Demarit ei dokaa

Perjantaina sain puhelun, joka vapautti minut ahdistuksesta, epätietoisuudesta ja yhdentekevästä turtumuksesta. Tuntui, kuin olisin saanut vedettyä keuhkoni täyteen ensi kertaa syyskuun lopun jälkeen. Seuraavana yönä nukuin sikeämmin ja levollisemmin kuin kolmeen viikkoon ja heräsin hymyillen. Ehkä vähitellen energiaa alkaa vapautua muuhunkin elämään, tai no, elämään ihan ylipäänsä. Jospa jaksan taas suunnitella tulevaa, innostua ja nauttia asioista sen sijaan että vain keskityn selviytymään. Ajatuskin siitä, minkälainen tapahtumaketju huomisaamusta käynnistyy, saa mieleni keveäksi ja hykerteleväksi. Toivoisinpa voivani vielä mahtailevasti sanoa, että oikeus voittaa. Siitä ei kuitenkaan vielä ole takeita ja tie tulee olemaan pitkä ja kuoppainen; ainakin se on olemassa.

Kemuihin on tulossa hiilihappojäätäkin. Ja rikospaikkanauhaa. Ja se sormimobile. Vain viitta puuttuu enää ja ne shokkipiilarit. Niistä tulee loistokekkerit ja minä olen päivänsankari.

Olen keksinyt Luppikselle lukuisia loistokkaita synttäri- ja joululahjoja. Myös muutama muu joululahjaoivallus on jo syntynyt. Lahjojen laatiminen ja suunnittelu ovat lempipuuhiani ja nautin suunnattomasti keksiessäni tai löytäessäni jotain erityisen osuvaa, henkilökohtaista ja lahjan saajalle salaliittolaistyyppisesti silmää iskevää. Olen myös niin omahyväinen ja lapsekas, että haluaisin kamalasti ihmisten olevan ylenpalttisen liikuttuneita ja otettuja lahjoistani, usutan niitä avaamaan ne ennen aikojaan, lypsän ihasteluja ja äimistelyjä ja teeskentelen vaatimatonta mielissäni myhäillen. Että osaatte sitten reagoida oikein saadessanne minulta lahjoja.

You say potato, I say fuck you

Eilen tulin ajatelleeksi, miten hirveän hauskaa olisi olla mies nimeltä Pertti Aholainen. Sitten voisi aina kirjoitella joka paikkaan että terveisin P. Aholainen.
Mietin myös sellaista juttua, että jos minä vuonna 2014 olen töissä Espoossa, pääsen töihin kauhean kätevästi metrolla. Minusta se oli ajatuksena aika mukava, vaikka eivät metrot niin kovin luotettavia ole enkä ehkä silloin enää edes asu tässä samassa talossa, jossa olen viimeiset kymmenen vuotta asunut. Toisaalta eihän sitä ikinä tiedä.

Tänään olen tohkonnut viikon päästä koittavasta Elävien kuolleiden yöstä, jonka paikka ja kuljetus järjestyivät lopultakin. Maanantaina suunnitelimme Nuun ja Punaisen kanssa koristelupuolta ja löysimme muun muassa kelluvia silmämunia boolimaljan somisteeksi sekä verisiä sormentynkiä, joista voi kätevästi askarrella mobilen. Torahampaat sen sijaan näyttäisivät olevan loppu koko maasta. Jos kemuista tulee lopulta yhtä onnistuneet kuin tarkoitus olisi, lupaan yrittää muistaa ottaa kuvia ja laittaa niitä sitten tännekin.

En ymmärrä, miten on mahdollista, että ainoa työhuoneessani alati kuuluva radiokanava on Metro FM. Se olisi vielä jotenkin sulatettavissa, ellei kyseisen kanavan arki-iltapäivien juontajapimu olisi niin maatakääntävän raivostuttava ja sen jutut yksinkertaisesti niin tyhmiä ja teennäisiä, että sitä tekisi mieli purra naamaan.
Lisäksi kiihdyin tänään lukiessani viimein uusimmasta Imagesta Anu Partasen vampyyriartikkelia. Se oli kunnianhimoton ja täynnä tyhjää; sen terävin oivallus oli että vampyyrithan hei siis oikeestaan symboloi seksiä ja alistamisen uhkaa ja vähän sitä kautta tavallaan sellasta SM-juttua ja torahampaat ja eritteet ja kontrollinmenettämisenpelko. Minä olen pitänyt Partasen Anua yhtenä toimittajaidoleistani. Siksipä tuntuikin niin pahalle huomata, että silläkin on näemmä välitöitä, niitä vähemmän briljantteja tekstejä ja yhdentekevää täytelänkytystä. Koko aviisi on muutenkin menettänyt arvoaan silmissäni viimeisen vuoden aikana ja lakkauttaisin sen tilaamisen välittä, jos sille olisi jokin oikea haastaja kotimaisessa aikakauslehtigenressä.

