Kesä on täällä. Se makaa liikkumatta kaupungin yllä kuin suuri pörröinen koira, läähättäen kuumaa asfaltinhajuista hengitystään suoraan kasvoille. Se tekee ihmisten liikkeistä venyviä, tahmeita, kuin joustavasta kadusta sandaalinpohjaan tarttuvaa purukumia. Se saa katseet vaeltamaan laiskoina verkalleen pitkin ohikulkijan vartta; se lipoo ihoa nostaen ilmoille lämpimän kermatoffeen tuoksun ja ihon pintaan ohuen kimalluksen.
Minä olen niitä ihmisiä, joiden on aina hieman kuuma. Kestän kylmää huomattavasti paremmin: vaatteita voi aina lisätä, mutta tietyn pisteen jälkeen niitä on hankala enää vähentää ja entä sitten kun jäljellä on pelkkä nahka? Yritän olla valittamatta, sillä kaiken nihkeyden, deodorantin vahtimisen ja puuterin pettämisen jälkeenkin nautin siitä, ettei ulos lähtiessään tarvitse vetää ylleen untuvaa ja villaa. Öisin puijaan kuumuutta käymällä kylmimmässä tohtimassani suihkussa ja kaatumalla sitten sänkyyn niine hyvineni, kuivaamatta, viileät vesipisarat äkillisestä lämmönmuutoksesta sokeeratulla kananlihaisella ihollani hitaasti noruen. Eikä sekään riitä.
Juuri nyt istun sängylläni syntymäasussani, tovi sitten suihkusta tulleena. Jälleen hikeä pisaroiden.
Ollapa asunto, jossa parveke - tai edes läpivedon mahdollisuus.
En vielä oikein ymmärrä olevani lomalla, että voin mainiosti katsoa sunnuntaisen finaaliottelun hamaan katkeraan loppuun saakka, sillä minun ei tarvitse herätä maanantaiaamuna lähteäkseni ansioon. Kenties huominen Pispalanharjun grillijuhlissa muuttaa asian.
Kuuma.
Unohdin ostaa kynsilakanpoistoainetta.
Sysmässäkin paistaa aurinko.
Minä olen lomalla.
Lomalla.
L-O-M-A
perjantai 9. heinäkuuta 2010
torstai 8. heinäkuuta 2010
Kovalevy on TÄYNNÄ!
Lomaan on niin vähän Muumi-lauluja, ettei niitä enää edes kannata laskea. Takana on tämän viikon osalta kolme yhdentoista tunnin työpäivää eikä sitten paljon muuta. Jääkaapissa vapusta saakka kylmennyt olut maistuu niin hyvälle että ensi kulauksen jälkeen melkein nyyhkäisin.
Tätä nykyä taitaa olla muotia luonnehtia itseään perfektionistiksi. Minua syö se, että sanaa käytetään niin kevein perustein: monikaan ei oikeasti ole sellainen, ainoastaan anaalisen neuroottinen tai kenties niin laiska ja mukavuudenhaluinen, ettei viitsi aloittaakaan - ja kutsuu sitten itseään perfektionistiksi. Mä oon sellanen, etten halua tehdä huonosti tai epäonnistua. Mieluummin en sitten edes yritä, mä oon tällanen perfektionisti.
Hirveästi ärsyynnyin siitä, kun eilen luin Hesarin verkkouutisista jonkun tutkineen koululaisten elämänlaadun paranevan rutkasti, kun koulupäivät siirretään alkamaan myöhemmin. Että sitten tuli untakin enemmän ja vähemmän masennusta ja että nuorilla on kyllä syynsä valvoa myöhempään. Aivan varmasti, syitä kyllä löytyy. Mielestäni on älytöntä vastuunpakoilua syyttää aikaisia kouluaamuja siitä, ettei nuori saa unta kylliksi. Silloin kun minä olin nuori, talviaamuisin joskus väsytti mutta sepä sattuikin olemaan vain elämää, samoin kuin se että kaikilla tutuillani oli kotiintuloajat yläasteella ja että ainoastaan luokan luuseripudokkaat nukkuivat tavallisina arkiaamuina pommiin ja lintsasivat aamutunneilta silkasta heräämisen vaikeudesta. Olisiko aikaisemmin nukkumaan hankkiutuminen avain pidempiin yöuniin, vaihtoehtoisesti?
Luin luonnollisesti Hesarin keskustelupalstakommentointia aihetta sivuten enkä suinkaan kiistä siellä esitettyjä ansiokkaita kannanottoja kouluaamujen myöhäistämisen puolesta ja vastaan. Minua vain kismittää suunnattomasti se luonnonvoiman status, johon teinit on nostettu: ettei niille voi mitään ja niitä pitää ymmärtää ja että kaikki vähänkin epämiellyttävä on varmasti kehitykselle ja mielenterveydelle haitallista. Eihän se niin mene. Ystävääni Dahliaa lainaten elettiin sitä ennenkin - en luonnollisestikaan tarkoita, ettäkö menneiden aikojen virheitä tulisi toistaa tai että kaikki tulisi tehdä hankalimman kautta. Sitä vaan että. No, elettiin sitä ennenkin, ja ihan hyviä meistä tuli.
