanssivan tytön lailla riisua paita ja jättää pelkät bikinit. Kun on niin lähellä lavaa että tuntuu että kättään ojentamalla voisi ylettää ja kun jokainen katse yleisöön on kohdistettu juuri minun silmiini; kääntää päätään ja näkee ne tärkeimmät siinä, ihan vieressä, saman huuman lumoissa, ne vastaavat hymyyn ja huutavat mukana eikä ikinä ole ollut näin siistiä.

Öinen kaupunki on levoton ja tahmea, istumme terassilla ja esittäydymme Ylvaksi, Sakeksi ja Jasseriksi. Dj soittaa kaksi toivekappalettamme, tanssimme toisiamme päin kolahdellen ja dj:lle lentosuukkoja lähetellen. Puhutaan asiaa, tärkeää ja oikeaa, niin että silmänurkkiin alkaa kertyä jotain joka kohta vyöryy ylitse. Kävellään halki samettisen yön, syödään jättiläismäiset yöeväät Pitkänsillan kupeessa ja puhutaan lisää. Toisistamme voimaa ja rohkeutta saaden keskeytämme vakavaksi taittumassa olleen välikohtauksen, jonka naisosapuoli ryntää itkien pakosalle ohitsemme ja mies maleksii välinpitämätöntä teeskennellen toiseen suuntaan.

Ei ole kiire minnekään, tuntuu kuin yö voisi jatkua maailman loppuun saakka ja jos maailma tänään loppuisi, se tekisi sen kauniisti.


Olen niin kevyt, että leijun ilmassa, sun huoneessa
Mä olen höyhen, sinä tuuli, puhalla, etten putoa
Sä avaat ikkunan, mä kattojen ylle ilmaan kohoan
ja asiat saavat mittasuhteen oikean

Sama vanha juttu: vahvistaa se sua mikä ei tuhoa
Sain eilen lahjan, jota toivon etten unohda
Nyt oon niin kevyt että leijun ilmassa, korkeella
ja kaupunki alhaalla näyttää kauniilta

Tuulee, kun sinä olet tuuli
ja minä olen höyhen sun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Mä korkealle nousen taas

Hei, koeta unohtaa ne asiat, jotka öisin sua valvottaa
Hei, koeta uskaltaa vain tuulen vietäväksi sukeltaa
Kaikkein vaikeinta on luottaa
mutta ilman sitä ei mitään saa
Mä puhallan ja sä nouset ilmaan

Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, kun kaupungissa tuulee
Sä korkealle nouset taas

Hyppäät parvekkeelta, muttet putoa
Olet niin kaunis kun sä leijut ilmassa
Surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa

Tuulee, kun minä olen tuuli
ja sinä olet höyhen mun vietävänä
Tuulee, taas kaupungissa tuulee,
me korkealle noustaan taas

Lennätät mua niin kuin leijaa
korkealla taivaan alla lennän taas
Lennätän sua niin kuin leijaa
enkä päästä putoamaan, lennä taas
Lennä taas

Tuulee, taas kaupungissa tuulee
me korkealle noustaan taas

- Don Huonot: Tuulee

Kun ei ole värejä

Loma oli omituinen. Toki se oli rentouttava, laiskotteleva ja hikinen, mutta silti. Minun tärkeät ihmiseni olivat kaikki jossain muualla, poissa tai vähintäänkin töissä. Monina päivinä tuntui tyhjälle, kummallisen virattomalle. Laahustin Tervasaareen ja Stadikalle, katsellen villihunajan värisiksi paahtuneita nälkäisen näköisiä tyttöjä ja äänettömiä pariskuntia, miettien mistä ne tahtovat puhua. Piehtaroin yöt haalean saunan lämpöisessä asunnossani, kun ikkunan äärellä istuessaan ei tiennyt, kumpi puoli lasista on sisällä ja kumpi ulkona. Lojuin sängyllä katsoen loputtomasti elokuvia, potien syyllisyyttä kauniin kesäsään moisesta haaskaamisesta ja kyllä sitten talvella taas harmittaa. Kaipasin paikkaani, tunsin olevani lapsi kesäsiirtolassa, ymmärtämätön ympäröivästä ihanuudesta, syksyn ja tuttuuden ikävä hämärtävänä kalvona minun ja maiseman välissä.

Nautinkin. Ensimmäisestä kyllin viileästä yöstä. Kuumasta ihosta vajoamassa suloisen kloorinhajuiseen veteen, pinnanalaiset vaimeat äänet ja liikkeiden miellyttävä hidastuminen. Saaren kiireettömyydestä, Scrabblen pelaamisesta äidin kanssa vapain säännöin. Pinkin huikeasta keikasta ja sen yleisön mielettömästä tukkakavalkadista. Maapähkinävoista omenanviipaleella. Uuden ystävän syntymäpäiväkemuista miltei tuntemattomassa mutta hirmuisen vastaanottavaisessa seurassa. Kesäisestä Pispalasta, levollisista hetkistä, joina ei tiennyt kellosta. Toisen hiestä omalla iholla, isoilla kierroksilla karjuvasta moottoripyörästä reisien välissä, liiassa helteessä tehdyn juoksulenkin jälkeisistä vilunväristyksistä.

Tulin ajatelleeksi sitä, minkälaisen jäljen ihmiset toisiinsa jättävät; millaisen minä muihin ja ne minuun. Kuinka joidenkin kanssa kehittyy oma kieli, joka juurtuu niin ettei sen alkuperää spontaanisti edes muista - ja kun muistaa, muistaa sen, jonka se puoliksi on. Kuinka jäljestä ei aluksi edes aavista, miten syvään se painuu ja milloin se nousee pintaan taas.

Tulin ajatelleeksi sitä, miten hassusti vastaat En mä kiitos mut ota sä vaan kun kysyn Otatsä limua?, kuin antaen lapselle luvan, ja sitä miten se ei outoa kyllä haittaa minua ollenkaan, hymyilyttää ainoastaan. Minä tiedän tämän ihmisen ja osaan tämän tanssin.

Miten outoa - miten aavistettavaa - ettei töihinpaluu ollutkaan se ahdistavin asia, ja kuinka sekin on taas hetkeksi paremmin. Miten upeaa tavata pitkästä aikaa ystävä, joka puhuu tunteistaan avoimen luottavaisesti ja todellisia sanoja käyttäen - miten huojentavaa tehdä niin itsekin.

Havaitsen olevani huomionkipeydestäni miltei avohaavoilla, itkettää kun sanot niin kuin toivon. Itkettää muutenkin, melkein mistä vain. Että pitäisit kiinni etkä päästäis.