Viime yönä suunnittelin kirjoittavani bloggauksen henkilöistä A ja B, jotka lähestyvät ongelmallisia tilanteita täysin vastakkaisista suunnista. Hankalan tai epämiellyttävän tilanteen tullessa eteen toinen napsauttaa suunsa suppuun lailla osterin, muuttuu umpimielisen näköiseksi, kääntää selkänsä ja yrittää kävellä pois. Toinen taas spekuloi, inttää ja kärttää ja lopulta responssin jäädessä uupumaan sille tulee väkivaltaisia ajatuksia ja se saattaa suorastaan korottaa ääntään tai ainakin kääntää kylkeään mielenosoituksellisesti sänkyä ryskien. Aika vastenmielisiä reagointitapoja kumpikin.
Mutta nyt en enää jaksakaan ja se asiakin meni jo. Ensi kertaa saa olla eri mieltä ja välillä aivan sanomattoman ärsyttäväkin vailla pelkoa siitä, että se toinen alkaa uhkailla kaiken lopulla tai yksinkertaisesti jättää vastaamatta puhelimeen. Se tuntuu sanomattoman hyvälle.

My momma taught me better than that

Kutsukaa minua arrogantiksi, omahyväiseksi ongelmienkerjääjäksi, mutta en suostu sätkimään ja sinkoilemaan possunuhapaniikissa. Eilen kuitenkin samaan bussikatokseen kanssani sulloutui pienikokoinen transhenkilö, joka yski räkää kurlaten ja syljeskeli taukoamatta nolon tyttömäisesti pukinparrastaan huolimatta. Se olisi ollut vastenmielistä jo aivan tavallisinakin aikoina; näinä tautisina päivinä se oli mielestäni suorastaan raivostuttavaa omaan napaan tuijottelua ja silkkaa röyhkeää piittaamattomuutta. Jos olisin sellainen henkilö, joka sanoo tuollaisesta (kuten Reino tai meidän äiti esimerkiksi), olisin sanonut, vieläpä aika rumasti.

Piittaamattomuus muutenkin on asia, joka sinkauttaa ns. henkilökohtaisen v-käyräni taivaisiin alle ohmin. Ihmiset, joiden mielestä on ihan okei ajaa tai, luoja paratkoon, värjätä genitaalialueensa (tai oikeastaan minkään alueen sen puoleen) karvoitusta kuntosalin suihkutiloissa. Ihmiset, jotka kaatavat pannusta viimeisen täyden kahvikupin itselleen ja jättävät loppulirut pannun pohjalle sakkaantumaan, vaivautumatta kaatamaan niitä pois, huuhtelemaan kannua ja heittämään suodatinpussia bioroskikseen tai edes kelaamatta, että niinkin todella voisi toimia. Ihmiset, jotka eivät katso ympärilleen - tai edes eteensä - kadulla kulkiessaan, sulkevat toisten kulkureittejä omalla harhailullaan sekä pysähtelevät sattumanvaraisiin kohtiin sakkauttaen jalankulkuliikenteen ja luoden kaaosta. Ihmiset, jotka ilmoittavat olevansa narttuja, jotka ylpeyttä äänessään sanovat laittavansa asiat tapahtumaan, etteivät välitä siitä, miten eivätkä halua kuulla, mikä niitä on tähän saakka estänyt tapahtumasta. Ihmiset, jotka aivan surutta sabotoivat muiden tunnelman vain siksi, että niillä itsellään on vähän nihkeä fiilis.
Miten olis: pää pois omasta pyllystä, edes toviksi? Anyone?


