Heikko valo

Asuntoni kellot eivät pysy ajassa. Tunnen olevani sisältä ontoksi koverrettu ja kumiseva, joten yritän keskittyä ulkoiseen. Treenaan salilla niin, etten kahteen päivään kykene kuin irvistelemään, lihakset kivikovina ja jomottavina. Käyn solariumissa ja hankin ennenaikaiset kesakot nenälleni. Varaan ajan kosmetologille otattaakseni ripsienpidennyksen. Suunnittelen sijoittavani tämänkinvuotiset veronpalautukseni kuten edelliset: uuteen leimaan.
Eikä mikään näistä oikeastaan edes saa minua innostumaan tosissani, enkä ole soittanut kitaraakaan moneen päivään. Ihan sama.

Istuin viikonloppuna ikkunalaudallani alusvaatteissa, savuke sormissani katselemassa kadulle. Äkkiä tiesin siinä olevan yhden niistä elementeistä, joita tulen kaipaamaan tästä muutettuani. Ajatus on älytön, sillä en ole muuttamassa mihinkään - en nyt enkä luultavimmin vielä pitkään aikaan. Mutta silti: kadulle lankeava hapero auringonpaiste, puistossa kujertavat kevään ensilinnut, vaihdekohdan yli vaivalloisesti kapuava raitiovaunu, koiriaan puhuttelevat ihmiset puiston laidassa. Kaikki on sydämenlyönnin verran siinä, niin lähellä, että minun on suljettava silmäni hetkeksi kestääkseni sen.

Kävellessäni Pasilasta kotiin Siuntionkadun ja Aleksis Kiven kadun kulmassa olevan hullunkurisennäköisen kivijalka-asunnon hullunkurisen pikkuoven edessä jalkakäytävällä istuu hahmo, selkä minuun päin. Lähemmäs päästyäni huomaan, että oviaukossa istuu toinen hahmo, ne ovat tupakalla siinä yhdessä, ne nauravat ja istuvat auringonlaikussa ja niillä näyttää olevan huoletonta ja mukavaa ja palanen niiden kepeästä joutilaisuudesta tarttuu minuunkin. Minusta on mahtavaa asua kaupungissa, jossa ihmiset voivat järjestää juhlia viereisen talon katolla, jonne sattuu pääsemään omasta olohuoneen ikkunasta, ja jossa voi istua keskellä jalkakäytävää juttelemassa ystävänsä kanssa ihan selvinkinpäin - kaupungissa, jonka ihmiset ovat vallanneet itselleen antamatta ahtaiden huonekokojen ja henkilökohtaisten takapihojen puuttumisen rajoittaa olemistaan.

Sitten pääsen omaan kotiini, jota en jaksa nyt siivota, avaan television ja tuijotan sitä nukkumaanmenoon saakka. Silmät tuntuvat koko ajan väsyneiltä, kuin pitkän itkun jälkeen; näen öisin unia joissa tapahtuu asioita joihin en voi vaikuttaa, enkä enää herättyäni muista, mitkä niistä ovat totta.
En jaksa edes haluta mitään, en kiinnostua mistään halutakseni. Ihan sama.

I am a rock, I'm not an island

Luin tänä aamuna Suomen johtavan päivälehden eilisestä numerosta kahdesti väitteen, jonka mukaan Suomi on saari. Ymmärrän kyllä, mihin väittämällä pyrittiin ja minä jos kuka ymmärrän myös, miten vastustamaton tehokeino kärjistäminen onkaan.
Suomi on saari. Mutta eihän ole. Manhattan on saari. Ahvenanmaa on saari. Islanti on saari ja Grönlantikin. Mutta Suomi, se on niemi.
Tai sitten olen ymmärtänyt jotain todella pahasti pieleen.


Aurinko on paistanut tänään aamusta saakka niin pontevasti että se on ollut melkein pelottavaa. On taas se aika vuodesta, jolloin itsekin pitäisi tuntea itsensä uudeksi ja kirkkaaksi, elinvoimaiseksi. Rakastuneeksi.
On taas se aika vuodesta, jolloin ydinperheonnen sivusta seuraaminen tuntuu sietämättömämmälle kuin koskaan ja itsekin on jotenkin nukkaantunut ja kelmeä.