Kävin hakemassa Kardaanikissan auton lainaan, vaihtarina Fättiksestä. Ajoin kotiin Vallilasta nykivästi, moottoria huudattaen ja ihmeissäni pienen peltikuution sisältä ympärilleni tähyillen: vauhti ei tuntunut, moottoria ei kuulunut (paitsi 4000 kierroksen jälkeen), kaistat eivät tuntuneet riittävän leveälle ajoneuvolleni. Nopeasti sitä näemmä fakkiintuu. Sunnuntaina en varmasti pysy enää kaksipyöräisen satulassa.
Huomenna tähän aikaan minulla on kahdeksi viikoksi täysi lupa olla vastaamatta työpuheluihin. Minun ei tarvitse selvitellä kenenkään sotkettuja laskuasioita, siivota edeltäjäni yhä vieläkin taakseen jättämiä ja sieltä nyt minun väylälleni räjähteleviä paskanakkeja, perätä keltään tämän tuntilistoja, vuorotoiveita tai yhtään mitään muitakaan asioita, ei räyhätä tiskaamattomista tiskeistä, löyhkäävistä treenikengistä henkilökuntahuoneessa tai ruhtinaallisesti ryssityistä kassanauhoista. Ei kiinnosta. Tässä tunkkinne, olkaa hyvät!
Jospa velvoitteiden heltiäminen vapauttaisi bloggaamisintoakin.
Tätä nykyä taitaa olla muotia luonnehtia itseään perfektionistiksi. Minua syö se, että sanaa käytetään niin kevein perustein: monikaan ei oikeasti ole sellainen, ainoastaan anaalisen neuroottinen tai kenties niin laiska ja mukavuudenhaluinen, ettei viitsi aloittaakaan - ja kutsuu sitten itseään perfektionistiksi. Mä oon sellanen, etten halua tehdä huonosti tai epäonnistua. Mieluummin en sitten edes yritä, mä oon tällanen perfektionisti.
Hirveästi ärsyynnyin siitä, kun eilen luin Hesarin verkkouutisista jonkun tutkineen koululaisten elämänlaadun paranevan rutkasti, kun koulupäivät siirretään alkamaan myöhemmin. Että sitten tuli untakin enemmän ja vähemmän masennusta ja että nuorilla on kyllä syynsä valvoa myöhempään. Aivan varmasti, syitä kyllä löytyy. Mielestäni on älytöntä vastuunpakoilua syyttää aikaisia kouluaamuja siitä, ettei nuori saa unta kylliksi. Silloin kun minä olin nuori, talviaamuisin joskus väsytti mutta sepä sattuikin olemaan vain elämää, samoin kuin se että kaikilla tutuillani oli kotiintuloajat yläasteella ja että ainoastaan luokan luuseripudokkaat nukkuivat tavallisina arkiaamuina pommiin ja lintsasivat aamutunneilta silkasta heräämisen vaikeudesta. Olisiko aikaisemmin nukkumaan hankkiutuminen avain pidempiin yöuniin, vaihtoehtoisesti?
Luin luonnollisesti Hesarin keskustelupalstakommentointia aihetta sivuten enkä suinkaan kiistä siellä esitettyjä ansiokkaita kannanottoja kouluaamujen myöhäistämisen puolesta ja vastaan. Minua vain kismittää suunnattomasti se luonnonvoiman status, johon teinit on nostettu: ettei niille voi mitään ja niitä pitää ymmärtää ja että kaikki vähänkin epämiellyttävä on varmasti kehitykselle ja mielenterveydelle haitallista. Eihän se niin mene. Ystävääni Dahliaa lainaten elettiin sitä ennenkin - en luonnollisestikaan tarkoita, ettäkö menneiden aikojen virheitä tulisi toistaa tai että kaikki tulisi tehdä hankalimman kautta. Sitä vaan että. No, elettiin sitä ennenkin, ja ihan hyviä meistä tuli.
Kävin hakemassa Kardaanikissan auton lainaan, vaihtarina Fättiksestä. Ajoin kotiin Vallilasta nykivästi, moottoria huudattaen ja ihmeissäni pienen peltikuution sisältä ympärilleni tähyillen: vauhti ei tuntunut, moottoria ei kuulunut (paitsi 4000 kierroksen jälkeen), kaistat eivät tuntuneet riittävän leveälle ajoneuvolleni. Nopeasti sitä näemmä fakkiintuu. Sunnuntaina en varmasti pysy enää kaksipyöräisen satulassa.
Huomenna tähän aikaan minulla on kahdeksi viikoksi täysi lupa olla vastaamatta työpuheluihin. Minun ei tarvitse selvitellä kenenkään sotkettuja laskuasioita, siivota edeltäjäni yhä vieläkin taakseen jättämiä ja sieltä nyt minun väylälleni räjähteleviä paskanakkeja, perätä keltään tämän tuntilistoja, vuorotoiveita tai yhtään mitään muitakaan asioita, ei räyhätä tiskaamattomista tiskeistä, löyhkäävistä treenikengistä henkilökuntahuoneessa tai ruhtinaallisesti ryssityistä kassanauhoista. Ei kiinnosta. Tässä tunkkinne, olkaa hyvät!
Jospa velvoitteiden heltiäminen vapauttaisi bloggaamisintoakin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