Tällä hetkellä elän tietyllä elämänalueellani turran yhdentekevyyden aikaa. Ne kaksi uutta, jotka siihen liittyvät ja jotka hurauttivat ohituskaistalla suoraan minun ja erään toisen asianosaisen päältä kärkikahinoihin, liehittelevät nyt minua jatkuvalla syötöllä, kehuen meikkejäni ja tukkaani ja suullista ulosantiani ja muuta merkityksetöntä, enkä minä osaa edes herjana kuvitella niiden olevan tosissaan. Hymyilen kasvot jähmeinä ja sanon kiitos enkä jaksa irvistää edes sisäisesti.

Asioilla on aina vähintään kaksi puolta. Jos ihminen nielee kritiikittä vain toisen kuulemansa puolen kiveen hakattuna jumalan totuutena, se on aivan saatanan tyhmä, naiivi tai yksinkertaisesti häikäilemättömän laskelmoiva oman edun tavoittelija. Minulle sellaisten puheet sijoittuvat kiinnostavuudessaan jonnekin kriketin sääntöjen ja parkettivahavertailun välille.

Kai jonossa menee metsässä ketutkin

Tänään pidän

* kuivista syysilloista, jolloin kiristyvä pakkanen tekee maisemasta mattaisen, tähdet näyttävät olevan korkeammalla kuin koskaan ja maailmassa on avaruutta ja tilaa hengittää.
* suolaista ja makeaa oikeassa suhteessa yhdistelevistä herkuista kuten jugurttimaapähkinöistä, Smash-naksuista ja suklaapopcorneista.
* amerikkalaisista vanhemmista miesnäyttelijöistä, joiden pikimusta ja vahva tukka on saanut teräksisiä juovia ja aaltoilee kurittomasti niiden esittäessä varttuneita playboy-hahmoja, joiden sydän on kuitenkin täyttä kultaa tai sitten ei.
* Pirkka kiviuunipizzojen mozzarellaversioista ja Pirkan pikkuisista sitruunaleivoksista
* ystävistä, jotka pursuilevat luovia ideoita syntymäpäiväkemujen tiimoilta ja jotka ovat valmiit uhraamaan omaa aikaansa sekä vaivaansa noiden ideoiden toteuttamiseksi.
* tulevan viikon automatkoista sekä vihdoinkin koittavasta kampaaja-ajasta
* krapulattomuuden aiheuttamasta energisyydestä ja tasapainoisuuden tunteesta; tosiasioista lahjakkaasti piittaamatta kävin vanhasta tottumuksesta ostamassa kaupasta perinteisen mättösetin pakastepizzoineen ja greippilimuineen ja nautin hyvällä halulla, vailla pahoinvointia.
* Kauneus- ja terveyssekäkaikkinemuutmessuilla Acon hyväntekeväisyysständin näytepulloista, jotka mukavan ennakkoluulottomasti koostuivat huulikiillosta, after shave -geelistä sekä liukuvoiteesta.
* Tigin Some Like It Hot -shampoosta, joka on pakattu mukavan keltaiseen tuubiin, joka tuttuun tapaan haisee ihanalle ja tekee tukasta sangen käsiteltävän, vaikka sitä pesun jälkeen hautoisikin pipossa koko päivän.

Olen myös tuuminut, pitäisikö minun ryhtyä kouluttautumaan rakennus- tai pikemminkin purkualalle, niin mukavaa ja terapeuttista kattopaneelin ja parketin aukirepiminen eilen oli. Mielestäni lahjani viittaavat kyseiseen bisneshaaraan.