Toistan samoja virheitä, isken päätä samaan seinään; ensi kertaa pelkään tässä olevan kelan, jota en koskaan saa poikki. Entä jos en pääsekään murtautumaan tästä, entä jos elämäni on loppuun saakka neljän kuukauden syklejä toivoa ja ahdistusta? Entä jos en osaa elää toisin; entä jos en jaksa?

Kaiken päänsisäisen kuonan ja lohduttomuuden keskellä on huojentavaa, että on olemassa ystävä ja sillä sänky, johon saa mennä syömään Ben & Jerry's -jäätelöä ja taintumaan päiväunille. Että on olemassa toinen ystävä, joka keskellä yötä suostuu tulemaan pitämään sylissään ja halaamaan niin, että tuntee lopulta jälleen pysyvänsä yhtenä kappaleena. Että ovat ne, joiden kanssa voi lähteä Vantaalle laulamaan huonoa kännikaraokea, syömään lihapullia ja herättämään pahennusta juna-asemille. Että ovat ne, joiden kanssa voi lojua katsomassa televisiota jäsenet sekaisin yhdessä ihmisläjässä, kertoa kakkavitsejä ja nauraa hervottomasti YouTuben Rölli-peikko-pätkille. Että ovat kaikki ne, jotka malttavat olla sanomatta mitäs minä sanoin, jotka antavat olla hiljaa silloin kun ei ole mitään sanottavaa ja puhua silloin kun asiat eivät enää mahdu sisälläpidettäviksi.
Että tietää, ettei koskaan jää yksin. Pelkään, etten muista sanoa sitä niille kylliksi, mutta usein ne ovat ainoa todellinen ankkurini tähän maailmaan.

Vahva jaksaakseen rakentaa maailmoja ja kantaa niitä

Äkkiä en tiedäkään, mitä huomisella iltavuorolla tekisin. Olin ajatellut käyttää vapaan aamuni toisin, rauhassa, vuorovaikutuksessa, hymyillen. Nyt edes pitkään nukkuminen ei houkuta eikä minua huvita muutenkaan enää oikein mikään.

Minusta jotain valittuaan, riskit tiedostaen ja silti niin valiten, on menettänyt oikeutensa valittaa. Olen ajatellut, että tehtyään päätöksen tietäen sen voivan silti satuttaa epää itseltään oikeuden tuntea kipua.

Toisinaan sitä tarvitsee jonkun toisen kertomaan, mille asiat oikeasti näyttävät. Jonkun pitää antaa lupa olla pahoillaan sellaisesta, minkä on itse päälleen vetänyt. Jonkun pitää sanoa, että on ajan ja energian haaskausta koettaa kieltää tuntevansa kuten tuntee - ettei siihen ole tarvetta eikä se säästä ketään miltään.

Tänään ystävä sanoi minulle puhelimessa, että kukin on vastuussa omista tunteistaan eikä ketään voi itseltään suojella, ei pidä yrittääkään. Ettei tarvitse olla särkymätön tai yhtään urheampi kuin on.
Kyllä minä sen tiesin. Mutta tarvitsin ne sanat siltä: vailla ennakkoasenteita, syytöstä tai paheksuntaa. Vailla sitä liian monesti kaiken sen nähneen väsymystä, mitä-minä-sanoin -sävyä äänessään. Vailla ohjeita ja kärsimättömyyttä, ääni täynnä huolta ja välittämistä.

Mä vaan en haluais että suhun tarttis sattua yhtään enempää se sanoo ja taas minua itkettää.

Ola Land

Minä pidän kitarasta esineenä. Minusta lakattu pinta tuntuu käden alla selkeälle ja tuntuu sylissä mukavalle. Soitin näyttää juuri sopivalla tavalla itseriittoiselle, sellaiselle että on aivan kylliksi omin päineenkin, eikä oikeastaan tarvitse ketään soittamaankaan ollakseen yhtään parempi. Oikein pideltynä se näyttää vieläkin paremmalle: täydentää habituksen, nöyrtyy mukisematta käyttöön.

Minä pidän kitarasta soittimena. Sitä voi soittaa, vaikkei ihan osaisikaan - se tulee vastaan juuri sen verran, että se mikä todellisuudessa on onnetonta rämpytystä saattaa hetkittäin kuulostaa ihan oikeille soinnuille. Sitä voi näppäillä hajamielisesti tunnelmoiden laskuhumalassa juhannuskokolla tai piestä raivoisasti kurittaen stagella. Siitä voi ottaa kiinni ihan ronskisti ilman että se murenee tomuksi tai luiskahtaa oitis vireestä; sitä voi myös pidellä hellästi menettämättä vähääkään sen ilmaisuvoimasta tai uskottavuudesta.

Se on ensimmäinen soittimistani, jota voi soittaa istuen ja rennosti. Se onkin usein kaikki, mitä laina-Landolani kanssa teen: viritän, rämpytän ja lopun ajan vietän vain istuen se sylissäni.

Viime yönä mietin nimiä tulevalle omalle kitaralleni. Se voisi olla Anselmi tai Bertta, tai ehkä Thor-Björn tai Marika. Tosin nimeä ei voi päättää yksilöä näkemättä.
Enää tarvitaan se palkankorotus, jolla omani ostaisin.

And the night would be enough

Kerta kerralta tulee vaikeammaksi päästää sinut menemään. Syömme Lidlin sammakkomakeisia ja puhumme tissibaareista, enkä voi olla ajattelematta miten täydellisen kokoinen olet juuri minulle, minuun. Haluaisin sinut tähän kun nukahdan ja kun herään ja kaikkeen siihen muuhun.
Seuraan katseellani, kun kävelet: ulos ovesta, kadun yli, parkkipaikan poikki. Kun nouset autoon, käännyt risteyksestä vasemmalle, pois luotani. Tuntuu kuin halkeaisin kahtia. Älä menis.

Puhumme raskaana olevan ystävän kanssa siitä, olisiko pahempaa jos lapsella olisi jokin fyysinen epämuodostuma vai jos se olisi hieman hidasälyinen. Viereisessä pöydässä istuva mies salakuuntelee meitä piiloutuen kirjansa taakse. Toisella puolellamme puhutaan politiikkaa.

Mietin sitä, miten aamuisin taivas on alkanut näyttää vastapestylle ikkunalasille ja sitä, miten uuden oivaltaminen tuntuu sille kuin äkkiä näkisi oven siinä, missä ennen oli pelkkää seinää.

Istun elämäni ensimmäisellä kitaratunnilla ystävän olohuoneessa ja saan ensi kertaa monta sointua osumaan peräkkäin oikein. Tunnen spontaania riemua ja minua naurattaa ensimmäisen kerran koko päivänä. Kannan lainaksi saatua Landolaa varovasti laukussaan kotiini halki Kallion ja pelkään kuollakseni kompastuvani.

Pääsen kotiin ehjänä ja menen suoraan sänkyyn, jonka lakanoissa sinä vielä tuoksut. Nukahtaisinpa heti; heräisinpä seuraavan kerran vasta sitten kun.

Jos tietäisin, lottoaisin.

Olen jo liian monennetta päivää perätysten äreä ja hapan. Maailma on pölyinen ja hapeton ja minua väsyttää niin, etten haluaisi kuin maata peiton alla kuuntelemassa omia sydänääniäni.

Kimpaannun itseeni, kun en osaa keskittyä olennaiseen ja hermostun asioista, jotka eivät minulle kuulu ensinkään: ohikulkijan liian lyhyistä lahkeista, Pasilan asemalla herkeämättä louskuttavasta koirasta, tyhmästi ryhmittyvistä henkilöautoilijoista.
Tulen tuumineeksi, miksi onkin niin, että keski-ikään päästyään monet naiset alkavat muistuttaa enenevässä määrin miehiä: kampaukseltaan, kasvoiltaan, kävelyltään.

Tunnen itseni rennoksi ja kokeneeksi, kun esimieheni tiedustelee viikkopalaverissa huolestuneena muistaako kukaan tarkalleen, mitä perjantaisen palaverimatkan viimeisinä tunteina sekä jatkoilla oikein tapahtui ja minä lohdutan sitä sanoen ettei kukaan muista eikä oikeastaan välitäkään, sillä reissut nyt on reissuja ja aina sattuu kun reissataan.

Luistan salitreenistä, sillä haluan - kuten nykyisin yhä useammin - nopeasti kotiin. Sinne päästyäni en tiedä mitä siellä tekisin. Enkä viitsi enää lähteä liikenteeseenkään.