Enää ei tunnu, että hammaslankaamisen jälkeen olisi odotettavissa jättipotti hammaskeijulta. Olisi suunnattoman pelottavaa, jos kaikki hampaat vain putoaisivat yhtäkkiä, hipaisusta kuin kypsät puolukat. Yritimme katsoa tänä aamuna huonossa vireystilassa elokuvaa nimeltä Synechdoche New York (jonka vielä katson, sillä se taatusti mieleeni - tänään vain olosuhteet eivät olleet otolliset). Siinä päähenkilön ruumis alkaa alusta saakka mystisesti lahota, sen mielestä sen uloste on oudon väristä, sen kasvoihin ilmestyy jonkinlaisia märkäpaiseita ja se pissaa verta. Ajatus siitä, että kehon sisällä on miljoona orgaanista juttua, jotka voivat mennä tuhoutumaan lukemattomin tavoin ja alkaa valuttaa sisäiseen käyttöön tarkoitettuja eritteitä ympäriinsä ja ulkoisesti saa minut jotenkin voimattomaksi pelosta. Siellä on paljon tavaraa, jonka toiminnasta ei ole mitään takeita tai indikaatioita, eikä toimimattomuudestakaan oikeastaan ennen kuin sitten kun mitään ei enää ole tehtävissä, ja että virheetöntä toimintaa voi kuvitella vaalivansa tietyin valinnoin ja tottumuksin, mutta kuinka todellinen vaikutusvalta oman kehon hyvinvointiin on kovin sattumanvaraista ja paljolti täysi illuusio. Kun alan ajatella sitä, tuntuu kuin vatsan puoliväliin olisi asennettu tukevan välipohjan sijaan hauras läpinäkyvä viritelmä, jonka alla aukeaa arvaamaton syvyys ja jonka varaan ei uskalla laskea mitään arvokasta tai painavaa ainakaan.

En ole milloinkaan ennen elänyt viikonlopusta viikonloppuun, eikä se tunnu kovin hyvälle. Siksi onkin onni, että tällä viikolla on arkenakin tavallista enemmän mukavaa odotettavaa.

The moonlight licked the face of danger

Tämä viikko on ollut jotenkin käsittämättömän raskas.
Yksi venytty työpäivä. Yksi evätty työpaikka. Yksi jatkettu ja ratkottu riita. Yksi missattu teatterinäytös. Yksi elämyksellinen konsertti. Monta alati piinallisemmaksi käyvää työtuntia. Monien asioiden selvittelyä. Monia valkoisia valheita. Muutama painava totuus.
Ja sitten tuli viikonloppu, jona on tähän mennessä muun muassa lujitettu suhdetta, purettu kattoa, lattiaa ja seiniä, nähty livekiekkoilua sekä katsottu Lesbovampyyrin tappajia.


Näin torstaina Pinkin keikalla jo toisen kerran. Käsittämätöntä, miten amerikkalainen supertähti saa kotoisalla jutustelullaan yleisön tuntemaan yhteenkuuluvaisuutta: että tuttujahan tässä ollaan ja vaikka minulla on tässä taitavaa ja kuumaa henkilökuntaa ympärilläni ja teillä vain suolaisen hintaiset pääsylipunjämät taskussanne, niin frendei hei, samaa verta ja lihaa. Pink kiehnäsi tuttuun tapaansa lavalla saaden vähintään minun oloni levottomaksi, lauloi kiihkeissä setin loppupuolen biiseissä perinteisen ylävireisesti, keinui yläköysissä ja lopuksi dippaannutti itsensä valtavaan, catwalkille sijoitettuun vesisaaviin nousten yleisön ylle jälleen pisaroiden ja jotenkin ainutlaatuisesti show'lleen antautuvan kuvan itsestään luoden.

Pinkin pientä ja pikajuoksijahenkisesti kireää, valtaosiltaan näkösällä ollutta kehoa katsoessani mietin, miksi esimerkiksi se ja vaikkapa juuri The L Wordin Shane tai Kat Von Dee ovat mielestäni kuuminta mitään, mutta miksi Xena tai jotkut Jenna Jamesonin kaltaiset naiset eivät nosta lämpöä millään mittarilla. En keksinyt, sillä se ei selvästikään ole hiustenväri tai ruumiinrakenne. Asenne, kenties?
Sen sijaan keksin, että joulukuun tatuoinnin ja sitten sen seuraavan (jonka idea on tarkentunut ja on nyt niin hyvällä mallilla, että tavallaan tahtoisin skipata suoraan siihen) jälkeen haluan jotain siihen hiusrajan ja korvalehden väliselle ihokaistaleelle, siihen missä Pinkilläkin on jotain siistiä. Enää tarvitsee keksiä että mitä.


Juuri nyt olo on levollinen, huojennettu, hyvä. Luppis nukkuu vieressäni kuulostaen keskikokoiselle karhulle ja on jälleen sellainen, jonka lähellä tahdon olla. Kahden ystävän unelma eteni tänään kahden ylimääräisen käsiparin tuoman avun verran ja tuotti myös minulle suunnatonta nautintoa. HiiÄfKoo ei lopulta voittanutkaan, mutta viimeisen erän taistelun ansiosta nosti ottelun parhaaksi niistä livenä näkemästäni kahdesta.
Kynttilät palavat ja lasissa on jääkylmää persikanväristä kuohuviiniä. Voisinpa pysäyttää ajan tähän.