Väsäillessäni improvisoitua tonnikalapaistosta muistan jälleen, miten pieniin asioihin arkinen tyytyväisyys kiinnittyy. Keitän riisit ja ohrat, sekoitan tonnikalan ja tomaattisoossin, kaadan vuokaan päällimmäiseksi ruokakermaa. Tulee hyvä ja hallittu olo, kuin olisin ihmislaaduista siihen kokkailevaan sorttiin kuuluvaa, pystyvä ja elämästäni täysin vastuussa.
Ryhdyn siivoamaan ja juutunkin raivaamaan kenkäkaappiani. Pyyhin hyllyt, heitän 90-luvulta periytyneet ja uskollisesti palvelleet tanssikengät pois ja teemabileisiin ostetut ylipolven-stiletot suutarikassiin. Järjestän jäljelle jääneet kulkimeni kaappiin, suoriin riveihin, omille paikoilleen.
Vien talvipompat, myssyt ja kaulaliinat vinttiin ja pesen jääkaapinkin.

Ja sitten tyhjyys palaa. Mistä se tulee ja kuka sen kutsuu?
Millä se loppuu?

Pari hernettä patjan alla

En saisi olla näin apea kun ei ole syytäkään. Kun on se yksi ystävä, joka ei varmaankaan ole vielä edes palannut tähän maailmaan, ja ne kaksi, joiden suhteet, ne kaikkein tärkeimmät, murenevat osiinsa kuin jääkaapissa säilytetty suklaalevy.
Kun minulla on äiti, joka kiikuttaa minulle Tallinnasta kenkiä ja hajuvettä ja vie minut ravintolaan syömään vain koska haluaa viettää aikaa kanssani.
Kun minulla on työpaikka, jossa voin sopia viettäväni perjantain kotona omalla ilmoituksellani, vain laiskotellakseni ja tehdäkseni jotain vähän kiellettyä.

Silti ärsyynnyn suunnattomasti liesituulettimen äänekkäästä murinasta ja siitä, miten kynteni lohkeilevat sorkkamaisesti keskeltä. Olen vähällä tönäistä tahallani tuntematonta tätiä selkään vain koska tämä kävelee mielestäni liian hitaasti ja liian keskellä ja tukkii tieni.
Viitsin valittaa, kun asiat eivät menekään kuten olin ajatellut vaan kuten niiden alunperinkin oli määrä mennä.

Tuntuu, että on ollut aika, jolloin kaikki oli vaivatonta ja itsestäänselvää. Ehkei sellaista ollutkaan?
Ehkä se on vasta tulossa.

Vain ohutta hopealankaa

Pääsääntöisesti nuorehkojen ja hyväkuntoisten ihmisten kanssa tekemisissä olevana sitä aina välillä unohtaa ihmisen olevan sangen hauras orgaaninen kudelma. Muuttuu hieman koppavaksi, ylenkatsoo faktoja. Vakavat asiat tapahtuvat aina niille muille ja vain vanhojen ihmisten kannattaa ajatella kuolemaa.

Kun sitten jollekulle jolla on merkitystä, sattuu jotain, tuntee olonsa petkutetuksi. Surulliseksi ja järkyttyneeksi, totta kai, mutta ensisijaisesti vihaiseksi: eihän tämä ole se mitä tilattiin! Kenelle tästä voi valittaa, korjatkaa joku tää!

Huomaan olevani fyysisten rajoitteiden edessä täysin neuvoton. Puhun puhelimessa sen ystävän kanssa, joka on hyvin kipeä, enkä tiedä mitä sanoa kuulostamatta omituiselle tai epäsopivalle. Se itse kertoo tyyneen jutustelusävyyn miettineensä pahimmatkin vaihtoehdot läpeensä, sellaiset, joiden mahdollisuutta minä en edes ole älynnyt, ja minua alkaa itkettää. Minua, kuin se kipu ei todellisuudessa olisikaan itseni ulkopuolella. Tahtoisin olla urhea ja reipas, niin ettei sen tarvitsisi oman pelkonsa lisäksi kantaa minua kuin äitiään; tahtoisin olla se, joka kertoo hauskoja juttuja ja saa sen ajattelemaan mukavia asioita, niitä jotka ovat olleet ja niitä jotka ovat vielä tulossa.

Eniten tahtoisin, että se paranisi, pian ja ihan kokonaan.

Lupaan lukea Raamatun ja raitistun

Eilen olin juro ja apea. Ajoin Lahdenväylää piittaamattomasti ja niin vailla ilmeitä, että tuntui kuin kasvoni piirteet olisivat liuenneet pois kokonaan. Sain skarpattua juuri sen kaksi tuntia, ettei äiti ehtinyt huolestua luontaisen eloisuuteni puutetta. Takaisintulomatkalla Pasilasta kotiin kävellessäni olin niin lohduton, että tunsin vastustamatonta halua istahtaa keskelle Aleksis Kiven katua ja jäädä siihen.
Nukuin surkeasti ja painajaisten piinaamana. Heräsin lopen uupuneena, omituisen pahanhajuisessa asunnossani, valmiiksi ahdistuneena ja ikävöivänä.

Tänään paiskin töitä lailla riivatun, riuhdoin salilla olemattomat voimani hikipisaroiksi, olin ystävällinen tuntemattomille ja siivosin kotini jälleen hyväntuoksuiseksi. Olen saanut vertaistukea monelta taholta sekä nähnyt kalpeita ja hieman turpeakasvoisia työtovereitani. Lisäksi minua on kutsuttu enkeliksi (ei, se ei ollut Raimo vaikka siellä nyt niin luullaankin) ja voin jo koko lailla paremmin.

Kun itse tulee muistutetuksi pääsiäispäivien väliin jääneen yön balladista karaokeravintolan narikassa ja joutuu siitä hieman tolaltaan, on mukavaa kun ystävät jaksavat lohduttaa. Tuntuu huojentavalle kuulla, miten yksi on saarnannut toiselle, mitkä kaikki asiat sussa on pielessä; miten toinen on nututtanut ilmeisesti rappusissa niin, ettei oikein pysty liikkumaan (enkä sano tätä siksi, että olisin vahingoniloinen: en ole, toivon ettet ole rikkonut mitään ja että paranet pian!); miten yksi on loisteliaassa keppostelumielialassa tullut haalineeksi asuntoonsa kahdeksantoista kappaletta kolmen puhelinluettelon pinoa sekä sekoittanut kaikki oman rappunsa ovikranssit keskenään, ihan vain koska se sillä hetkellä tuntui ideana hyvälle.

Jos on kerran juhlittava vaikka useimmiten tunteekin jo itsensä siihen aivan väärän ikäiseksi ja liian kulmikkaaksi; jos kerran on juotava enemmän kuin kenellekään olisi kunniaksi ja niin pahoja juomia, että niiden maku pitää huuhdella alas väljähtyneellä oluella; jos kerran on suututettava lähijunien konnareita ja ilahdutettava baarien ovimiehiä, jaeltava numeroaan ties kenelle nimettömälle ja laulettava Lentäjän poikaa kovaa ja epävireisesti keskellä katua.
Jos on kerran elettävä kuin eläisi kerran vain, lie se parasta tehdä näiden ihmisten kanssa.

Ajelulla, puutaloja, joissa on onnelliset asukkaat

Tänään haluaisin asua avarassa, valkoisessa asunnossa, jonka katto olisi korkealla ja ikkunat laajat. Lojuisin valkealla, valoa maltillisesti heijastavalla sohvalla ja siemailisin persikanväristä skumppaa korkeasta, sirosta lasista, niin kylmää että lasi hikoilisi. En tulisi humalaan kuin hieman, sopivasti, eikä minulle tulisi krapulaa.
En koskaan olisi pitkästynyt; oloni ei koskaan, etenkään keskellä neljän ansaitsemattoman vapaan putkea olisi yhdentekevän tympeä, kuin lauantaisaunan jälkeen kun oikeastaan tekisi mieli lähteä ulos, muttei jaksaisi millään meikata eikä kukaan kiinnostu lähtemään mukaankaan mutta tuntuu ettei voi millään jäädä kotiinkaan tai seinät oikeasti lysähtävät päälle.

Tänään haluaisin ajella päämäärättä, kiireettä ympäri uneliaita lähiöitä stereoissa juuri sopivaa musiikkia ja kyydissä ystävä, jonka kanssa ei olisi pakko puhua. Ajella, kiireettä, sujuvasti, vailla realiteetteja ja bensamittaria, niin että kulkisi kerrankin maailman kanssa yhtä jalkaa.

Tänään haluaisin elää terveesti, reippailla happirikkaassa ilmassa ja saada punaiset posket ja tuulettuneen mielen.
Tänään en tahtoisi nousta sängystä lainkaan, katsomaan sateen aavistusta tuhruisen ikkunan läpi.

Tänään tahtoisin sinut tänne.


...osoiteltiin: tuo voisi olla meidän...