You always wanted more than life but now you don't have the appetite

Miten monta kertaa pitää yrittää kavuta korkeimmille oksille kunnes ymmärtää uimisen olevan oikeastaan paljon luontevampaa itselleen? Miten onkin niin, vaikka kuvittelee tietävänsä paremmin, silti suostuu kuuntelemaan muiden laatimia odotuksia, ennakkoasenteita ja viisasteluja - miten ne voisivatkaan tietää jotenkin enemmän ja syvemmin? Ja miten, vaikkei kukaan ole sanonut ääneen mitään, sitä luulee tietävänsä mitä ne lopulta haluavat ja miksi sillä ylipäänsä kuvittelee olevan merkitystä? Unohtaa kuunnella itseään, kieltäytyy näkemästä sitä, mikä oikeasti on eniten omaa ja takertuu valheelliseen, joskus jonkun puolihuolimattomasti sivulauseessa hahmottelemaan identiteettiin. Joskus tarvitsee ulkopuolisen kriisinsynnyttäjän, jotta saa aikaan tervettä liikettä ja muutosta kohti parempaa.
Toisinaan pitää sanoa että piirtäkää minulle kuva minusta kun en itse oikein näe itseäni.

Luulin poteneeni kuuluisan kolmenkympin kriisini viisi vuotta sitten, ensi kerran suuresta ja tuntemattomasta tulevaisuudesta toden teolla ahdistuessani. Kuluneet viikot ovat osoittaneet, että henkilökohtaisen kriisin ei tarvitse olla sisäsyntyinen johtaakseen perinpohjaisiin mullistuksiin niin ajattelussa kuin käytännön toteutuksessakin. Tunnen syvää sielunveljeyttä Helsingin rautatieaseman metrotunneliin: myös minun seinäni luhistuivat odottamattoman paineaallon ryskiessä materiaa edellään, myös minä tahtoisin ripustaa julkisivulleni kyltin "pois käytöstä, avataan puolen vuoden kuluttua", myös minä kernaasti palaisin peliin täysin uudistuneena, kirkashymyisenä ja entistä vahvempana.

Minua on työnnetty pois, niin kauas, että reunan yli pudottautuminen alkoi tuntua uhkaa pikemmin ainoalle mahdollisuudelle selvitä hengissä edes tovin pidempään. Minulle on myös raotettu ovea päästä lähelle, lähemmäs kuin koskaan aiemmin. Henkeä pidätellen, varovasti varvas kerrallaan uskaltaudun kurkistamaan sisään.
Kaikkiin näihin huoneisiin, jotka voivat olla minun.


Musta vain niin vahvasti tuntuu
et me kyllä pärjätään
Mun ei tarvi kuin kuulla sun äänes
ja mä tiedän

- Laura Sippola: Mä tiedän

1 say about the bisquit

Kyllä nyt on kuulkaa. Olen toki kuullut aiemminkin Googlen käännöstoiminnon hassuudesta, mutta välttynyt siltä tosielämässä - tähän saakka. Äsken Hoo tekstasi minulle kertoen joutuneensa epähuomiossa blogini sivuille tuon translaation kautta. Kävin tarkistamassa lopputuleman ja olin nauraa itseni tärviölle. Miten jokin noin älyvapaa voi olla noin kertakaikkisen lystikästä? Tjeu.


Tiedättehän, miten tietynlaisissa elämäntilanteissa tuntuu jatkuvasti törmäävän vain tietynlaisiin tilanteisiin. Kun on joutunut viemään rakkaan koiransa piikille, näkee päivittäin töihin rientäessään joka toisella koiranulkoiluttajalla täsmälleen sen rotuisen, värisen ja vähän samanlailla kävelevänkin piskin. Kun itse on vastentahtoisesti sinkku, joutuu jatkuvasti sietämättömän rakastuneiden ja toisiaan julkisilla paikkoilla lääpivien pariskuntien kulkureitille. Jos kiihkeästi haluaa lapsia muttei juuri sillä hetkellä voi syystä tai muusta hankkiutua raskaaksi, ei maailmassa muuta olekaan kuin vatsa pystyssä lyllertäviä tulevia äitejä, lastenvaunuja ja kurahaalareihinsa tönkkösuolattuja taaperoita.

Minulle on käynyt nyt näin työkulttuurin kanssa. Uskoni työelämään ja sitä myöden maailman toimivuuteen alkaa vähitellen olla niin rapautunut, että toivon, ettei mikään raskas törmää siihen lähiaikoina pölläyttäen sitä lopullisesti tomuna tuuleen.
Otavan toimitusjohtaja erosi yllättäen. Ainoaa kyseisen henkilön omaa irtisanoutumistaan koskevaa kommenttia siteerattiin Uuden Suomen sivuilla näin. Sangen arvoituksellista.
WSOY:n ilmeisesti julkisuudessakin laajalti otsikoitujen kiistojen seurauksena Johnny Knigan kustannuspäällikkö irtisanoutui tällä viikolla. Tätäkään irtisanoutumista ei asianosaisten yhteisestä sopimuksesta kommentoitu medialle; sensaationhakuinen puoleni on sitä mieltä, ettei moinen koskaan kerro kovin hyvää irtisanoutumiseen johtaneista syistä.
Tänä aamuna Radio Rockin aamutiimin toinen juontaja veti viimeistä lähetystään kanavan leivissä. Hän kommentoi lähtöään suorassa lähetyksessä viittaamalla ilmeisesti asian tiimoilta nousseisiin kuulijakysymyksiin sanomalla, ettei uutta työpaikkaa ole tiedossa mutta että joskus ihmisen vain täytyy lähteä. Kuka tällaisena aikana jättää monivuotisen työpaikkansa vapaaehtoisesti, vailla tietoa tulevasta leivänlähteestä? Epäilyttävää.

Mitä maailmalle on tapahtumassa? Olenko se vain minä, vai onko joku nyt laatinut nerokkaan elokuvakäsikirjoituksen, Matrix kohtaa Truman Shown kohtaa Kafkan Oikeusjutun tiätsä, ja paitsi huutonauraa koko matkan pankkiin myöskin jauhaa muutaman lapsenuskon ja ehkä sen perinteisen ja paljon peräänkuulutetun työmoraalin rippeet laakerikkaittensa alle mennessään? Mistä tässä on kyse ja voitaisko olla kaikki taas kivasti, ihan niin kuin silloin ennen kun elämässä oli vielä kyse muustakin kuin osavuosikatsauksista ja eläkesäästämisestä ja pätkäduunien ketjuttamisesta.


Haluaisin vielä lopuksi listata hieman joitakin viime päivinä erityisesti kiukkuhermoon iskeneitä juttuja, joista räntä - istu ja pala! - ei ole yksi.

Ensinnäkin bussikuskit, jotka pumppaavat jarruja risteystä tai muuta pysähtymispaikkaa lähestyessään. Menee ihan hermo ja tunnelma ja tasapaino ja matkahyvinvointi sellaisesta: ajakaa paremmin perkele!

Toiseksikin se ääni, joka syntyy esineen (vaikkapa tyhjän limupullon tai kattilankannen) jäädessä keinumaan pöydälle lailla ikiliikkujan, nakertaa hermoja lailla häiriintyneen fretin. Pitääkö kaikki alkaa naulata kiinni, että loppuu se tyhjänpäiväinen hetkuminen ja mekastus?

Kolmanneksikin olen jotenkin viime viikot sattunut torstai-iltana kotiin sellaiseen aikaan, että televisiosta tulee Ratula, tuo suomalaisten valju, haalea ja auttamattoman viimetiistainen Strömsö-kopio. Siinähän kivasti puuhastellaan idyllisissä olosuhteissa yhdessä ja on vähän julkkista ja on vähän huumoria ja nikkarointia ja ruuanlaittoa ja yhdessäoloa ja eikös sellaisesta kaikki tykkää. Ja ne sukupuoliroolit ovat niin ankean ja tunkkaisen viisikymmenlukuiset, että minua alkaa aina vastustamattomasti ensin aivastuttaa ja sitten vituttaa niin että on käännettävä kanavaa ja pitäisihän se tehdä muutenkin ettei vahingossa ehdi nähdä yhtään BB-vilahdusta.

Sitten viimeisimpänä joskin kenties sylettävimpänä on repliikki, joka saa joka kerran sen kuullessani pari verisuonta poksahtamaan päässäni niin, että varmasti muutun ihan todellisuudessakin punaiseksi ja kuumaksi naamastani ja haluaisin työntää haarukan tuon repliikin esittäjän vasempaan silmämunaan. Kas näin se kuuluu: "Syystä että?", sellaiseen tivaavaan ja syyllistävään sävyyn esitettynä, että minulla on oikeus tietää ja alahan laulaa äläkä yhtään enää pimitä tietoa sillä minä en sellaista sulata ja jos et kerro niin mä sanon maailman presidentille ja sitten sä ainakin saat porttikiellon ja pahaa karmaa jotain kolmekssadaks vuodeks eteenpäin ja kaikki KUOLEE.


Onneksi tänään on perjantai ja huomenna siis lauantai ja ylihuomenna vielä sunnuntai eikä töitä enää kuin pikkuisen ennen vapautta.

Tinakenkäni on sulaa laavaa

Tänään istuin maanalaisessa, kun viereiseen loosiin tuli istumaan mustiin pukeutunut pitkätukkainen parikymppinen mies. Se luukutti nappikuulokkeilla kuuntelemaansa musaa niin lujalla, että myös minä saatoin kuunnella sitä ihan vaivatta. Se oli Kaija Koota.
Mietin, minkälaista musaa se kuvittelisi minun kuuntelevan silkan habitukseni perusteella, olettaen siis että sitä kiinnostaisi. Ei ainakaan mitää Gossipia tai muuta hipsterikamaa.

Tänään syötin serkkuni kaksospojista toiselle, sille joka on nimetty meidän isoisämme mukaan, tuttipullosta jonkinlaista maitojuomaa. Se lupsutteli menemään ihan muina puolivuotiaina, ilmeisesti hoksaamatta ollenkaan, että sitä syötti sellainen, jota englanniksi sanottaisiin imposteriksi mutta jolle termi teeskentelijä ei minusta ihan tee oikeutta. Sen toisen onnistuinkin sitten säikäyttämään kyyneliin saakka niistämällä liian äänekkäästi. Sen elämä on nyt varmasti peruuttamattomasti pilalla ja se joutuu käymään terapiassa lopun ikäänsä eikä minusta ehkä koskaan tule tämän parempaa lasten kanssa vaikka miten vilpittä ja täysillä yrittäisin ja mitä sitten teen.

Maanantaina kävimme Kansallisteatterissa näkemässä Viidakkokirjan. Tarina oli tuttu, joskin Dahlmanin huomautus siitä että meidän ikäpolvemme luultavasti pitää koko kudelmaa Disneyn hengentuotteena osuikin mielestäni sangen oikeaan. Lavastus ja puvustus olivat huikeat ja mielestäni oivallus eläimistä asvalttiviidakon sankareina on kerrassaan timanttinen. Marja Salo on juuri sopivan infantiili Mowgli, Juhani Laitala puolestaan niin ihana (H.)Baloo että ottaisin sellaisen meille asumaan koska tahansa. Jani Karvinen (joka oikeasti näyttää tältä, hyvin vaikea ymmärtää) on fantastillinen drag-Bagheerana - ja kävelee niillä rivoilla pornohokkareilla niin sulavasti, että vain korkokenkiä rakastava nainen ymmärtää kadehtia sitä liikehdintää.
Sitten on vielä Ville Keskilä Sherekanina. Voi. Hyvä. Luoja. Miten kukaan voi olla niin kuuma, että saa uusnatsivaikutteisen tiikerilookin näyttämään niin hyvälle, että teki mieleni väliajalla poistaa pikkuhousut minihameen alta kokonaan ja istuutua eturiviin. Yhtään sen ylivoimaista kuumuutta ei ainakaan vähennä se fakta, että tiedänpä sen ja naisensa harrastavan pienimuotoista puutarhanhoitoa ja shoppailevan eräässäkin itähelsinkiläisessä puutarhaliikkeissä omina, suunnattoman mukavina ja hyväkäytöksisinä itseinään.

Tällä viikolla olen poistunut henkilökohtaiselta mukavuusalueeltani jo niin monesti, ettei se kohta enää voi olla kantamatta hedelmää. Sillä eikö olekin niin, että kun tarpeeksi ponnistelee, se palkitaan ruhtinaallisesti? Eikö olekin?